Hakunilan ruppaista elämää

Hakunilaa

Minulla on tietty kosketus Hakunilan lähiöön ja sen elämään. Äitini asui siellä 70-80-luvuilla. Hänellä oli työpaikka Helsingissä, josta ei silloinkaan saanut vuokra-asuntoja. Äitini ei ollut ainoa Hakunilan asukas, joka kulki työmatkojaan Hakunilan Liikenteen busseilla, vaikka monet työllistyivät lähempänäkin - esimerkiksi Valiolla.

Vantaan Hakunilan kaupunginosa rakennettiin 70-luvulla ankeasti keskelle peltoja 11 000 ihmisen makaamataajamaksi. Oli siellä kirkkokin, ja kirjasto, mutta useille asukkaille ainoa kodinomainen paikka oli nimeltään "Piilopaikka". Käydessäni viikonloppuisin äitini luona vierailulla en yleensä malttanut mennä nukkumaan, vaan istuin koko yön keittiön pöydällä. Siitä oli mainio näköala "Piilopaikan" etuovelle. Kaikkea tapahtui; kerran naisystäväänsä huonosti kohdellut mies talutettiin kapakan naisasiakkaiden voimin ulos ja piestiin puukengillä. Sen tapaisia juttuja.

Myöhemmin kapakka siirrettiin toiseen huoneistoon (siellä tapahtui puukotus - uhri kuoli), ja sen kilpailijaksi nousi "Kotipirtti", ja nykyään Hakunilassa on kai muutakin toimintaa, mutta silloin se oli ainoa.

Hakunilan kartano alkoi vielä ruppaisemmin kuin lähiö, kahdesta autiotilasta. Wikipedian mukaan kaupunginosa sai nimensä - Håkansböle - 1500-luvulla eläneestä Håkan Jönssonista, jolla oli näillä seuduin tila. Varsinaisesti Hakunilan kartanon alku oli seudulle eksynyt skotlantilaisen palkkasoturin palvelija Botved Hansson. Hän nai suomalaisen naisen, joka peri kaksi autiotaloa. Kustaa Vaasan kuoltua käytiin perintö- ja uskonsotia, jotka raunioittivat Suomen talouden ja tyhjensivät tiloja. Niinpä Botved Hansson sai yhdistää kaksi autiotilaansa yhdeksi ratsutilaksi, josta sitten tuli Hakunilan kartano. Hänen jälkeläisensä muuttivat nimen Botvedsson nimeksi Blylod.

Hakunilan lähiössä ei pahasti kartanoelämää ajateltu, mutta samalla tavoin se keräsi irtainta väkeä kuin 1600-luvun Uudenmaan ja Helsingin seudut. Hakunilaan ajauduttiin työn perässä, avioeron jälkeen, yleensä risaiseksi menneen elämän vuoksi. Niinpä "Piilopaikassa" pyörivät ihmiset, jotka pitivät yllä omaa saippuaoopperaansa. Nainen, jota jostakin syystä kutsuttiin nimellä "Mikko", tapasi jättää vauvansa jollekin naapurille ja unohtaa sen yöksi - kerran lapsesta huolehti kolmen vuorokauden ajan 12-vuotias tyttö. Äitini neuvo oli: "Katso aina ovisilmästä. Jos oven takana on lastenvaunut, älä avaa ovea." Mikon lapsen vei lopulta sosiaalihuolto. Kerran asukkaat kerääntyivät ikkunoihinsa huudon perusteella. Alueella on muutama tornitalo, ja yhden ikkunasta roikkui nuori mies. Hän oli kiusannut tyttöystäväänsä ja uhannut itsemurhalla. Sitten iski katumus. Tyttö ei pystynyt kiskomaan nuorta miestä sisään. Muutaman minuutin jännitysnäytelmän jälkeen tämä putosi jäiseen maahan (ja kuoli, tietysti). Pikkupojat keräilivät myöhemmin irronneita hampaita pihasta.

Hakunilan kartanon puiston istutti kauppias Johan Sederholm, kuningas Kustaa IV Aadolfin kummi ja huomattava liikemies.Hän omisti myös Herttoniemen kartanon, sahoja ja purjekangastehtaan. Sederholmin jälkeen Hakunilan kartanon omisti Anders Lorentz Munsterhjelm, joka kartanonherraksi ruvettuaan jäi eläkkeelle armeijasta - hän oli everstiluutnantti - ja perusti Tikkurilan maalitehtaan. Hän kehitti puistoa romanttisempaan tyyliin. Seuraava omistaja oli pankkiiri, ja 1900-luvun alussa Hakunilan kartanossa erikoistuttiin kasvihuoneviljelykseen ja kasvatettiin neilikoita.

Tällä hetkellä puisto on kaupungin ulkoilualueena. Siellä on tapahtunut ainakin kaksi pelottavaa tapausta. 70-luvulla juuri vankilasta vapautunut mies kuristi aamulenkille lähteneen naisen. Kerrottiin, että mies oli "saanut tunteen, että tänään on joku tapettava" ja surmasi ensimmäisen vastaan tulleen. Kun Hakunilaan alettiin sijoittaa somaleja, joku tuntemattomaksi jäänyt pahoinpiteli vakavasti 11-vuotiaan pojan, jola mm. murtui reisiluu. Ennen somaleja lähiöön sijoitettiin vietnamilaisia venepakolaisia, ja miesjoukko hakkasi yhden perheen oven sisään ja jätti lapun "Ei vinosilmiä." 2000-luvun alussa perustettiin Hakunila-projekti rauhoittamaan rotujen välisiä ristiriitoja. Tällöin äitini ei enää asunut Hakunilassa. (Hän muuten työskenteli jonkin aikaa Hakunilan Rautakirjan perävaunutyyppisessä kioskissa, jossa oli pyörät alla ja vetoaisa toisessa päässä. Yhtenä iltana koko kioski alkoi ankarasti keikkua. Hän kurkisti ovesta. Nuorisojoukko puuhasi asian kimpussa. Äitini kysyi, mitä he touhusivat. "Kaadetaan tää kioski", pojat vastasivat. "Siitä vaan", sanoi äitini ja pani oven taas kiinni. Eivät saaneet kioskia nurin.)

Toivottavasti Hakunila on muuttumassa vähemmän ankeaksi paikaksi; sinne taidetaan suunnitella jopa hiihtoputkea. Minä muistan sen samanlaisena kuin Jason Balck kuvaa viime vuonna:

Hakunila on kaukainen, rapistunut ja likainen pikku kaupunginosa Vantaan itälaidalla keskellä ei mitään. Niinpä onkin sopivaa mainita sen rapistunut ja erittäin likainen ostoskeskus. Rakennuskompleksi on arkkitehtuurista päätellen rakennettu 1970-luvulla, tosin edes sen omat Internet-sivut eivät mainitse rakennusten ikää mitenkään.

Hakunilan ostoskeskuksen merkittävyys syntyykin juuri tästä kaikesta. Ensinnäkin nimi ”ostoskeskus” on ehkä hieman liioiteltu. Ostoskeskuksella tarkoitetaan yleensä valtavia katettuja lukemattomien kauppojen ja muiden palveluiden yhteenliittymiä, jotka sijaitsevat kaukana keskustoista, mutta kuitenkin sopivan automatkan päässä. Hakunilan ostoskeskus on kuitenkin pieni, kattamaton tori, jossa on yksittäinen savusilakkakoju keskellä, ja ympärillä baareja ja halpoja pizzapaikkoja. Se ei myöskään sijaitse kaukana keskustasta, vaan se itsessään yhdessä sitä ympäröivien leveiden, mutta vain n. kymmenkerroksisten betonisten vuokra-asuntoloiden kanssa muodostaa Hakunilan keskustan. Hakunilan ostoskeskus on myös paikka, jonne ei välttämättä turvallisuussyistä kannata mennä pimeän aikaan.

Juuri tämän kaiken takia ostoskeskus onkin niin täydellinen Hakunilan nähtävyys, maamerkki ja tunnus. Siinä tiivistyy Hakunilan henki täydellisesti. Sitä paitsi, kaikki Vantaan esittelykelpoiset nähtävyydet, kuten kaikki kolme edellistä, sijaitsevat Tikkurilan historiallisemmassa ja rikkaammassa kaupunginosassa. Tämä rakennuskompleksi edustaa sitä toista Vantaata.

Jim Europe, Harlem Hellfighter

Jim Europe orkesteria johtamassa ja univormussa

Jazzin alkuvaiheisiin kuuluu monta nykyään tuntematonta hahmoa (pyydän anteeksi jazziin perehtyneiltä, jotka varmasti tuntevat sellaiset nimet kuin Jim Europe). Jazz sai kuohuvan alun, kun Amerikan sisällissodan jälkeen etelän mustat kerääntyivät suurin joukoin New Orleansiin ns. Jim Crow -lakeja pakoon. Kaupungin pormestari pelkäsi kaupungin yöelämän saamaa huonoa mainetta ja määräsi, että tanssisalongit, bordellit ja muut vastaavat paikat oli keskitettävä tietylle alueelle kaupungista. Näin syntyi Storyville, missä tarvittiin runsaasti muusikkoja huvihuoneistoihin, ja huonommatkin musikantit keräsivät rahaa katusoittajina. Storyvillen kukoistus katkesi, kun parin viikon aikana neljä sotilasta murhattiin bordellialueella. Kaikki huvipaikat suljettiin, ja naisten lisäksi muusikot joutuivat tien päälle.

Tässä vaiheessa kuvioihin astui James Reese Europe, lahjakas muusikko ja säveltäjä. Hän perusti Harlemiin Cleft Clubin, jossa soitti jopa 150-jäseninen orkesteri. Kerrottiin, että monet eivät todellisuudessa osanneet edes soittaa; he pitelivät soittovälineitään ja yrittivät näyttää siltä. Palkan sai jokainen. Clef Club Orchestra oli ensimmäinen jazz-yhtye, joka soitti Carnegie Hallissa. Hän tapasi Vernon ja Irene Castlen, kuuluisan tanssiparin.

Heillä napsahti heti, ja Jim Europesta tuli heidän orkesterinjohtajansa. Hänen soittamansa "Memphis Blues" oli innoittajana, kun Castlet - niin kerrotaan - keksivät foxtrotin.

Kun Yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan, Jim Europekin liittyi armeijaan. Hän päätyi luonnollisesti sotilassoittokuntaan - itse asiassa hän keräsi henkilökohaisesti muusikot 369. jalkaväkirykmentin soittokuntaan, joka tunnettiin nimellä "Harlem Hellfighters". Heidän sanotaan olleen maailman kaikkien aikojen paras sotilassoittokunta.

Mustien miesten jalkaväkirykmentti ei ollut amerikkalaisten mieleen. Heidät yritettiin panna kuorimaan perunoita. Sitten heidät lainattiin ranskalaisille, joten he taistelivat mm. Marnessa ja useilla muilla ensimmäisen maailmansodan kuolemankentillä amerikkalaisissa univormuissa, mutta ranskalaisissa kypärissä. Jim Europesta tuli luutnatti, ja hän oli ensimmäinen musta amerikkalainen, joka johti miehiä taisteluun. Hän sai kaasua, ja sotilassairaalassa sävelsi erään kuuluisimmista kappaleistaan, "On Patrol in No Man's Land". Kun sota loppui, Hellfighters johtivat sotilasparaatia New Yorkissa.

Ironisesti mustien urheus Euroopan taisteluissa aiheutti vain raivoa varsinkin etelävaltioissa. Vuoden 1919 aikana lynkattiin 70 mustaa, heistä kymmenen vielä univormuissaan. Jim Europe palasi johtamaan orkesteria, mutta toukokuun 14. päivänä 1919, kun hän johti viimeisiä harjoituksia ennen Bostonissa pidettävä konserttia, rumpali nimeltään Herbert Wright kimmastui ja työnsi kynäveitsen hänen kurkkuunsa. Jim antoi ohjeensa loppuun, meni paikallissairaalaan sidottavaksi ja menehtyi verenhukkaan; veitsi oli katkaissut kaulavaltimon.

Hän oli ensimmäinen musta mies, joka sai julksiet hautajaiset New Yorkissa. Hänet on haudattu Arlingtonin sotilashautausmaalle.

Jim Europe sai myös yhden Ranskan korkeimmista sotilaskunniamerkeistä, Croix de Guerren hopeatähdellä. Asiakirjassa sanotaan (American Legion Magazine -lehden mukaan):

"This officer (Lt. James Reese Europe), a member of the 369th Infantry Regiment of the 93rd Infantry Division, American Expeditionary Forces, was the first black American to lead United States troops in battle during World War I. The unit, under fire for the first time, captured some powerful and energetically defended enemy positions, took the village of Bechault by main force, and brought back six cannons, many machine guns and a number of prisoners."

Mary Stewartin intohimot

Mary Stewart (Maria Stuart)

Mary Stewart tunnetaan paremmin nimellä Maria Stuart (1542-1587), mutta käytän nimen skotlantilaista muotoa, koska kyse tässä on hänen Skotlannin-vuosistaan. Häntä ei koskaan kutsuttu Skotlannin kuningattareksi, arvonimi oli "Queen of Scots", skottien kuningatar, koska Skotlanti ei ollut järin vakiintunut valtakunta, vaan paremminkin klaanien ja suurten lääninherrojen muodostama, epävakaa ja riitaisa yhteisö.

Marystä tuli kuningatar kuuden kuukauden iässä. Ennen kuin hän täytti kuusi, hänen äitinsä, Marie Guise, lähetti hänet Ranskaan, missä hänet kihlattiin Ranskan kruununprinssin kanssa. Ranska oli jo silloin päätymässä uskonnolliseen sisällissotaan, joka maassa raivosi lähimmät vuosikymmenet, ja katoliset Guiset olivat tärkeä tekijä. Mary oli suosittu; hän oli kaunis, hyvin käyttäytyvä, lahjakas kielissä ja korukirjailussa ja kohtelias kaikille. Hän jatkoi kauniina, hillittynä ja lahjakkaana koko elämänsä lukuunottamatta kahta outoa vuotta, joihin hän ilmeisesti mahdutti kaikki intohimot ja idioottimaisuudet, jotka muut ihmiset jakavat koko elämänsä matkalle.

Mary ja Ranskan Francis II vihittiin, kun Mary oli kuudentoista. Heti tämän jälkeen hänestä tuli Ranskan kuningatar. Kun hän täytti 18, hän oli jo leski. Francis oli häntä nuorempi, riisitautinen ja heikko, ja ainakin Stephan Zweig elämäkerrassaan "Maria Stuart" mainitsee, että avioliitto ei koskaan "saanut täyttymystään". Maryn äiti kuoli samana vuonna kuin hänen poika-aviomiehensä, ha Ranskan äitikuningatar Catarina de Medici, passitti Maryn takaisin Skotlantiin. Yleensä kohtelias Mary onnistui lausumaan hävyttömiä huomautuksia kahdesta naisesta julkisesti, juuri niistä naisista, joista ei olisi pitänyt; Catarina de Medicistä ja Englannin Elisabetista. Molemmat herjat maksettiin moninkertaisesti takaisin.

Skotlannissa Mary taiteili katolisten lordien ja kasvavan kalvinismin välillä. Oli ilmeisen selvää, että hänen piti mennä naimisiin. Hän halusi Espanjan kruununperijän Carloksen välittämättä siitä, että Carlos oli mielenvikainen. (Hänen isänsä murhautti hänet myöhemmin.) Elisabeth tarjosi omaa suosikkiaan, vaimonmurhaajaksi epäiltyä Robert Dudleytä. Hän lähetti myös Skotlannin hoviin serkun, lordi Darnleyn - Alison Plowden kirjassaan "Two Queens in One Isle" arvelee, että kyseessä oli Elisabethin ansa, johon Mary lankesi. Zweigin mukaan Elisabeth oli päinvastoin raivoissaan avioliiton vuoksi.


Darnley (yllä) oli aikakauden mittapuun mukaan kaunis (naisellisuuteen asti, sanovat ajan lähteet), imartelija ja ainakin esitti rakastunutta. Mary meni päästään pyörälle ja nai hänet 1564, 22-vuotiaana. Vaikuttaa siltä, että Mary tutustui ensi kerran elämässään seksiin ja piti kokemastaan. Paljon. Lordi Darnley oli kuitenkin väärä mies. Hän osoittautui juopoksi ja raakalaiseksi, pyrki sotkeutumaan politiikkaan ja kaiken huipuksi murhasi Maryn silmien edessä tämän italialaisen sihteerin Rizzion, koska oli mustasukkainen tälle, ilmeisesti aiheettomasti (ainakin seksuaaliselta kannalta). Pian murhan jälkeen Mary synnytti pojan, josta myöhemmin tuli sekä Skotlannin että Englannin kuningas.

Maryn elämässä oli jo uusi mies, James Hepburn, Bothwellin jaarli (kuva yllä). Bothwell oli keikauttanut jaloiltaan muitakin naisia kuin skottien kuningattaren. Hän oli merirosvo, hurjapää, ja lisäksi hän oli naimisissa, ehkä jopa kaksinnaimisissa ennen Maryäkin. Se ei ilmeisesti kumpaakaan osapuolta haitannut. Bothwell suunnitteli ja toteutti Darnleyn murhan mahdollisimman näyttävästi; ruudilla räjäytettiin kokonainen talo ja Darnley sen mukana. Hyvin pian koko Eurooppa kyseli murhasta, koska Mary - kaukana siitä, että olisi syyttänyt ja tuominnut edes jonkun - ei edes pukeutunut suruasuun eikä antanut Darnleylle virallisia hautajaisia. Lisäksi - kun kohu paisui - hän pakeni Bothwellin matkaan, vaikka se oltiin naamioivinaan ryöstöksi. Sitten hän meni tämän kanssa naimisiin (Bothwell ja hänen vaimonsa erosivat sopivasti). Seurasi taisteluja, Bothwell pakeni maasta ja Mary joutui vangiksi. Vankeudessa hän synnytti lapsen tai lapsia - Zweigin mukaan virallinen tarina koski kesken menneitä kaksosia, jotka haudattiin salaa, mutta puhuttiin myös täysaikaisesta lapsesta, mahdollisesti tytöstä, joka olisi salakuljetettu maasta. Zweigin mukaan lapsi tai lapset olisivat olleet Bothwellin ja saneet alkunsa ennen Darnleyn murhaa.

Bothwell ei koskaan palannut Skotlantiin. Hän oli aikaisempina vuosinaan nainut tanskattaren, hylännyt tämän Hollantiin ja pitänyt myötäjäiset itsellään. Nyt tanskalaiset pidättivät hänet ja hän kuoli vankilassa, mahdollisesti mielisairaana (häntä oli pidetty mm. Malmössä). Mary sen sijaan onnistui pakenemaan, keräsi vielä yhden kapinallisjoukon, hävisi taas taistelussa ja pakeni Englantiin.

Englanti oli niin väärä paikka Marylle, että sitä on selitetty jopa haaksirikolla. Hän tosin pakeni Skotlannista kalastajaveneellä, joten tuskin hän mihinkään kauas oli suuntaamassa. Maryn kannalta pakopaikat olivat vähissä; Catarina de Medici Ranskassa inhosi häntä yhä, Espanjan kuningas ei enää ollut kiinnostunut tapettuaan poikansa, ja protestanttiset maat eivät olisi ottaneet katolista kuningatarta vastaan. Mary ilmeisesti uskoi, että Elisabeth olisi ystävällisempi - parempina hetkinään he oliat kutsuneet toisiaan sisariksi, ja Darnleyn murhan aikaan Elisabeth lähetteli Marylle aidon huolestuneita kirjeitä. Elisabeth oli kuitenkin reaalipoliitikko. Hän ei voinut antaa valtaistuintaan hamuavan naisen juoksennella irrallaan. Kolme kuukautta Englantiin tulonsa jälkeen Mary jo lähetteli salaisia kirjeitä, joissa vannoi vuoden kuluttua olevansa Englannin kuningatar. Sen sijaan hän oli lähes kakikymmentä vuotta vankeudessa. Lopulta hän menetti päänsä fyysisestikin ja tuli Englannin katolisten pyhimykseksi.

Maryn kaksi vuotta avioiitosta Darnleyn kanssa pakoon Englantiin ovat niin uskomattoman täynnä typeryyksiä, että niitä ei ole pystytty selittämään. Stefan Zweig esittää romanttisesti, että Maryn intohimoinen luonne pääsi puhkeamaan kukkaan. Alison Plowden epäilee mielisairautta (Maryn isä ja isoisä olivat ilmeisesti epävakaita persoonallisuuksia, jopa mielenvikaisia). Katoliset pitävät kaiken syynä Elisabethin juonia. Minä epäilen syyksi seksiä ja pelkoa - Bothewell oli tumma, synkkä ja intohimoinen, ja kun Bothwell hylkäsi hänet (pako ikkunasta ilman jäähyväissuudelmaa), Mary joutui paniikkiin. Hänellä oli käsissään epätoivottu raskaus, paennut salaliittotoveri, murhasyyte eikä yhtään liittolaista. Englannissa hän toipui, lihoi ja alkoi taas harrastaa salaliittoja ja korukirjailua. Hän oli oikein taitava ompelija.

Esimerkki Maryn ristipistotöistä

Revontulten pelko

Suomalaisilla on ainutlaatuinen tilaisuus ihailla revontulia melko säännöllisesti (ainakin Pohjois-Suomessa). Ne ovat vaikuttaneet koko kansanperinteeseemme; suosittelen Brita Polttilan kirjaa "Pohjan portit".

Muualla maailmassa ne eivät ole aian yhtä tuttu ilmiö. Kansainvälisellä fobialistalla on "aurorafobia", revontulten pelko. Tosin fobialistalla on melkoisia kummajaisia, jotka on lueteltu Internetissä. Sieltä löytyy clinophobia (vuoteeseen menemisen pelko), ideophobia (ideoiden pelko), mycrophobia (pienten asioiden pelko) ja pteronophobia (pelko tulla kutitetuksi höyhenellä). Keskustelusivu "mobile9Forum" kirjasi kerran keskustelijoiden pelkoja, ja auroraphobia oli joukossa. Aiheesta jutusteli myös The Phoenix.com otsikkonaan seuraava sitaatti:

The more time I spent looking at a list of phobias, the more things I found to be afraid of.
BY CHRIS BERDIK

Ainakin revontulten pelkoon löytyy onneksi hoito. Niin vakuuttaa ainakin The CTRN Phobia Clinic. Apua onkin syytä joutuisasti hakea; auroraphobia pilaa täysin elämän ja maksaa maltaita:

It can cause panic attacks and keep people apart from loved ones and business associates... For anyone earning a living, the financial toll of this phobia is incalculable. Living with fear means you can never concentrate fully and give your best. Lost opportunities. Poor performance or grades. Promotions that pass you by. aurora borealis phobia will likely cost you tens, even hundreds of thousands of dollars over the course of your lifetime, let alone the cost to your health and quality of life.

Ajatella. Kuinkahan paljon maksaakaan pteronophobia noin liike-elämän kannalta?