Ärsyttävä Sidney Smith

Sidney Smith Templen vankilassa

Maailmaan ilmestyy silloin tällöin ihmisiä, jotka ovat kerta kaikkiaan uupumattomia, omaperäisiä, kekseliäitä ja aivan liian älykkäitä omaksi hyväkseen. Useimmiten tällaisista ihmisistä ei tule sitä, mitä voisi; he käyvät vähemmän älykkäiden esimiestensä hermoille. Sellainen mies oli Sidney Smith (1764 - 1840), josta Napoleon sanoi: "Hän sai minut menettämään kohtaloni".

Sidney Smith liittyi Englannin Kuninkaalliseen laivastoon 1777 kolmetoistavuotiaana. Vuonna 1780 hänet nimitettiin luutnantiksi palkkioksi urheudestaan, vaikka hän ei vielä ollut täyttänyt yhdeksäätoista, vaadittua ikää. Vuotta myöhemmin hän sai sluupin komentoonsa. Vuonna 1783 Ranskan kanssa solmittiin rauha ja hänet pantiin rannalle puolella palkalla.

Samanlainen kohtalo oli monella nuorella englantilaisella upseerilla ja yhdellä kuvitteellisellakin: Horatio Hornblower kitui puolella palkalla ja pelasti vistiä elannokseen. Sidney Smith valitsi toisin. Hän matkusteli tiedustelupalvelun hyväksi Ranskassa, Espanjassa ja Marokossa. Tästä asti hän osoittautui poikkeukselliseksi laivastoupseeriksi ja ihmiseksi.

Vuonna 1790 Sidney pyysi ja sai luvan palvella Ruotsin laivastossa Ruotsi-Venäjä-sodan aikana. Kustaa III nimitti hänet laivastoasioiden neuvonantajakseen. Smith johti venäläisten laivaston tuhoamista Viipurin lahdella, ns. Ruotsinsalmen taistelussa. Venäläiset menettivät 64 laivaa, ruotsalaiset neljä ja Sidney Smith sai Ruotsin kuninkaalta ritarinarvon. Siitä lähtien hänet tunnettiin Englannissa "ruotsalaisena ritarina". Siitä alkoivat myös hänen vaikeutensa Englannin laivastoupseerien kanssa; joitakin englantilaisia oli palkkautunut Venäjän laivastoon ja kaatunut Ruotsinsalmen taistelussa.

Kun Englannin sota vallankumouksellista Ranskaa vastaan alkoi, Sidney Smith joutui ensimmäistä kertaa vastakkain Napoleonin kanssa. Tuleva Ranskan keisari johti tykistöä Toulonin kaupungin piirityksessä (Toulon oli kuningasmielisten ranskalaisten käsissä). Bonaparten tykistö voitti ja englantilaiset evakuoivat sataman. Smith oli paikalla vapaaehtoisena, mutta otti vastaan tehtävän tuhota mahdollisimman paljon laivoja ja varastoja ennen kuin ranskalaiset saisivat ne käsiinsä. Smithin iskuryhmä onnistui polttamaan puolet Ranskan Toulonin-laivastosta. Smithille kiukustuivat sekä englantilaiset että ranskalaiset; toisten mielestä homma oli huonosti hoidettu, toisten mukaan liiankin hyvin.

Sidney Smith sai kuitenkin alaisuuteensa pienen aluksen, joka erikoistui rannikkotehtäviin. Smith vangittiin hänen hyökätessään veneillä Le Havren satamaan. Ranskalaiset päättivät, että Smith (puolella palkalla Toulonin aikana) oli ollut siviili polttaessaan ranskalaisia laivoja ja heittivät hänet Templen vankilaan. Siellä hän vietti kaksi vuotta. Lopulta ranskalaiset royalistit Punaisen Neilikan tyyliin teeskentelivät vievänsä hänet toiseen vankilaan ja toimittivat hänet satamaan, josta hän pakeni kalastajaveneellä.

Tällä kertaa Sidney Smith sai tehtäväkseen taivutella Turkin hallitus ranskalaisia vastaan. (Hänen veljensä oli Turkin sulttaanin talousministeri.) Amiraali Nelson liittyi nyt Smithin vihollisiin; hänen mielestään hänen upseerinsa eivät puuhailleet salaisen palvelun agentteina. Smith osoittautui äärettömän hyödylliseksi mieheksi, kun Napoleon hyökkäsi Egyptiin ja lähti sieltä valloittamaan Palestiinan rannikkoa. Smith avusti Acren turkkilaista komentajaa Jezzar pashaa ja toimitti omista laivoistaan miehiä ja tykkejä Acren muureille. Lisäksi hän esti piiritystykistön toimittamisen ranskalaisille mereltä käsin. Tässä vaiheessa Napoleon on sanonut Smithin riistäneen hänen kohtalonsa. Napoleon joutui vetämään joukkonsa takaisin Egyptiin, missä ranskalaisarmeija lopulta tuhoutui.

This was Napoleon's first major land defeat of his career and it had been brought about by a naval officer's leadership.

Smith menetti ansaitsemansa maineen ja ylennykset Nelsonin vihamielisyyden vuoksi. Sen sijaan hän palasi Englantiin ja hänestä tuli Walesin prinssin puolison, Brunswickin Carolinen, rakastaja. Sen kunnian, ja prinsessan lapsen isyyden, Smith tosin joutui jakamaan usean muun miehen kanssa. Prinsessaa enemmän Smithiä kiinnostivat sodankäynnin uudet menetelmät; hän tutki Robert Fultonin, höyrylaivan isän, kanssa torpedoja, miinoja ja maihinnousualuksia. Huono sää pilasi kokeilut, mutta ajatus jäi itämään.

Smith lähetettiin 1806 taas Välimerelle, missä hänen piti auttaa Etelä-Italian valtaamisessa Napoleonin veljeltä Josephilta. Sidney Smith suunnitteli hoitaa homman Calabrian sissien avulla, menetelmä, jota Wellingtonin herttua käytti myöhemmin Espanjassa. Smith ei vieläkään pysynyt väleissä esimiestensä kanssa, joten tehtävä annettiin tavanomaisemmin menetelmin sotivalle Sir John Moorelle. Jälleen Turkissa hän joutui turhautumaan:

Despite Smith's great experience in Turkish waters, his knowledge of the Turkish court and his personal popularity with the Turks, he was kept in a subordinate role. Even when Duckworth eventually did asked for his advice, it was not heeded. Duckworth, instead of allowing Smith to negotiate with the Turks, which the French ambassador later said would have been the end of the French overtures, retreated back through the Dardanelles under heavy Turkish fire. Although this was a defeat, the withdrawal under fire was played up as a heroic feat.

Smith järjesti seuraavaksi Portugalin laivaston kaappaamisen Napoleonin nenän edestä ja laivojen viennin Brasiliaan (Portugalin kuningasperhe mukana aluksilla). Taas hän ylitti valtuutensa suunnittelemalla hyökkäystä Espanjan siirtomaiden kimppuun (Espanja oli Napoleonin hallussa). Hän joutui palaamaan Englantiin ja keskitti tarmonsa orjuuden vastaiseen kampanjaan. Kysymys ei ollut Amerikan neekeriorjuudesta, vaan Välimerellä kukoistaneesta orjakaupasta, jonka uhreiksi lukuisat englantilaiset ja irlantilaiset olivat joutuneet. Merirosvovaltiot kukistettiin lopulta suureksi osaksi Englannin laivaston toimesta, mutta toiminta oli hidasta ja kallista. Niinpä Sidney Smith kulutti suuren osan omaisuudestaan tähän ponnistukseen. Kun Napoleon lopulta kukistettiin, hän joutuikin muuttamaan velkojiaan palkoon Ranskaan, jossa hän vuonna 1840 kuoli ja haudattiin Pere-Lachaisen hautausmaalle. Avustaan Ludwig XVIII:n kruunajaisissa hänelle lopulta myönnettiin englantilainen ritarinarvo; "ruotsalaisesta ritarista" tuli englantilainen.