tiistaina, toukokuuta 02, 2006

Kamikaze ja kirsikankukat

Yasushi Tominaga lähdössä tokko-lennolle. Huomatkaa samuraimiekka. Kuvaa ympäröivät kirsikankukat.

Kamikaze-lentäjät ovat parhaiten tunnettu osa Japanin viime sodankäynnistä. (Japanilaiset käyttävät itse mieluummin sanaa tokko, erikoislentäjät). Sen sijaan kamikazelentäjien valmistautumista ja lähtöseremonioita on tunnettu vähemmän. Perinteet liittyivät voimakkaasti samuraiajatteluun. Jotkut lentäjät ottivat samuraimiekan mukaansa lennolleen. Useimmat kirjoittivat läksiäisrunon, jossa viitattiin kirsikankukkiin, Japanin perinteisesti lyhyttä ja loistavaa elämää edustavaan kukkaan.

Amiraali Onishi, joka oli toinen johtava kamikaze-hyökkäysten määrääjä (ja joka surmasi itsensä perinteisellä samuraitavalla, viiltämällä vatsansa halki samuraimiekalla, kun Japani antautui), kirjoitti lentäjilleen runon kauniilla kalligrafialla:

Kukassa tänään, sitten tuuleen,
elämä muistuttaa haurasta kukkaa.
Voiko kukaan odottaa sen tuoksuvan ikuisesti?

Lentäjien tukikohdissa koulutytöt työskentelivät valmistelemalla lentokoneita lähtöön. Kun tokko-lentue lähti, tytöt koristelivat ohjaamot kirsikankukilla. (Jo tuhannen vuoden ajan hyökkäykseen lähtevät samurait sitoivat kirsikankukkia haarniskaansa.) Erään koulutytön muistelmien mukaan

Tytöt ja perheenjäsenet samoin kuin ystävät ja kaupunkilaiset jäävät joksikin aikaa seisomaan koneiden hävittyä näkyvistä kohti etelää. Sitten korkealta taivaalta alkaa laskeutua kirsikankukkien terälehtiä, yksi kerrallaan, aivan kuin lumihiutaleita kevyessä lumisateessa. Terälehdet ovat lentäneet ulos ohjaamoista, jotka juuri pois lentänet lentäjät ovat avanneet.

Eräs muistelma kertoo nuoresta lentäjästä, joka vietti viimeisen viikkonsa majatalossa. Kun hän oli saanut lentomääräyksensä, hän sanoi majatalonpitäjälle ja tämän tyttärelle:

"Onpa paljon tulikärpäsiä. Huomenna palaan tänne tulikärpäsenä."
"Olet erittäin tervetullut", Tome vastasi.
"Kyllä. Huomenna, noin kello yhdeksän. Olkaa hyvä, jättäkää ovi raolleen niin että pääsen taloon sisälle, Miyagawa sanoi puoliksi leikillään.
"Lupaan tehdä niin", Tome sanoi.
"Jos näette minut, olkaa hyvä ja laulakaa minulle 'Doki no Sakura'.

Laulu kertoo kirsikankukista, joita käytetään sotakoulun luokkatoverusten vertauskuvana.
Tome ja hänen tyttärensä nyökkäsivät.

Seuraavana päivänä Reiko ja Miyako vilkuttivat Miyagawalle hyvästit, kun hänen koneensa nousi sateessa kentältä ilmaan. Ennen illan tuloa sade lakkasi. Miyako muisti heidän Miyagawalle antamansa lupauksen. Vaikka hän ei ottanutkaan sitä vakavasti, hän jätti oven raolleen. Tome vietti tyttärineen hetken kuistilla ja juuri ennen yhdeksää Reiko lähti sisarensa seuraamana ravaintolaan kuuntelemaan kello yhdeksän uutisia radiosta. Kun hän avasi oven, valojaan vilkuttava tulikärpänen tuli ovesta sisään. Reiko ja Miyako huudahtivat: "Äiti! Se on herra Miyagawa. Hän on palannut!"
Tulikärpänen oli lähellä kattoa, valoja vilkuttaen. Ravintolassa oli miehiä Chiranin lentotukikohdasta. Tomen johdolla kaiki alkoivat yhteen ääneen laulaa 'Doki no Sakuraa'.

Sinä ja minä olemme kirsikankukkia samalta luokalta.
Me kukimme samassa lentäjäkoulussa.
Täydessä kukassaan terälehdet ovat valmiit hajaantumaan.
Hajaantukaamme kauniisti isänmaamme hyväksi.

Sitaatit Bert Axellin ja Hideaki Kasen kirjasta "Kamikaze"

6 Comments:

Anonymous Timo said...

Asiasta on kuulunut myös vähemmän ylevää juttua, eli ympäristön paineet olivat sen verran kovat, että 'vapaaehtoiset' eivät välttämättä käytännössä ihan sitä aina olleet...

6:36 ip.  
Blogger Mette said...

Ilmeisen totta. Minua vain kiinnosti tällä kertaa tämä ylevä puoli. Toisesta puolesta krtoo mm. Saburo Sakain elämäkerta "Samurai".

Mahtaako olla maailmassa toista soturikansaa, joka olisi niin kiintynyt runoihin ja kukkasiin? Ja silti ja samalla niin valmis vetämään suolensa auki, mikä varmaan on häijyin itsemurhatapa, mitä kukaan on keksinyt?

7:52 ip.  
Blogger Peggy G. said...

Minäkin muuten luin tuon Kamikaze-kirjan ja pidin siitä.

Japanilaiset tosiaan olivat melkoista soturikansaa. Käsittääkseni japanilaiset ovat turkkilaisten (mamelukkien) ohella ainoita, jotka ovat näyttäneet mongoleille taivaan merkit. ;)

11:29 ip.  
Blogger Dyro said...

Minä luin myös ja niin ikään pidin kirjasta. Samurai-mentaliteetti on erikoisen epä-macho, ja kuitenkin samaan aikaan todella tinkimätön ja kova ajattelutapa. Erikoista ja kiehtovaa.

11:25 ip.  
Blogger Jukka said...

Kaunis tarina.

Oletko tutstunut balilaiseen puputaniin, fi.wikipedia.org/wiki/Puputan ?

Tai rajashtanilaisen Chittogarghin kaupungin tarinaan tai sati-myyttiin.

6:02 ap.  
Blogger Ironmistress said...

Mongoleille taivaan merkit ovat näyttäneet myös mordvalaiset 1223 (he väijyttivät Subutain armeijan Samaran mutkassa joen, kahden vuoren ja metsän välisessä laaksossa, ja 50,000 mongolista henkiin jäi 4,000), vietnamilaiset (sissisodalla) ja unkarilaiset (sissisodalla ja linnoituksiin tukeutumalla) - unkarilaiset myös väijyttivät Subutaiin 50,000 miehen jälkijoukon Karpaateilla, tuhoten sen viimeiseen mieheen, kostona Unkarin hävittämisestä.

Mongolit kärsivät tappion myös Olomoucissa, Tshekinmaassa 1241.

Ensishokin jälkeen eurooppalaiset olivat oppineet, miten mongoleja vastaan taistellaan, ja Nogai-kaanin invaasio Unkariin 1284-1285 päättyi katastrofiin ja mongolien täydelliseen tappioon.

Saburó Sakain "Samurai" on todella rankkaa luettavaa. Paitsi että siinä on kaksi kaunista rakkaustarinaa - Saburon ja Michiko Niorin, myös Saburon ja Hatsuón, ja riittävästi "ilmailupornoa", siinä on myös rajua kritiikkiä sekä ylempiä upseereja ja heidän typeryyttään kohtaan, että myös aliupseerien brutalismia ja väkivaltaisuutta kohtaan. Sakai itse kohosi "pitkää tietä" upseeriksi, ja hän näki sodasta kaikki puolet.

10:16 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home