sunnuntaina, kesäkuuta 12, 2005

"Vellamon lasten" isä


Alas merelle, alas merelle

Tämän päivän syntymäpäiväsankari, Charles Kingsley (1819 - 1875) oli viktoriaaninen pappismies, jonka kirjoittama lastenkirja on jatkuvasti suosiossa Suomessakin. "Water-Babies", suomennettuna "Vellamon lapset", on varsinainen klassikko, vaikka sen suosiota on vaikea ymmärtää (jopa meidänkin, jotka pidämme siitä). Se on melkoinen sekoitus opettavaista tarinaa, pappismiehen mietelmiä ja sentimentaalista romantiikkaa. W. Hearth Robinsonin kuvitus selittää kirjan suosiota pitkälle - se on kokonaistaideteos runoineen ja kuvineen.

Kirjassa esitetään avoimesti viktoriaanisen ajan mieltymys lasten kuoleman kuvauksiin. Kuolema osoitetaan yleensä hyväksi asiaksi, hyvä lapsi pääsee suoraan taivaaseen. "Vellamon lapsissa" kuolee kaksi lasta, nuohoojapoika Tom, josta tulee vesilapsi, ja Ellie, jonka enkelit vievät, mutta joka tarinan lopussa on Tomin oikeutettu, aviollinen palkinto (vaikka taivaassa ei naida eikä mennä miehelle).

Charles Dickens, George Mcdonald ja Harriet Beecher-Stove, puhumattakaan Louisa Alcottista, väänsivät yleisöstään vuolaita kyyneliä hyvien lasten kuolinvuoteiden äärellä. Vain Charles Kingsley kuvaa lapsen kuolemanjälkeistä elämää; nuohoojapoika Tomin kasvu maan päällä on kesken, joten häntä täytyy opettaa uudessa, vesilapsosen hahmossa.

Charles Kingsley edusti "lihaksikkaaksi kristillisyydeksi" kutsuttua linjaa, jonka aatteiden mukaan poikien piti olla hurskaita, reippaita, rehellisiä ja harrastaa ulkoilmaelämää, johon kuuluivat myös nyrkkitappelut koulun takana. Tyttöjen ihanne oli ihailla näitä poikia ja kehittyä puhtaiksi "kodin enkeleiksi". Kingsleyn kirja "Westward Ho!", "Länttä kohti", joka kertoo Elisabethin aikaisista meriurhoista ja huipentuu espanjalaisten Suuren armadan lyömiseen, kuvaa tätä nuorisoihannetta ja ihannoi myös "Englannin suuruuden aikaa" ja "rehtejä meriurhoja" (syytä ottaa suolan kanssa). Kirjassa tulee esiin Kingsleyn katolisviha ja sotien ihannointi. Hänellä ei luonnollisestikaan ollut mitään omakohtaista kokemusta sodankäynnistä, mutta "Länttä kohti"-kirjaa kirjoitettaessa Englanti kävi Krimin sotaa, ja Charles Kingsley oli erittäin innostunut sodan romanttisesta kuvasta. Hän sai aikaan varsin hyvän seikkailukirjan, jota aikoinaan suuresti ihailtiin. Sen voimakkaimmat jaksot ovat todella hyviä - kohtaus, jossa englantilainen Amyas, salaman sokeaksi lyömänä, puhuu unessa tai näyssä espanjalaisen vihollisensa kanssa, jonka laivan sama myrsky upotti, ja miehet lyövät kättä, on vahvaa tekstiä.

Kolmas suomennettu Kingsleyn kirja, "Hypatia" (sitä löytyy kirjastoista ja antikvriaateista, vaikka suomennos on vuodelta 1908), on voimakkaasti kirkon vastainen, mutta katolisen kirkon, ei Kingsleyn oman episkopaalisen uskon vastainen. Samoin kuin "Länttä kohti" -kirjan taistelujen ihannointi perustuu Kingsleyn innostukseen Krimin sodan vuoksi, hänen katolisuuden vastaisuutensa juontaa juurensa hänen aikansa Englannin kirkossa käytyyn korkeakirkollisen ja matalakirkollisen linjan väliseen kiistaan. "Vellamon lapsissa" Kingsley ottaa kantaa evoluutio-opin puolesta. Hyvä pappi saarnaa aina, vaikka tarina veisikin hänet mennessään.

1 Comments:

Anonymous Anna Amnell said...

Viktoriaanisten kirjailijoiden "mieltymyksen" lasten kuoleman kuvauksiin ymmärtää, jos muistaa, että vain osa lapsista jäi siihen aikaan eloon. Suuri osa kuoli jo varhaislapsuudessa.

Pienen nokipojan tarina on vaikuttanut moniin. Eräässä kirjassani torontolainen ajuri kertoo lapsuudestaan nokipoikana suomalaiselle Auroralle, joka on Torontossa sortovuosien aikana. Laitan sen pikkutarinan blogiini.

6:41 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home