Loppiainen

Mietin kirjoja (kuten aina):

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

on tämän päivän kirja. Vanha ystävä, joka tuntuu aina yhtä ajankohtaiselta. Bradbury oli profeetallinen. Kun hän kirjoitti Fahrenheitin, ei ollut taulutelevisioita, ei Tosi-TV:tä, ei "Haluatko miljonääriksi" -ohjelmia. Sotaa oli silloinkin. Kirja julkaistiin vuonna 1953.
Silloin, ja vielä enemmän nyt "suihkukoneet kiljaisisivat heti perään tekonsa tehtyään sanat hajotkaa, älköön kiveä jääkö kiven päälle, tuhoutukaa. Kuolkaa."

Fahrenheit ei ole pelkästään kirjojen ylistys, vaan puolustuspuhe ajattelevalle ihmiselle. Kirja on myös kaunista kieltä, jonka Juhani Koskisen käännös on saanut hengittämään. Tekstin hidas poreilu jää mieleen ja pulpahtaa muistin pimennoista outoina hetkinä.

"Ja kolmessa sekunnissa, historian kaikkien aikojen mennen, ennen kuin pommit iskivät,olivat vihollisalukset itse jo näkyvän maailman toisella puolella, kuin ammukset joihin joku saaren villi ei voinut uskoaan perustaa koska ne olivat näkymättömiä; ja kuitenkin sydän äkkiä srkyy, ruumis hajoaa vähä vähältä ja kesken kaiken on veri vapaa kuin taivaan lintu; aivokuori käy läpi harvat kauniit muistot ja ymmällään kuolee."

Vaikeina aikoina auttaa lukea sopivaa kirjaa, ja tekstin rytmi on tärkeää. Hengityksen rytmi seuraa lauseiden rytmiä. Kun luin ensimmäisen kerran Faulknerin "Villipalmut", olin vähällä hukkua puolentoista sivun lauseeseen. Koska kirja kertoi tulvasta, se oli tavallaan sopivaa, mutta en sentään halua kuolla hengenahdistukseen kesken lukemisen.