Lisää peileistä

Vasta 400 vuotta ihmiset ovat nähneet tarkasti omat kasvonsa. Se antaa uuden merkityksen runoille ja tarinoille, joissa rakastaja "näkee itsensä lemmittynsä silmissä". Keskiajan himmeät ja kuperat peilit olivat kirkon silmissä syntiä. Ylpeys, Turhamaisuus ja Kateus kuvattiin peili kädessä (vasemmalla ylhäällä Hans Memlingin "Turhamaisuus" 1500-luvulta) ja noitien uskottiin kutsuvan paholaista peilin avulla. Kaikki tuntevat Lumikki-sadun:

"Kerro, kerro kuvastin,
ken on maassa kaunehin..."

Taikapeilissä näyttäytyy paholainen, joka houkuttaa äitipuolen kateuteen ja muuttaa tämän rumaksi noidaksi.

Kun peilit kehittyivät, ihmiset näkivät itsensä ensimmäistä kertaa kiireestä kantapäähän tarkasti, myös sivuilta ja takaa. Tyylikkäästä esiintymisestä tuli velvollisuus lähimmäisiä kohtaan. Beau Brummell (1778-1840) loi "dandyn", keikarin. (Beau ylhäällä keskellä.)

Dandy pukeutui yksinkertaisesti, mutta täydellisesti. Hän kulutti tuntikausia ulkomuotonsa hiomiseen. Georgette Heyer on kirjoissaan tehnyt ilkikuriseen tapaan sankareistaan 1800-luvun dandyjä, maailmanmiehiä, jotka osasivat miekkailla, nyrkkeillä ja ajaa valjakolla, mutta jotka tunsivat kipeää tuskaa, jos eivät nähneet kuvaansa saappaidensa kiillossa.

"Neljäkymmentä minuuttia, sir! Neljäkymmentä minuuttia siitä, kun tulin tähän huoneeseen!"
"Aivan, olen itsekin hämmästynyt", sir Richard sanoi raivostuttavan välinpitämättömästi. "Oli aikoja, jolloin en olisi kyennyt pääsemään tähän tulokseen tuntia lyhyemmässä ajassa, mutta harjoitus, hyvä herra, harjoitus on kaikki kaikessa!"
- Georgette Heyer: Maailmanmies

Koska ulkonäkö oli yhteiskunnallinen asia, rikokset yhteiskuntaa vastaan rangaistiin myös ulkonäön menetyksellä. Choderlos de Laclosin "Vaarallisia suhteita" kertoo kahdesta moraalittomasta henkilöstä, varakreivi de Valmontista ja kreivitär de Merteuilista. Molemmat saavat rangaistuksensa; de Valmont kuolee kaksintaistelussa, mutta rouva de Merteuil saa isorokon ja menettää ulkonäkönsä. Hänen rangaistuksensa on siis raskaampi. Samalla tavoin Emile Zolan ilotyttö Nana kuolee rokkoon; kuulijan mielipide on: "Hänestä tuli kamalan ruma ennen kuolemaansa.". Honore de Balzacin juonittelevaan Valerieen kirjassa "Bette-serkku" tartutetaan tahallisesti jokin eksoottinen tauti, joka mädättää hänet elävänä. Hänen viimeinen valituksensa oli: "Ne eivät anna minun katsoa itseäni kuvastimesta."

Nykyään peilit ovat jokaisen ulottuvilla, niitä ei tarvitse edes ajatella. Olemme siirtyneet uuteen aikaan, jossa huonetta eivät hallitse omat ja muiden ihmisten peilikuvat, vaan television, tietokoneen ja kohta kännykänkin kuvaruudut, jotka aukeavat ulospäin. Ruutua katsoessa ei näe omia kasvojeen, vaan jonkun idealisoidun henkilön. L'Orealin mainos, "olen sen arvoinen", jota Veloena niin hyvin luonnehti, antaa katsojalle oikeuden muuttaa ulkonäköään. Ihmisen arvon mitta on oikeus olla tyytymätön ulkonäköönsä ja muuttaa sitä esimerkiksi hiuksiaan värjäämällä.

Peilien filosofiaan aletaan myös kyllästyä. Peilimaailman Liisa ja Magritten taulujen henkilöt katsovat peilin läpi sen toiselle puolelle.

Lawrence Sandersin kirjassa "Ensimmäinen kuolemansynti" (ylpeys) sarjamurhaaja ja hänen rakastajattarensa yrittävät päästä perille itsestään. Murhaaja tappaa lopussa rakastajattarensa ja miettii, että se on lopullinen lahja naiselle; kuolema oli hänen keinonsa itsetuntemukseen. Mies taas tunnisti itsensä vain tappaessaan jonkun. Murhan hetkellä hän tunsi olevansa yhtä lähimmäisensä kanssa ja sitä kautta yhtä itsensä kanssa. Oman kuolemansa hän kohtaa vuorenhuipulla, arvoituksena itselleen ja muille. Hän on täyttänyt olohuoneensa seinän erilaisilla, erikokoisilla peileillä ja kuluttaa tuntikausia riisuutumalla, kietomalla ranteensa ja vyötärönsä kultaketjuilla ja sitten tutkimalla peilien pirstaamaa kuvaansa. Matka on pitkä keskiajan peili kädessä seisovasta turhamaisuudesta ylpeyden pirstaleiseen kuvaan, mutta loppujen lopuksi kuvio on sama: ihminen ja hänen peilikuvansa.

J.K. Vampyyrit eivät näy peilissä. Siinäkin pohdinnan aihe.