Mashrabiya

Mashrabiya-ikkuna

Tämä on blogi etsinnästä, ja siitä, miten vaikea on yrittää ymmärtää vierasta kulttuuria. Varsinkin kulttuuria, joka itse riippuu vanhan ja uuden välillä.

Naguib Mahfouzin Kairo-trilogiassa suvun patriarkan vaimo Amina katselee maailmaa kaksikymmentä vuotta mashrabiya-ikkunasta lähtemättä ulos, koska hän ei saa mieheltään lupaa.

Night after night she had stood on the balcony observing the street through the wooden grille. What she could see of the street had not altered, but change had crept through her.

Amina lähtee lopulta käymään moskeijassa, poikiensa yllyttämänä. Matkasta seuraa melkein tuho. Auto törmää häneen, ja aviomies lähettää hänet takaisin äitinsä luo. Amina saa lopulta anteeksi, mutta ei enää yritä uusia yritystään poistua mashrabiyan takaa. (Suomeksi koko tarina on tietysti Naguib Mahfouzin kirjassa "Palatsikatu".)

Tapasin mashrabiyan etsiessäni taustaa Washington Postin tarinalle arkkitehti Abdelhalim L. Abdelhalimin unelmasta ja miten sille lopulta kävi. Abdelhalim halusi rakentaa lasten puiston slummiksi muuttuneelle Kairon alueelle nimeltä Sayyida Zeinab. Puistoon piti tulla kirjastoja, työhuoneita, klinikka ja leikkikenttiä. Paikallisten asukkaiden piti hoitaa sitä. Alueella piti olla pieniä myymälöitä, työhuoneita ja suihkulähteitä. Kaiken oli tarkoitus olla paikallista, muistuttaa Kairon historiasta (siitä mashrabiyat) ja olla paikallisten asukkaiden rakentamaa.

Abdelhalim rakensi puistonsa ja sai siitä arkkitehtuuripalkinnon. Presidentin rouva kävi avaamassa sen. Lapset tanssivat. Sitten virkamiehet puuttuivat asiaan. Lapset eivät saaneet tuoda puistoon vanhempiaan, joten vanhemmat kielsivät lapsiaan tulemasta. Kirjastot suljettiin rahan puutteessa, samoin suihkulähteet. Kaupat lopettivat, koska viranomaiset sulkivat puiston sisäänkäynnit. Puisto aidattiin ja portit lukittiin. Alueella on jäljellä yksi savenvalaja kerran viikossa. Lapset tungeksivat hänen työpajssaan saadakseen kokeilla kostean saven käsittelyä. Siinä on kaikki, mitä Abdelhalimin unelmasta on jäljellä: aidattu arkkitehtuurin monumentti, jota edes turistit eivät löydä.

Ehkä tämä ei ole tarina Lähi-Idän horjumisesta vapaan ja kahlitun välillä. Ehkä tämä on vain tarina siitä, miten unelmien käy, kun viranomaiset pääsevät niihin käsiksi.

Samoin kävi myös Kairon mashrabiyoille. Viimeinen ammatin taitaja keräsi kaikkialta Kairosta purettavista taloista näitä käsityötaidon näytteitä säilyttääkseen niitä vielä vähän aikaa. Sitten hän kuoli. Mashrabiyat katosivat. Kukaan ei ollut kiinnostunut säilyttämään niitä.

Luultavasti Sayyida Zeinabiin rakennetaan joskus kerrostaloja. Puisto on kätevästi tarjolla niiden asukkaille. Kauppojen tilalle voi tulla cafeterioita. Niin se käy.