Laukon torppareiden lakko

Suomalainen torppa 1900-luvun alussa

Sukulaispoika pyysi tietoja suvun historiasta omia lapsiaan varten. Se toi mieleeni Laukon torppareiden lakon - isoäitini isä oli näitä lakkolaisia ja tuli kaupunkiin tehtaalle töihin lakon vuoksi.

Vesilahden Laukko on mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1416, jolloin kartano tuli Kurki-suvun omistukseen. Tosin perimätieto väittää kartanon ensimmäiseksi isännäksi pirkkalaispäällikkö Matti Kurkea 1200-luvulla. Kurjet omistivat kartanon 1800-luvun alkuun asti. Tunnettuja Kurkia ovat Klaus Kurki, "Elinan surman" vaimonmurhaaja, ja Suomen viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki, joka hukkui myrskyssä Pohjanlahdella. Kurkien jälkeen kartanon omistivat Hallonbladit, Standertskiöldit ja Haarlat. Vuodesta 1968 asti kartanon on omistanut Juhani Lagerstam, joka jalostaa ravihevosia. Tamperelaiset tuntevat Rafael Haarlan, joka rakennutti 1930-luvulla kartanon nykyisen päärakennuksen ja Haarlan Palatsin Tampereella.

Laukon lakon aikainen kartanonherra oli paroni Herman Sigfrid Standertskjöld- Nordenstam. Hän ei ollut hyvä kartanonherra. Hän oli "saanut kasvatuksen jossa palvelijoiden ja alustalaisten ainoa tehtävä oli totella nöyrästi ja vastaan sanomatta", kirjoittaa tutkija Minna Valkama. Torpparien tyytymättömyys Laukossa johtui kehnoista rakennuksista ja raskaista taksvärkeistä, joita Laukkoon piti tehdä. Torppareita myös irtisanottiin pienistäkin syistä - esimerkiksi vuonna 1903 sanottiin irti kaksi torpparia, koska heidän lehmänsä olivat päässeet rikkonaisesta aidasta kartanon metsään.

Vuonna 1906 perustettiin Laukon torppareiden ammattiosasto. Lakkoa alettiin puuhata. Laukon alustalaisten lakko alkoi kesäkuussa 1906. Lakossa oli 115 alustalaista, joita vastaan paroni ryhtyi oikeustoimiin. 34 torpparia ryhtyi taas tekemään taksvärkkejään. Loput saivat käräjille edustajakseen varatuomari Eino Nyyssölän.

Hänen mukaansa lakon syynä olivat ne "räikeät epäkohdat, suorat laittomuudet, joiden alla kantaja on pakoittanut vuokramiehiään suorittamaan työvelvollisuuttaan." Epäkohtina Nyyssölä mainitsi mm. mielivaltaiset työvelvollisuuksien korottamiset, etujen vähentämisen, ilman että luvattua vuokran alentamista olisi tapahtunut, tinkityömäärät olivat osin olleet kohtuuttomia ja hevospäivien sijasta pakotettiin torpparit tekemään miespäivätöitä sen mukaan kuin kantajalle itselleen oli sopinut.

Oikeus hylkäsi torppareiden kanteet ja perheitä alettiin häätää. Tammikuussa 1907, tulipalopakkasilla, Helsingistä tuli kymmenen ratsupoliisia - sukuni perimätiedon mukaan kasakoita - jotka häätivät asukkaat 19 torpasta ja rikkoivat ovet ja ikkunat estääkseen asukkaiden paluun. Isoäitini mukaan uudet ikkunat ja ovet lainattiin naapureilta. Kasakat tulivat takaisin ja häätivät uudelleen nämä 19 perhettä (mukana siis sukulaiseni) ja yli 60 muuta perhettä. Tällä kertaa tuho oli perusteellinen; torpista särjettiin myös "muurit", siis leivinuunit.

Häätöjen seurauksena Tottijärvellä oli liki 500 asunnotonta henkeä, joukossa sylivauvoja ja sairaita ja heikkokuntoisia vanhuksia.

Häädettyjen torppareiden tilalle tuli uusia. Häädetyt lähtivät muualle töihin, useat Nokialle tai, kuten isoäitini isä, Tampereelle. Vuonna 1918 Suomeen säädettiin torpparien vapautuslaki, osaksi Laukon tapahtumien saaman julkisuuden vuoksi.

Loppukaneetti sukuni historiaan; isoäitini isä vannoi, ettei enää koskaan sekaannu politiikkaan. Sen tähden kansalaissodan puhjettua kumpikin osapuoli piti häntä epäilyttävänä. Punaiset panivat hänet vankilaan ja Tampereen valtauksen jälkeen valkoiset ampuivat hänet.