Bismarckin tuho

Taistelulaiva Bismarck

Sotaa käsittelevät kirjat ovat usein kuin sota itse; sotkuisia, massiivisia, vaikeita käsittää. Merisotaa koskevat tarinat ovat toista. Niiden päähenkilöitä ovat laivat, ja ne kulkevat kauniin kaaren kuin antiikin tragediat ja päättyvät kirkkaaseen tuhoon. Niin on ainakin taistelulaiva Bismarckin sodasta kertovan tarinan laita.

Bismarck oli maailman toiseksi suurin alus. Suurin oli brittien ylpeys, taistelulaiva Hood. Bismarckin ainoa purjehdus kesti yhdeksän päivää, ja niiden päivien aikana se tuhosi Hoodin ja tuhoutui itse.

Tarinan kertovat erittäin hyvin Michael Tamelander ja Niklas Zetterling kirjassa "Bismarck". Siinä on koko draama; miten "Bismarck" ja raskas risteilijä "Prinz Eugen" livahtivat 19. toukokuuta 1941 Skagerrakin ja Kattegatin kautta Atlantille tuhoamaan brittien saattuekuljetuksia. Miten ne paljastuivat, kun "Prinz Eugen" otti lisää polttoainetta Bergenin satamassa. Miten brittien "Home Fleet" ei ensin uskonut lentokoneen ottamia kuvia, mutta onnistui sitten tavoittamaan suuret saksalaiset laivat.

"Hood" oli isompi kuin "Bismarck", mutta iäkkäämpi, ja sen panssarointi ei ollut yhtä vahvaa. Kun laivat ryhtyivät taisteluun, pelkkä huono onni johdatti "Bismarckin" kranaatin "Hoodin" kordiittivarastoon ja "Hood" räjähti. Laiva tuhoutui valtavana tulipallona. Sen yli 1400 miehen miehistöstä pelastui kolme.

Kun Churchill kuuli "Hoodin" tuhosta, hän käski: "En välitä, kuinka hoidatte asian, mutta upottakaa "Bismarck"!" Briteillä ei ollut mitään modernia eikä riittävän suurta, mutta "Home Fleet" alkoi koota laivojaan. Seurasi jännittäviä tunteja. "Bismarck" lähetti "Prinz Eugenin" jatkamaan saattuejahtia yksin (se ei saanut mitään aikaan ja palasi Ranskaan). Britit kadottivat sumussa "Bismarckin", joka oli kääntynyt kohti Ranskaa sekin. Sitten lentokonetiedustelu tavoitti "Bismarckin" uudelleen. "Bismarck" olisi päässyt silti pakenemaan, mutta taistelussa oli mukana lentotukialus "Royal Ark", jonka syöksypommittajat yrittivät parastaan. Itse asiassa ne löysivät aluksen, jonka suhteen hyökkäyssuunta, pilvipeite, hyökkäyskorkeus olivat kaikki täydellisiä; laiva vain oli väärä. Se oli brittien "Sheffield". Onneksi yksikään torpedo ei osunut, ja peräytyvät pommittajat sähköttivät lammasmaisesti: "Anteeksi möhläys"

Kun "Bismarckin" viimeinen taistelu alkoi, näytti siltä, että mikään ei pystyisi nujertamaan sitä. Yksi sattumanvarainen torpedo osui kuienkin sen peräsimeen ja "Bismarck" alkoi kiertää ympyrää. Brittien susilauma sai sen kiinni. "Hood" oli tuhoutunut yhdessä loistokkaassa räjähdyksessä; "Bismarck" hakattiin hitaasti liekehtiväksi romuläjäksi. Kuoliniskun sille antoivat omat miehet, jotka näkivät taistelun toivottomaksi ja räjäyttivät konehuoneen. "Bismarckin" yli 2000 miehestä pelastui 144.

Kun "Bismarck" yritti saada peräsintään toimimaan ja brittien risteilijät olivat saamassa sitä kiinni, eräs upseeri meni messiin ja näki varsin masentuneen näköisen miehen. Hän kysyi, mitä mies ajatteli. Tämä vastasi: "Mietin vain juuri, ettei vaimoni tiedä, että hänestä tulee tänään leski."

Traagisinta tässä tuhon tarinassa on, että se oli täysin turha. Suurten pinta-alusten aika oli jo ohi - jos sitä oli koskaan ollutkaan. Sukellusveneet olivat äärettömästi tehokkaampia kauppamerenkulun tuhoamisessa, ja lentotukialukset olivat meritaistelun uusi ase, kuten "Bismarck" sai huomata ja Tyynellä merellä japanilaiset. "Hoodin" ja "Bismarckin" kaltaiset alukset olivat ylväitä mammutteja.

"Bismarck" lepää meren pohjassa, mutta sen tarina ei ole ohi. Hylylle tehdään sukellusretkiä, ja puhutaan sen nostamisesta.