Quebecin haaveet

Quebecin osavaltio ja lippu

Quebec on Kanadan itäisin osavaltio ja ainoa, jonka virallinen kieli on ranska. Alueen ranskalainen historia alkoi jo 1500-luvulla, jolloin turskanpyytäjät löysivät tiensä alueelle. Nova Scotiasta tuli Acadia, jonka omistuksesta ranskalaiset ja britit kiistelivät. Ranskalaisasutus levisi St. Lawrencen lahtea irokeesien Kuuden kansakunnan alueelle. Moninaisten, enemmän tai vähemmän sankarillisten sotien ja valloitusten jälkeen britit valtasivat alueen, mutta antoivat ranskankielisille itsemääräämisoikeuden.

Silti Quebecin asukkaita on koko ajan hiertänyt kuuluminen englanninkieliseen Kanadaan. Viimeksi asiasta äänestettiin vuonna 1995. Silloin itsenäisyyden kannattajat hävisivät puolella prosentilla. Virallinen Kanada oli kauhuissaan ja rahaa syydettiin propagandakampanjaan quebecilaisten taivuttamiseksi pysymään Kanadan yhteydessä. Nyt kampanja on kääntynyt itseään vastaan; suuri osa rahoista on kadonnut erilaisten korruptioskandaalien ryydittämänä. Jopa kuuluisa Kanadan ratsupoliisi pisti näppinsä sekaan ja pihisti rahaa hevoskauppoihin (tarkoitettiin tätä sitten kuvaannollisesti tai kirjaimellisesti).

Quebec on rikkainta osaa Kanadasta. Alueesta 80% on lähes asumatonta, ja siellä oletetaan piilevän lisää mineraalirikkauksia. Quebec pystyisi siis erinomaisesti tulemaan omillaan toimeen. Niin ainakin separatistit otaksuvat. Uusi vääntö on odotettavissa.

Alueen alkuperäisväestö, inuitit ja irokeesikansakuntien jälkeläiset, käsittävät noin 72 000 ihmistä. Heilläkin tulee silti olemaan sanansa sanottavana. Varsinkin irokeesikansakunnat ovat olleet agressiivisina - takavuosina he katkaisivat valtatien ja pitävät edelleenkin silmällä oikeuksiaan.

Quebecilaisilla on pitkä sorron historia. Acadialaisia sorrettiin katolisen uskontonsa vuoksi 1700-luvulla ja karkotettiin etelään - osa muutti Karibian saarille ja Louisianan cajun-yhteisöt ovat karkotettujen acadialaisten jälkeläisiä. James Fenimore Cooperin "Viimeinen mohikaani" ei ole aivan kirjaimellisesti tarkoitettu Mohawkeja on vielä jäljellä), mutta sekä englantilaiset että ranskalaiset käyttivät intiaaneja armottomasti hyväkseen keskinäisissä sodissaan. Päänahkojen ottaminen ei kuulunut intiaanikulttuuriin ennen kuin valkoiset molemmin puolin rajaa alkoivat maksaa nahoista. Sitten valkoiset osapuolet käyttivät sotien julmuuksia tekosyynään hävittääkseen intiaanit.

Myöhemmin ranskankieliset ja katoliset ovat tunteneet saavansa vähemmän kuin oman osansa yhteisestä kakusta. Kiistoissa on menty jopa sieppauksiin ja salamurhiin asti.

Sekä cajun- että irokeesihistoria ovat niin kiehtovia, että niihin (ja inuiteihin) voidaan tällä blogilla myöhemmin palata. Kaunokirjallisesti aihetta ovat käsitelleet Cooperin lisäksi James Oliver Curwood - ja tietysti Sergeanne Golonin ikinuori Angelica seikkaili näissä metsissä. Cajun-historiasivulla on näyte myös cajun-musiikista - suosittelen loppuhuipennukseksi.