Waterloo

Waterloo

Waterloon taistelusta on tänään päivälleen 190 vuotta. Taistelua on käyty uudelleen lukuisia kertoja. Jokainen arvostettu historioitsija on kirjoittanut siitä. Kaksi huomattavaa klassista romaania kuvaa taistelua: Thackerayn "Turhuuden turuilla" ja Stendhalin "Parman kartusiaaniluostari". Englantilaisille Waterloo ei ole taistelu, vaan instituutio.

Taistelun taustana oli "100 päivän keisarikunta". Napoleon oli tuhoisan Venäjän sotaretkensä jälkeen luopunut kruunusta ja karkotettu Elban saarelle. Hän palasi salaisesti, sai kaikki ranskalaiset taakseen ja palasi valtaistuimelleen maaliskuussa 1815. Euroopan hallitsijat alkoivat koota liittoutumaa häntä vastaan. Napoleon tiesi, että hänen olisi nopesti lyötävä englantilais-hollantilaiset joukot ja preussilaiset, jotka olivat ensimmäisinä kentällä, ennen kuin itävaltalaiset ja venäläiset ehtisivät apuun. Siten hänellä olisi mahdollisuus neuvotella. Hän keräsi armeijansa ja suuntasi kohti Belgian rajaa aikeenaan vallata Bryssel.

Ensimmäiset kahakat alkoivat jo 15. kesäkuuta, mutta varsinainen taistelu alkoi 18. kesäkuuta. Richmondin herttuatar piti 15. päivänä tanssiaiset Brysselissä ja Wellingtonin herttua osallistui niihin ennnen kuin kiirehti taistelukentälle - nämä tanssiaiset edeltävät Thackerayn romaanissa Brysselin hätäistä evakuointia.

17. päivänä satoi runsaasti. Joukkojen siirto oli tavattoman vaikeaa mutaisilla teillä, joista nopeasti tuli pohjatonta velliä. Sekä tykistö, ratsuväki että jalkaväki olivat vaikeuksissa. Varsinainen taistelukenttä oli ahdas laakso ja molemmin puolin sijaitsevat harjut. Harvoin on taisteltu niin suurilla joukoilla niin ahtaassa tilassa. Kentällä oli lähes 75 000 ranskalaista ja suunnilleen sama määrä liittoutuneiden joukkoja. Taistelukenttä oli noin 10 x 4 km alue.

Napoleon pyrki pitämään englantilais-hollantilaiset ja preussilaiset joukot erillään ja lyömään ne yksitellen. Hän melkein onnistui siinä. Englantilaisten päälliköllä herttua Wellingtonilla oli vaivoinaan hollantilaisten hallitsija, Oranian prinssi, joka kolmasti pääsi määräämään pataljoonia tapettaviksi, kunnes musketinluoti poisti hänet haavoittuneena taistelusta. Napoleon taas antoi komennon marsalkka Neylle, joka komensi ratsuväkensä yhä uusiin rynnäköihin, kunnes hevoset lopulta hyökkäsivät käymäjalkaa ja joukot hetkittäin pysähtyivät uupumuksesta ja vain tuijottivat toisiaan.

Lopulta preussilaiset ehtivät taistelukentälle ja ranskalaisten voimat ehtyivät. Pienellä alueella makasi noin 50 000 kuollutta miestä, puhumattakaan haavoittuneista ja hevosenraadoista. Kesti kolme päivää saada apua haavoittuneille. Paikallisen luostarin nunnat tekivät voitavansa. Taistelusta on syntynyt useita tarinoita. Englantilainen rykmentti, joka sai saaliikseen ranskalaisten sotamerkkinä toimivan kotkan, saivat kunnianimekseen "linnunpyytäjät". Napoleonin äyskäisy Neylle, joka vaati lisäjoukkoja - "Mistä minä ne otan? Pitäääkö minun tehdä ne?" - on jäänyt historiaan, samoin tarina englantilaisesta rykmentistä, joka vaihtoi ranskalaisen ratsuväenkomentajan kanssa kohteliaisuuksia tyyliin "ampukaa te ensin - vasta teidän jälkeenne", mikä ei ole niin kohteliasta kuin näyttää, koska ensin ampuva oli siihen aikaan huonommalla - lataamiseen meni pitkä aika.

Taistelun lopputuloksesta on kiistelty loputtomiin. Preussilaisten Blucher viivästyi joukkoineen - tarinan mukaan hän jäi yöksi kylään, koska piti niin paljon tarjotuista mansikoista. Napoleon ei ollut oma itsensä ja antoi Neyn tehdä hyökkäyksiään ilman ylijohtoa - häntä vaivasivat peräpukamat. Pääsyitä saattoivat olla sade, huonot tiet ja viestiyhteydet ja vaikeus nähdä, mitä taistelukentällä tapahtui ruudinsavun ja sateen jälkeisen udun läpi. Lopputulos on selvä: Euroopan kohtalo ratkesi taas kerran Belgian mutaisilla kentillä.

Hyviä linkkejä Waterloon taisteluun ovat seuraavat:
Waterloo for the uninitiated, jossa on havainnollinen kuvaus taistelusta,
The Battle of Waterloo, joka on kuvitettu näyttävästi, ja
BBC:n Waterloo-sivu, jossa taistelu käydään läpi kellon tarkkuudella.