Sensorin elämä

Orhan Pamuk

On se joskus vaikeaa, sensorin elämä. Turkissa, Ispartan Sütçülerin piirikunnassa paikallinen hallintovirkamies Mustafa Altinpinar sai tietoonsa, että kirjailija Orhan Pamuk oli ulkomailla esittänyt mielipiteitä armenialaisten kansanmurhasta. Altinpinar vetäisi herneen nenäänsä.
Hän julisti viime tiistaina:

"Tämä niin kutsuttu kirjailija, joka viime aikoina on saanut julkista huomiota, on tehnyt suurta vahinkoa Turkin kansalle ulkomailla esittämillään lausunnoilla. Kansakunnalla on oikeus puolustautua tämän vähemmistöjä kannattavan rasistin loukkauksilta. Niinpä määrään, että kaikki valtion kirjastot etsivät tämän yksilön kirjat ja tuhoavat ne."

Altinpinar lisäsi Anatolian uutispalvelulle:

"Annoin määräyksen reaktiona Pamukin lausuntoihin niin kutsutusta kansanmurhasta. Tämä on henkilökohtaista."

Keskiviikkona Ispartan kuvernööri Isa Partak peruutti määräyksen sanoen, että Altinpinar oli käyttänyt valtaansa väärin. Niinpä Pamukin kirjat saisivat jatkaa elämäänsä Turkin kirjastojen hyllyillä lukuunottamatta yhtä pientä juttua: ne on kielletty jo aikaisemmin jonkin muun lausunnon vuoksi. Pamukin kirjoja on voitu kääntää kahdellekymmenelle kielelle, hän on voinut saada Irlannin kirjallisuuspalkinnon Dublinissa vuonna 2003, mutta ainuttakaan hänen kirjoistaan ei löydy yhdestäkään julkisesta kirjastosta Turkista.

Ryhävalaan laulu

Pyrstö

...ja muita kummallisuuksia. Like on julkaissut Christopher Mooren kirjan "Pyrstö", joka sijoittuu jonnekin scifin, fantasian ja muuten vain omituisen kirjallisuuden välimaastoon.

Henkilöitä ovat:
- valastutkija Nate, joka yrittää selvittää, miksi ryhävalaat laulavat
- valokuvaaja Clay, joka rakastaa yli kaiken alustaan "Aina sekavaa"
- preeria-Amerikasta kotoisin oleva, pilveä polttava rasta, joka käyttää nimeä Kona
- Amy, joka onnistuu olemaan tunnin hengittämättä veden alla
- vanha rouva, jolle valaat soittelevat puhelimella ja pyytävät toimittamaan pastramiruissämpylän tulisella sinapilla
- sekä muita outoja tyyppejä (tapaamme myös Amelia Earhartin, vaikka hyvin lyhyesti)

Varsinaiset ongelmat alkavat, kun valas syö Naten. Siitä sitten mennään pohjaan asti (ja vähän sen allekin). En raatsi kertoa, mistä kaikesta on kysymys, ja miksi ryhävalaat laulavat, vaikka sekin lopulta selviää. Joka tapauksessa kaiken korniuden alla on vakavia valaskysymyksiä ja oivallus:

Muu luomakunta siirtää informaatiota geeneillä. Ihmiskunta siirtää informaatiota meemeillä (eikä blogilandiassa tarvitse selittää, mikä oikeasti on meemi). Valaat ainoina olentoina siirtävät informaatiota sekä geeneillä että meemeillä. Koska valaat laulavat.

Ai niin, tuo kuva - Naten pulmat alkavat, kun hän näkee valaan, jonka pyrstössä lukee "Pure mua".

Vähän seismografiaa

Lohikäärmeruukku

Ensimmäinen tunnettu maanjäristyksiä mittaava laite oli kiinalaisen Chang Hengin "lohikäärmeruukku" vuodelta 132 jKr. Pronssisessa ruukussa oli lohikäärmeenpäitä, jokaisella helmi suussaan. Kun maa tärisi, helmi tipahti alla odottavan sammakon ammottavaan suuhun.

Lohikäärmeruukku oli ensimmäinen laite, jota käytettiin. Yleensä maanjäristyksiä mitattiin ja arvioitiin silminnäkijähavaintojen perusteella. 1700-luvulla Euroopassa laadittiin asteikko maanjäristysten voimakkuuden arvioinniksi. Sekin perustui tuhojen luokitteluun. Tuskin tuntuva tärinä oli asteikolla numero 1, astioita pudotteleva numero 2 jne.


Seismografi

Parempaan tulokseen päästiin, kun kehitettiin seismografi, joka piirsi mitattavan käyrän. 1930-luvulla Charles Richter pyrki luomaan todellisen mitta-asteikon. Hän työskenteli Kaliforniassa ja valitsi mittausvälineekseen Etelä-Kaliforniassa käytetyn Wood-Andersonin seismografin. Richterin asteikko mittasi seismografin kynän piirtämää käyrää logaritmiperiaatteella: log A + B. A oli millimetreinä laskettu seismografin siksak-käyrän leveys paperilla ja B käytännön tuloksista laskettu etäisyystekijä. Logaritmimitta tekee Richterin asteikosta hankalan normaalille sanomalehden lukijalle. Esimerkiksi Richterin asteikon 7 on kymmenen kertaa voimakkaampi kuin asteikko 6 ja Richter 8 kymmenen kertaa 7:ää voimakkaampi.

Richterin asteikko toimi hyvin Kalifornian heikkojen ja keskinkertaisten maanjäristysten mittaajana, mutta sitä jouduttiin moneen kertaan tarkentamaan ja monimutkaistamaan, ennen kuin sillä voitiin arvioida yhtenäisesti koko maapallon mitalla sattuneita järistyksiä. Tässä vaiheessa mittausasteikko oli niin paljon muuttunut, että Richterin alkuperäinen asteikko on käytännössä hylätty. Media käyttää silti nimitystä "Richterin asteikko" yksinkertaisuuden vuoksi. Seismologit tapasivat tuskastua, mutta eivät viitsi enää.

Mohawk-leijona Samson

Samson hiukset kerittyinä

Hai-kefin eläintarhassa lähellä Tel Avivia on kaksi nuorta berberileijonaa, Samson ja Delilah. Helmikuun puolivälissä Samson alkoi kompuroida kuin hullun lehmän tautia poteva vasikka. Eläinlääkärit diagnosoivat taudin kalloluiden liikakasvuksi, joka vaivaa usein eläintarhaleijonia. Se yhdistetään A-vitamiinivajaukseen. Kallon luut kasvavat sisäänpäin ja painavat aivorunkoa ja selkäytimen yläpäätä. Se vaikuttaa leijonan liikeratoihin ja on lopulta kuolemaksi.

Merav Shamir on eläinlääketieteen neurologian spesialisti Jerusalemin Yliopistossa. Hän päätti yrittää leikkausta, jota koskaan ennen ei ole kokeiltu. Tautia ei ole havaittu yhdessäkään leijonassa ajoissa, mutta Samson voisi olla ensimmäinen.

Samsonille tehtiin tomografia tilan varmistamiseksi. Sitten Merav Shamir aloitti 9-tuntisen leikkauksen apunaan tautiin aikaisemmin kuolleen leijonan ruumiinavauskuvat. Luuaines oli tunkeutunut syvälle aivoihin. Leikkauksessa oli poistettava varovasti kaikki ylimääräinen luu ja varottava samalla, ettei mukaan tulisi yhtään aivokudosta eivätkä verisuonet vahingoittuisi. Leijonan anatomiaa ei tunneta kovinkaan hyvin ja tässä tapauksessa aivojen tila oli jo epänormaali.

Leikkaus onnistui ja Samson toipui. Se on nyt palannut Delilahinsa luo. Jälleennäkeminen oli lämmin. Samson on tällä hetkellä läintarhassa kävijöiden lemmikki. Leikkausta edeltävä karvojen poisto jätti sille Mohawk-harjan, joka on katselijoiden mielestä riemastuttavan söpö.

Tohtori Shamirin mukaan viimeinen harminaihe on, että leijonan harja kasvaa takaisin ja peittää arven leikkauksesta, josta operaatioryhmä on ansaitun ylpeä.

Vihreä Mies

Vihreä Mies ranskalaisesta kirkosta

Tiheässä lehtipuumetsässä on helppo nähdä lehvästössä kasvot. Tuulen ravistaessa lehtiä kasvot ilmestyvät, katoavat ja ilmestyvät taas. Yli Euroopan lehtimetsäalueilla tunnetaan myyttinen hahmo, Vihreä Mies, usein pelottava, joskus hyväntahtoinen, aina outo.

Hahmo esiintyy useissa kirkoissa koristeena. Joskus se on lehdistä muodostunut pää, kuten yllä. Toisinaan pään suusta tulee lehtiä. Joskus ihmispäätä ympäröi lehtiköynnös. Toisinaan, kuten hahmoa tutkinut Mike Harding toteaa, kasvoilla on kissamaiset piirteet. Tampereella on Hämeenkadun varrella kaksi suihkulähdettä, jotka ovat ilmettyjä Vihreän miehen hahmoja.

Vihreän miehen merkitystä ei ole ratkaistu. Ehkä siinä yhdistyy monta eri hahmoa. Harding on huomannut, että päät näyttävät usein mestatuilta tai kuristetuilta. Silmät pullottavat, suu on tuskaisessa irvistyksessä. Kristinuskoa edeltäneet kelttiuskonnot koristelivat temppelinsä irti hakatuilla päillä; vihreät miehet voivat olla kesytetty muisto näistä villeistä menoista. Toisaalta kevään juhlakulkueissa esiintyy vihreän miehen lehtiin puettu hahmo, joka esittää viljaa, joka kylvetään maahan, nousee kuolleista ja ravitsee ihmiset; Jack-on-the-Green, kuten hahmo Englannissa tunnetaan. Tämä on ilmeinen vuosikuningas-seremonia. Vihreän miehen hahmo esiintyy toisinaan naisen hahmon kanssa. Kevätkuningas ja viljakuningatar ehkä.

Joskus Vihreä mies edustaa metsien, vieraan ja pelottavan tuottamaa kauhua. Runossa "Sir Gawaine ja Vihreä Ritari" Vihreä mies haluaa mestata ritarin, joka pelastuu vain ihmeen kautta. Vihreään pukeutunut Robin Hood on eräs Vihreän miehen ilmentymistä.

Suomessa ei ole tällaista hahmoa mytologiassa, mutta eipä meillä ole ollut lehtimetsiäkään. Kuusikossa on vaikea erottaa kasvoja lehvästössä.

Pimeää pääsiäistä

Marzanna-kulkue

Pääsiäinen, kuten useimmat kristilliset juhlapyhät, on sekoitus pakanallisia tapoja ja kristillistä merkitystä. Tämä luonnollisesti johtuu siitä, että kirkko käytti hyväkseen valmiita juhlia luodessaan uutta perinnettä.

Puput ja tiput periytyvät kevään hedelmällisyysjuhlista. Hedelmällisyyden jumalatar Pohjois-Euroopassa vaihdellen "Ostare, Ostara, Ostern, Eostra, Eostre, Eostur, Eastra, Eastur, Austron ja Ausos", kuten Beda, 600-luvun oppinut, kirjoitti, on antanut nimensä englanninkieliselle pääsiäiselle, Easter.

Eastre oli myös kelttiläinen sana lähteelle. Tämä tuo kuvaan lisää myyttistä sekoitusta. Kelteillä oli runsaasti pyhiä lähteitä, jokia ja järviä, joihin heitettiin uhrilahjoja ja myös uhrattavia ihmisiä. Hedelmällisyysjuhlien pääajatus on usein talven kuolema kevään tieltä tai viljan kuolema, jotta se voisi nousta oraalle. Monissa uskonnoissa uhrattiin nuori mies, jumalattaren puoliso.

Johtuneeko kristinuskon torjuvasta suhtautumisesta näihin menoihin vai onko itse jumalattaren uhraaminen myös ollut vanha perinne, mutta naishahmon rakentaminen kuivista oksista ja heittäminen veteen on monin paikoin pääsiäismenojen kohokohta. Susan Cooperia lukeneet muistavat "Vihreän noidan", ja Puolassa lapsilla on tapana rakentaa Marzanna-nukke, kuljettaa sitä kylien läpi ja heittää lopuksi veteen.

Mahdollisesti Pohjolan trulliperinne liittyy myös tähän ajatusrakennelmaan. Syynä voi myös olla ajatus, että vuoden käänteessä voi varastaa mustalla magialla toisen vilja- ja karjaonnen ja kääntää se itselleen. Ruotsissa tavattiin piirtää navetan oveen karikatyyri vanhasta noidasta. Meidän nykyiset virpojamme ovat yhdistelmä Pohjanmaan trulliperinteestä ja Karjalan onnen toivottajista, jotka vitsoivat hedelmällisyyttä (enkä malta olla mainitsematta roomalaisten Lupercaliaa, jossa alastomat nuoret miehet vitsoivat lapsettomia naisia!).

Pääsiäispyhien nimet ovat tässä ketjussa: palmusunnuntai eli virposunnuntai, malkamaanantai, tikkutiistai, kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai, sukkasunnuntai eli pääsiäissunnuntai. Lankalauantai olisi väännös ruotsalaisesta sanasta "långlördag". Kristinusko selitti trullit sillä, että aika pitkäperjantaista pääsiäissunnuntaihin on aika ilman Kristusta, jolloin pahan voimat ovat irrallaan.


Hukutettu Marzanna

Soay-lampaat

Soay-lampaita rautakauden kylässä

Kun nyt näin pääsiäisenä syödään paljon lammasta, pohdin, mikä olisi varhaisin lammas, jota ihmiset ovat Välimeren alueen ulkopuolella kasvattaneet ja hyväkseen käyttäneet. Hyvä ehdokas on soay-lammas. Se on saanut nimensä Soayn saaresta. Soay on vanhaa skandinaviaa, Sauda-ey eli lammassaari. Soay kuuluu St. Kildan saariryhmään, joka taas on Atlantilla ulompien Hebridien takana Skotlannin rannikolla. Hebrideille muuttaneet skandinaavit näköjään löysivät jo lampaat kotiutuneina saaren karuihin oloihin.

St. Kildan saarilla on ollut asutusta 4000-5000 vuotta, ja lampaat ovat luultavasti tulleet jo pronssikautisten asuttajien mukana. Saari on nykyään asumaton, ja lampaat elivät siellä villeinä, kunnes niitä siirrettiin saariryhmän toiselle, Hirtan saarelle. Pieniä ryhmiä soay-lampaita elää nyt joillakin rautakauden elämää tutkivilla maatiloilla ja myös Yhdysvalloissa, jossa lammasrotuun on miellytty.

Soay-lammas on ilmeisesti ollut kelttien kotieläin pronssikaudelta saakka. Se muistuttaa enemmän vuohta kuin lammasta, mutta villan laatu on jo pehmeämpi kun moufflon-lampaan, jota jotkut pitävät ensimmäisenä kesytettynä lampaana. Soayta ei luultavasti pidetty lihan, vaan taljojen ja villan vuoksi. Se on erittäin ketterä ja pystyy hyppäämään 2-metrisenkin aidan yli. Sillä ei myöskään ole varsinaista laumavaistoa. Lammaskoirat eivät pysty ajamaan soay-laumaa, vaan ne pikemminkin hajaantuvat kuin hyökkäyksen edellä. "Keltit"-kirja väittää niiden jopa hyökkäävän lammaskoirien kimppuun, mutta tätä tietoa eivät soay-lammasta käsitelleet Internet-sivut toista.

"Sun"-lehti herätti lyhytaikaisen sensaation vuonna 2002 väittämällä, että soay-lampaat syövät lihaa. Vahvistuksena oli lintuprofessorin todistus, että hän oli nähnyt lampaiden hyökkäävän hanhenpoikasen kimppuun, syövän sen luineen ja sulkineen ja yrittävän tavoittaa toistakin poikasta. Lisäksi lehti väitti, että noin 40 lampaan lauma olisi ahdistanut polkupyörällä ajavan maatalon emännän rinnettä alas niin, että tämä kuoli. Seurauksena oli Internetissä pieni aalto "tappajalammas"-tarinoita. Toiset asiantuntijat vakuuttivat, että soay-lampaat saattavat syödä esimerkiksi lintujen sulkia saadakseen hivenaineita, mutta niiden tappajanvaistoista ei ole todisteita.

Suomenlammas ei häpeä sukupuussaan soeytä. Suomenlampaatkin ovat olleet ihmisten seurana varhaiselta rautakaudelta asti ja suuresti arvostettu.

Rosenthalin lapset

Vladimir Sorokin "Marssimme yhdessä"-nuorisojärjestön tunnusten uhkaamana

Moskovan kunnianarvoisa Bolshoi-teatteri on pitkästä aikaa kunnon kulttuuriskandaalin näyttämönä. Ensi kertaa 30 vuoteen Bolshoissa esitetään uutuusooppera. Säveltäjä, Leonid Desjanitkov, valitsi libreton kirjoittajaksi yhden Venäjän kirjallisuuden kuumimmista nuorista nimistä, Vladimir Sorokinin. Oopperan nimi on "Rosenthalin lapset".

Sorokin aiheutti skandaalin vuonna 2002 kirjallaan "Sinistä laardia", jossa Stalinin ja Hrutsevin kloonit mm. harrastavat seksiä - Stalin jopa homoseksiä. "Marssimme yhdessä" -nuorisojärjestö on erittäin puritaaninen, oikeistolainen ja Kreml-mielinen. Nuoret tapaavat marssia Kremlin edessä Putin-paidoissa ja tervehtiä käsivarsi ojennettuna kuin Hitler Jugend parhaina päivinään. Sorokinin kirja sai "Marssimme yhdessä"-järjestön ottamaan kirjasta kopioita, joita nuoret jakoivat ohikulkijoille ja pyysivät näitä vetämään kirjat keskelle kaupunkia hinatusta jättiläisvessasta alas. Tuomari päätti, että kyseessä ei ollut tekijänoikeuden loukkaus.

Nyt "Marssimme yhdessä" marssii Bolshoin edessä ja vaatii, että oopperan esittäminen on peruutettava jo ennen ensi-iltaa. "Rosenthalin lapset" on taas tarina klooneista. Tällä kertaa tiedemies Rosenthal kloonaa viisi säveltäjäneroa, Wagnerin, Tsaikovskin, Mussorgskin, Verdin and Mozartin. Rosenthal kuolee ja nerot joutuvat taivasalle. He vetelehtivät kadulla, soittavat maanalaisen asemalla ja seurustelevat kaikenlaisen väen kanssa, jota sellaisissa paikoissa voi odottaa tapaavansakin. 16-vuotias Mozart ystävystyy prostituoituun, jonka parittaja lopulta myrkyttää kaikki nerot.

Bolshoin edessä mielenosoittajat kantavat kylttejä, joissa lukee "Pelastakaa Venäjän päänäyttämö pornografialta". Neljä korkea-arvoista poliitikkoa tuli katsomaan kenraaliharjoitusta ja poistui närkästyksen pilvessä, koska teatteri sentään saa valtion tukea ja rohkaisee tällaista rienausta. Näytelmästä vastaavat henkilöt sanovat, että kappaleessa ei ole pornografiaa, kielenkäyttö on juuri sellaista, kuin se nykyaikana on, ja ooppera kuvaa nyky-Venäjän elämää aivan täsmälleen. Lisäksi musiikki on upeaa. Moskova kokee mielenkiintoisia aikoja, kunhan oopperan esitykset kunnolla alkavat.

Tapahtui Tiitiäisen maassa

Kirsi Kunnaan runot ja lorut ovat aina kulkeneet mukanani. Laususkelen ulkoa "Oi, sanoi siili, olen surullinen siili" ja "Herra Pii-Poo oli taikuri". "Tapahtui Tiitiäisen maassa" sisältää kaikki tutut lorut ja myös modernimpia tarinoita, kuten hiiren iltahuokaus:

Taisin tehdä erheen
kun perustin perheen,
ei pennut pysy petissä
vaan surffailevat netissä
toisten kotisivuilla
pitkin maailman piiriä.

Voi meitä hiiriä!

Kirja on hauskasti jäsennetty. Välillä täytyy kääntää kirja pystyyn, ja Herra Pii-Poo kiemurtelee pitkin sivuja kuten taikurin vespa. Painokseen on koottu runoja ja satuja (Punni pitää porkkanoista!) kaikista Tiitiäis-kirjoista ja lisäksi kokoelmista "Puupuu ja Käpypoika", "Sirkusjuttuja", "Kani Koipeliinin kuperkeikat" ja Kirsi Kunnaan kootuista runoista "Puut kantavat valoa". Kun ei ole Tiitiäis-ikäisiä lapsia enkä ole kenenkään kummitätikään, tekisi mieli ostaa kirja itselle, mutta se pahus maksaa lähes 30 €. Epäilemättä se on hintansa arvoinen, mutta ja mutta...

Skotlantilaisia myyttejä

Aikaisemmin kirjoitin amerikkalaisten ihastuksesta kelttiläisiin juuriinsa. Skotlantilaisuuden tunnuksina ovat olleet kiltti, tartankangas ja säkkipilli. Ainoa ito kelttiläinen perinne näistä on säkkipilli.

Alkuperäinen skotlantilaisvaate oli plaid, n. kolmimetrinen kankaanpala, joka käärittiin yläruumiin verhoksi ja alalieve vyötettiin vyötärölle. Jo roomalaiset puhuivat "paljasperseisistä briteistä", ja englantilaisten sivistyttyä nimitys siirtyi "ylämaalaisille karjanvarkaille". Noin vuonna 1730 britti Thomas Rawlinson, joka johti rautasulattamoa Invergarryssä, kyllästyi työläistensä epäkäytännölliseen asuun. Hän käski ommella alaosa hameeksi ja leikata yläkieve pois. Näin syntyi kiltti.

Ruudullisia kankaita Skotlannissa oli aina käytetty, mutta värit ja kuviot vaihtelivat. Kun viktoriaanisena aikana skotit tulviat muotiin Ossianin runojen ja Walter Scottin romaanien myötä, pari näppärää räätäliä keksi tartanin. Kankaista tuli villitys, kuningatar Viktoria itse käytti tartania. Lukemattomat eri sukujen tartanit ovat lähinnä turistien, varsinkin amerikkalaisten huvia. Heille myydään jopa prinsessa Dianan tartania. Muotia ei yhtään haittaa se, että todelliset ylhäissyntyiset skotit halveksivat aluksi kilttejä, he käyttivät ruudullsia pitkiä housuja.

Kaikesta huolimatta todellinen juhla-asuinen skotti on loistelias näky. Minulla oli aikoinaan ilo nähdä Leningradissa teatterissa skotti, jolla oli yllään sininen samettitakki, pitsiröyhelöt kaulassa ja hihansuissa, kiltti, sporran ja veitsi sukassa - koko komeus. Ylittämätön näky.

Gerry Hofstetter

Gerry Hofstetter on zürichlainen valotaiteilija. Hän harrastaa lyhytikestoista ympäristötaidetta kuten Christo ja Jeanne Claude. Toisin kuin Christo, Gerry tekee valoteoksia pääasiasta ansiomielessä. Hän on valaissut Zürichin Landsmuseumin jääshown ja Chillonin linnan festivaalin. Silloin tällöin hän tekee näyttävän julkisuusspektaakkelin, kuten kuvien heijastaminen Antarktiksen jäävuoriin. Silloin häneltä menivät kyllä maantieteelliset seikat sekaisin. Hän heijasti jäävuoreen komean jääkarhun, jota ymmärtääkseni meni hyvin julisteena.
Gerry Hofstetter on helikopterilentäjä ja entinen pankkiiri. Viimeisin valotyö on Matterhornin kylkeen kahdella helikopterilla heitetty valoshow, joka Gerryn mukaan on vastalause ilmaston lämpenemiselle. Yllä Matterhorn valaistuna ja - muistin virkistämiseksi - ilman valoja. Kuvan Vasemmassa alakulmassa on toinen käytetyistä helikoptereista. Valoshow kesti 30 minuuttia.


Zürichin Grossmünster kahdesta kulmasta vuoden 2004 valoshown aikana

Missä on Dora Kentin pää?

Dora Kent ja Alcorin kryonisia säiliöitä

Kuolemattomuuden toivo saa ihmiset tekemään kaikenlaista. Siitä saa myös hyvän liikeyrityksen. Yhdysvalloissa ruumiiden tai pelkkien päiden säilöminen nestemäiseen typpeen on suosittua. Idea on, että joskus tulevaisuudessa, kun lääketiede kehittyy, säilötyt voidaan ottaa esiin, herättää henkiin ja parantaa. Pelkille päille voidaan kasvattaa uudet ruumiit.

Alcor oli alan pioneeriyrityksiä. Sen presidentillä Michael Darwinilla oli innokas avustaja, Saul Kent. Saulilla taas oli vakavasti sairas 83-vuotias äiti. Dora poti mm. dementoivaa aivosairautta ja osteoporoosia. Hän sai lisäksi keuhkokuumeen. Saul ja Alcorin ryhmä päättivät kryonisoida Doran pään mahdollisimman pian kuoleman jälkeen. He siirsivät hänet Alcorin tiloihin. Viikon odotuksen jälkeen joulukuun 11. vuonna 1987, Dora kuoli. Hänen päänsä irroitettiin ja siirrettiin typpitankkiin.

Kaiken kiihkon keskellä joukko unohti, että paikalla ei ollut lääkäriä eikä siis kuolintodistustakaan. Seuraavana päivänä sellainen yritettiin hankkia. Lääkäri oli ymmärrettävästi ymmällään, koska ruumiilta puuttui pää. Ruumiin kunto osoitti kuitenkin kiistatta, että kuolema oli johtunut keuhkokuumeesta, ja Doran ruumis tuhkattiin.

Paikkakunnan sheriffi ei ollut tyytyväinen. Heräsi epäilys, että Doran pää oli irroitettu hänen hengissä ollessaan. Juttu siirtyi syyttäjälle. Alcorin tiloihin tehtiin joukkoryntäys. Kaikki typpitankit, tietokoneet, kemikaalit ja kaksi saksanpaimenkoiraa otettiin huostaan. Enin osa tavaroista, mukaan lukien koirat, palautettiin muutaman päivän kuluttua. Tutkijat löysivät mm. Dora Kentin kädet, mutta pää oli kateissa.

Oikeusjutun käsittelyä vaikeutti se, että kyseisessä Kalifornian piirikunnassa syyttäjän ja kuolinsyyntutkijan osastot olivat jossakin määrin sekavassa tilassa. Murhatuksi epäillyn tytön ruumis oli hiljakkoin vahingossa luovutettu kuolleen miehen perheelle ja tuhkattu. Kuolinsyyntutkintaa hoitava aviopari oli myynyt talonsa, ja autotallista löytyi 24 laatikkoa, jotka olivat täynnä ihmisten jäännöksiä. Pariskunta oli niin innoissaan työstään, että he toivat ruumiita kotiin ja avasivat niitä viikonloppuisin takapihan puutarhapöydällä. Ei siis ihme, että Dora Kent -syytteistä ei loppujen lopuksi tullut mitään.

Saul Kent hankki uuden yhtiökumppanin nimeltä Bill Faloon. Bill uskoi myös kryoniikkaan. Hän puki aina lentomatkoille päähänsä asbestihupun siinä toivossa, että jos kone syttyisi tuleen, hänen päänsä pelastuisi ja voitaisiin säilöä. Vaikeuksiin kumppanukset joutuivat 90-luvulla myydessään suurin määrin rohtoja, joiden piti parantaa syöpä, AIDS, influenssa, seniliteetti ja kaihi joidenkin muiden tautien ohella. Toisten rohtojen oli tarkoitus vaikuttaa lisäämällä seksuaalisuutta ja pidentämällä elämää 75%.

Vuosien oikeustaistelun jälkeen todettiin, että aineet eivät sentään olleet vahingollisia, ja Kent pääsi vapaaksi. Hän siirtyi puuhaamaan sellaisten yhdistysten parissa kuin "Immortality Institute" ja "Life Extension Foundation", jonka presidentti hän on. Alcor puolestaan on nykyään menestyvä liikeyritys. Kaikkien näiden käänteiden aikana kukaan ei ole saanut vastausta yhteen kysymykseen:

Missä on Dora Kentin pää?

Alcorin väki vakuuttaa nähneensä sen viimeksi vihreässä laatikossa ennen poliisien tuloa. Mylläkässä pää katosi. Utuinen huhu sijoittaa sen 90-luvulla johonkin Etelä-Floridan varastorakennukseen. Saul Kent ei kerro mitään. Kiinnostava tarina - paremminkin novelli - kuvaa Saul Kentin kuljettamassa Doran päätä koko matkan Kaliforniasta Floridaan, jossa hän kiipeää Disneylandissa Tuhkimon linnan torniin. Urbaani legenda väittää, että Walt Disney on upotettu kryonitankkiin ja tankki on kätketty Tuhkimon linnaan. Täällä Saul avaa Disneyn tankin ja vaihtaa Disneyn pään tilalle Doran pään. Tankissa on tilaa vain yhdelle.

Etelätuulen tuomaa

Odotamme parhaillaan, että tuuli kääntyy etelään ja tuo kevään Suomeen. Etelästä on jo tullut muuttolintuja, osa laivalla. Aamulehti 19.3.2005 kertoo, että Rostockista Hankoon matkaavan laivan ympärillä pyöri noin 2000 kiurua. Linnut olivat matkalla Suomeen tulivat sumun yllättämiksi. Kiurujen joukossa oli muitakin lajeja, mm. harmaahaikara ja sarvipöllö. Linnut pyrkivät muuttamaan yhä aikaisemmin ja Keski-Euroopassa on jo hyvin keväinen sää.

Myös perhoset saapuvat kevään mukana. Monet perhoslajit talvehtivat, mutta esim. kaali- ja lanttuperhoset tulevat Suomeen Virosta tuulten mukana. Ilman kevätmuuttajia näitä perhoslajeja ei Suomessa tavattaisi, niiden talvehtiminen on heikko. Nokkosperhonen tiettävästi talvehtii.

Valitettavasti Virosta tulee myös siitepölyä. Ensimmäiset siitepölyhiukkasten aallot - leppä ja paju ja pähkinäpuu, kuten Aale Tynnin runossa - tulevat piakkoin, ja koivun siitepöly tulee Keski-Euroopasta asti, pahoina keväinä heti pääsiäisen jälkeen. Sitä riemua sitten kestää syksyyn asti, koska koivun jälkeen kukkivat heinät.

Mahtoiko Aale Tynni olla allergikko, vai sattumaltako hänen runossaan luetellaan juuri kevätkukkijoita:

Leppä ja paju ja pähkinäpuu,
vettä vihreää -
ohitse saaren huoleton
sorsa viilettää.

Tiedätkö, että saari on
patsaan kaltainen,
jos sitä kasoo altapäin,
pohjaa kulkien?

Voi siis kokea saariston
näinkin, altapäin;
pilarimetsä loppumaton
luolain hämäräin.

Rooibos-tee

Luin Alexander McCall Smithin Botswana-kirjoja - Naisten etsivätoimisto n:o 1 ja jatko-osat. Kaikki joivat niissä rooibos-teetä. Kun kävin Stockmannilla teehyllyillä, niin mihin törmäsinkään, ellen rooibos-teehen. Kun selasin Internetiä rooibosin varalta, niin enkös tavannut sivun, joka yhdisti teen viimeaikaisen suosion McCall Smithin kirjoihin.

Näyttää siltä, että olen juuttunut ympyrään, joka pakottaa minut vielä ostamaan ja juomaankin rooibos-teetä. Ehkä se ei ole niinkään huono idea. Rooibos on kofeiiniton teen tyyppinen juoma, jota tehdään Etelä-Afrikassa kasvavista pensaista. San-kansa, ennen kutsuttu hottentoteiksi, käytti sitä ja sillä parannetaan monia vaivoja unettomuudesta allergiaan. Se on myös hyvää janoon, johon sitä käyttää mma Ramotswe, McCall Smithin naisetsivä, jolla on mukava botswanalainen ruumiinrakenne (pelkään pahoin, että kuvaus sopisi minuunkin, jos kirjat oikein ymmärrän) ja leppoisa, mutta terävä suhtautuminen elämään. Jos asenne tarttuu rooibosista, niin minut on tuomittu. Kun tämänhetkinen vaniljatee loppuu, ryhdistäydyn, marssin Stockmannille ja ostan rooibosia.

Lisää peileistä

Vasta 400 vuotta ihmiset ovat nähneet tarkasti omat kasvonsa. Se antaa uuden merkityksen runoille ja tarinoille, joissa rakastaja "näkee itsensä lemmittynsä silmissä". Keskiajan himmeät ja kuperat peilit olivat kirkon silmissä syntiä. Ylpeys, Turhamaisuus ja Kateus kuvattiin peili kädessä (vasemmalla ylhäällä Hans Memlingin "Turhamaisuus" 1500-luvulta) ja noitien uskottiin kutsuvan paholaista peilin avulla. Kaikki tuntevat Lumikki-sadun:

"Kerro, kerro kuvastin,
ken on maassa kaunehin..."

Taikapeilissä näyttäytyy paholainen, joka houkuttaa äitipuolen kateuteen ja muuttaa tämän rumaksi noidaksi.

Kun peilit kehittyivät, ihmiset näkivät itsensä ensimmäistä kertaa kiireestä kantapäähän tarkasti, myös sivuilta ja takaa. Tyylikkäästä esiintymisestä tuli velvollisuus lähimmäisiä kohtaan. Beau Brummell (1778-1840) loi "dandyn", keikarin. (Beau ylhäällä keskellä.)

Dandy pukeutui yksinkertaisesti, mutta täydellisesti. Hän kulutti tuntikausia ulkomuotonsa hiomiseen. Georgette Heyer on kirjoissaan tehnyt ilkikuriseen tapaan sankareistaan 1800-luvun dandyjä, maailmanmiehiä, jotka osasivat miekkailla, nyrkkeillä ja ajaa valjakolla, mutta jotka tunsivat kipeää tuskaa, jos eivät nähneet kuvaansa saappaidensa kiillossa.

"Neljäkymmentä minuuttia, sir! Neljäkymmentä minuuttia siitä, kun tulin tähän huoneeseen!"
"Aivan, olen itsekin hämmästynyt", sir Richard sanoi raivostuttavan välinpitämättömästi. "Oli aikoja, jolloin en olisi kyennyt pääsemään tähän tulokseen tuntia lyhyemmässä ajassa, mutta harjoitus, hyvä herra, harjoitus on kaikki kaikessa!"
- Georgette Heyer: Maailmanmies

Koska ulkonäkö oli yhteiskunnallinen asia, rikokset yhteiskuntaa vastaan rangaistiin myös ulkonäön menetyksellä. Choderlos de Laclosin "Vaarallisia suhteita" kertoo kahdesta moraalittomasta henkilöstä, varakreivi de Valmontista ja kreivitär de Merteuilista. Molemmat saavat rangaistuksensa; de Valmont kuolee kaksintaistelussa, mutta rouva de Merteuil saa isorokon ja menettää ulkonäkönsä. Hänen rangaistuksensa on siis raskaampi. Samalla tavoin Emile Zolan ilotyttö Nana kuolee rokkoon; kuulijan mielipide on: "Hänestä tuli kamalan ruma ennen kuolemaansa.". Honore de Balzacin juonittelevaan Valerieen kirjassa "Bette-serkku" tartutetaan tahallisesti jokin eksoottinen tauti, joka mädättää hänet elävänä. Hänen viimeinen valituksensa oli: "Ne eivät anna minun katsoa itseäni kuvastimesta."

Nykyään peilit ovat jokaisen ulottuvilla, niitä ei tarvitse edes ajatella. Olemme siirtyneet uuteen aikaan, jossa huonetta eivät hallitse omat ja muiden ihmisten peilikuvat, vaan television, tietokoneen ja kohta kännykänkin kuvaruudut, jotka aukeavat ulospäin. Ruutua katsoessa ei näe omia kasvojeen, vaan jonkun idealisoidun henkilön. L'Orealin mainos, "olen sen arvoinen", jota Veloena niin hyvin luonnehti, antaa katsojalle oikeuden muuttaa ulkonäköään. Ihmisen arvon mitta on oikeus olla tyytymätön ulkonäköönsä ja muuttaa sitä esimerkiksi hiuksiaan värjäämällä.

Peilien filosofiaan aletaan myös kyllästyä. Peilimaailman Liisa ja Magritten taulujen henkilöt katsovat peilin läpi sen toiselle puolelle.

Lawrence Sandersin kirjassa "Ensimmäinen kuolemansynti" (ylpeys) sarjamurhaaja ja hänen rakastajattarensa yrittävät päästä perille itsestään. Murhaaja tappaa lopussa rakastajattarensa ja miettii, että se on lopullinen lahja naiselle; kuolema oli hänen keinonsa itsetuntemukseen. Mies taas tunnisti itsensä vain tappaessaan jonkun. Murhan hetkellä hän tunsi olevansa yhtä lähimmäisensä kanssa ja sitä kautta yhtä itsensä kanssa. Oman kuolemansa hän kohtaa vuorenhuipulla, arvoituksena itselleen ja muille. Hän on täyttänyt olohuoneensa seinän erilaisilla, erikokoisilla peileillä ja kuluttaa tuntikausia riisuutumalla, kietomalla ranteensa ja vyötärönsä kultaketjuilla ja sitten tutkimalla peilien pirstaamaa kuvaansa. Matka on pitkä keskiajan peili kädessä seisovasta turhamaisuudesta ylpeyden pirstaleiseen kuvaan, mutta loppujen lopuksi kuvio on sama: ihminen ja hänen peilikuvansa.

J.K. Vampyyrit eivät näy peilissä. Siinäkin pohdinnan aihe.

Peilien historiaa

Versaillesin peilisali

Versaillesin peilisali on vaikuttava näky, mutta nykyään on mahdoton tajuta, miten vaikuttava se oli aikalaisille. Peilit olivat vaikeita valmistaa ja hyvin kalliita. Kun Ranska halusi 1600-luvulla kehittää omaa teollisuuttaan, huomio kiinnitettiin mm. peileihin, joita valmistettiin Venetsiassa. Keskiajan peilit olivat useimmiten kuperia, koska peililasi tehtiin puhaltamalla. Sitten leikattiin pala, josta valmistettiin peili. Riittävän suuren suhteellisen tasaisen peilin tekotaito oli ankarasti varjeltu salaisuus. Kuvaava on seuraava Venetsian laki:

Mikäli käsityöläinen tai taiteilija vie taitonsa vieraaseen maahan eikä tottele palaamisesta annettua määräystä, kaikki hänen lähisukulaisensa teljetään vankilaan, ja mikäli hän omaistensa vankeudesta huolimatta itsepintaisesti tahtoo jäädä vieraaseen maahan, salainen lähettiläs saapuu surmaamaan hänet, minkä jälkeen omaiset päästetään takaisin vapauteen.

Vuonna 1664 alettiin juonitella lasinpuhaltajien houkuttelemiseksi Ranskaan. Kahden vuoden työn jälkeen saatiin suostutelluksi muutamia, jotka salakuljetettiin yöllä laivaan. Venetsia yritti seuraavat vuodet kaikkensa saadakseen miehet takaisin tai sabotoidakseen ranskalaista peilituotantoa. Levitettiin huhuja ranskalaisten peilien kehnoudesta, lasimestareita kuoli myrkytysoireisiin, salaiset agentit saivat peilintekijät riitoihin (yksi kahakka käytiin piilukkokiväärein, ja koko joukko joutui joksikin aikaa vankilaan).

Ranskalaiset päättivät, että Muranon lasintekijät viihtyvät paremmin, jos he saavat vaimonsakin Ranskaan. Venetsia keksi juonen ja toimitti väärennettyjä kirjeitä vaimojen nimissä. Niissä vaimot ilmoittivat, etteivät halua lähteä, tai pyysivät miehiään palaamaan Venetsiaan matkajärjestelyjen vuoksi. Lasityöläiset eivät uskoneet kirjeisiin, koska "kirjeiden kirjoittaja oli oppinut ja älykäs henkilö", mitä vaimot ilmeisesti eivät olleet.

Vaimot halusivat matkaan. Venetsian virkamiehet tekivät kaikkensa, järjestivät kotietsinnän, mutta löysivät jotkut vaimot kyynelissä kaipaamassa miehiään takaisin Muranoon, ja yhden korkeassa kuumeessa vuoteessa. Kun etsintä toistettiin, asunnot olivat tyhjiä, sairaat salaperäisesti parantuneet ja koko joukko matkalla Ranskaan.

Loppujen lopuksi Ranskan lasiteollisuutta eivät rakentaneet venetsialaiset, vaan ranskalaiset lasimestarit, jotka olivat oppineet heiltä taidon perusteet ja kehittivät sitä edelleen. Vuonna 1780 ranskalainen keksi valssata sulaa lasia ja tehdä tällä tavoin tasolasia, ja puhaltamalla tehty lasi jäi vähitellen historiaan. Versaillesin kuuluisa peilisali, joka esiteltiin yleisölle 1682, oli vielä tehty puhaltamalla ja koottu pienemmistä laseista. Vaikutus oli silti mykistävä.

Ihmiset, jotka olivat tottuneet korkeintaan pieneen piianpeiliin, järkyttyivät "tyhjyyden arkkitehtuurista", jonka ikkunoita vastapäätä olevat peilit loivat. Sanottiin, että on sopimatonta panna peilejä ikkunoiden väliin ja luoda tyhjyyttä siihen, missä pitäisi olla tukeva seinä. Vähitellen peileihin totuttiin, ihastuttiin ja niitä alettiin vaatia. Peileistä tuli välttämättömiä sisustuksen osia. Ne vaikuttivat myös kulttuuriin ja minäkuvan luomiseen. Sanoisin, että rokokoona tunnetun kulttuurivaiheen loivat ihmiset, jotka halusivat katsoa itseään peilistä. "Nauhat, pitsit ja peilit - siinä kolme asiaa, joita ilman ei voi elää", sanottiin 1700-luvun alussa.

Maailman vanhin laiton maahanmuuttaja

Cui Yu Hu

Rouva Hu tuli vuonna 1995 Australiaan vierailemaan japanilaisen ottotyttärensä Motoko Otanin ja tämän aviomiehen luokse. Rouva Hu oli silloin 95-vuotias. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että hänellä ei ollut mitään aietta palata Harbiniin, Mongolian rajalle, jossa hänellä ei ollut elossa yhtään sukulaista, mutta tätä yksityiskohtaa ei ole mainittu ulkisuudessa.

Cui Yu Hu oli adoptoinut 3-vuotiaan Motokon 60 vuotta sitten, japanilaismiehityksen aikana. Myöhemmin tytär muutti Australiaan. Rouva Hu tuli maahan vierailijaviisumilla. Viisumin loputtua 12 kuukautta myöhemmin perhe teki tiedusteluja lentoyhtiöissä. Yksikään ei ottanut vastuulleen haurasta 95-vuotiasta. Niinpä rouva Hu jäi laittomasti tyttärensä perheeseen.

Vuonna 2001 perhe alkoi hakea Cui Yu Hulle ikääntyvän vanhemman maassaololupaa. Prosessi kesti neljä vuotta. Sitä vauhdittivat rouva Hun lisääntyvät sairaalakäynnit. Maassaololupa olisi taannut myös ilmaisen MediCaren. Ongelmana oli, että rouva Hun vierailuviisumi oli vanhentunut. Sääntöjen mukaan hänet olisi pitänyt heti karkottaa.

Kun rouva Hu täytti 104 vuotta 8. maaliskuuta, hän sai onnittelusähkeen pääministeri John Howardilta ja tämän vaimolta. Samassa postissa tuli karkotusmääräys. Perhe teki heti asiasta julkisen ja esitti anomuksen senaattori, maahanmuuttoministeri Amanda Vanstonelle. Senaattori teki vuorokaudessa päätöksen myöntää rouva Hulle ikääntyvän sukulaisen maassaololuvan - ei siis ikääntyvän vanhemman lupaa. Senaattori Vanstone on antanut melko noloja lausuntoja asiasta, varmaan siksi, että juttu levisi laajalti julkisuuteen vuorokaudessa, ja monessa maassa tehtiin snidejä huomautuksia; yhden jutun mukaan Vanstone haluaisi lähettää vanhan rouvan uimalla kotiin. Huomautuksia on esitetty myös siitä, että 104-vuotias sai pysyvän asumisoikeuden, jota hän ei enää kauan tarvitse.

Rouva Hu itse on tulkin välityksellä esittänyt Buddhan siunausta ministeri Vanstonelle ja toivottanut, että tämä ystävällinen rouva saisi ilon elää 100-vuotiaaksi.

Uiguuritasavalta, josta rouva Hu on kotoisin, ylpeilee iäkkäistä asukkaistaan; maassa on maailman korkein määrä yli 100-vuotiaita. Australia voi saada pitää rouva Hun vielä pitkään.

Eevan rinnat

Kun Michelangelo paljasti Sixtuksen kappelissa "Viimeinen tuomio" -maalauksensa, paavin seremoniamestari Biagio da Cesena paheksui alastomia tuomittuja ja ilmoitti, että maalaus sopisi paremmin kylpytaloon kuin paavin kappeliin. Michelangelo maalasi hänet Minoksena, käärme säädyllisesti lanteiden peittona ja aasinkorvat päässä. Biagio sai viimeisen naurun. Michelangelon kuoltua paavi määräsi Danielo di Volterran maalaamaan säädylliset lannevaatteet kaikille tuomituille. Niitä ovat restauroijat poistaneet kohta kaksikymmentä vuotta.

Yhdysvalloissa ollaan viime aikoina oltu kovasti Biagion kannalla. Kiistan aiheena ovat Eevan rinnat. Kahdessa eri taidegalleriassa, Michiganin Rosevillessä ja Texasin Pilot Pointissa, on taiteilija tuomittu, kun hän on pannut näytteille muunnelman "Aatamin luomisessa" esiintyvästä Eevasta paljaine rintoineen. Jutuista on noussut kohu. Ilmeisesti monet amerikkalaiset ovat tuomion kannalla. Kun Floridassa taidekauppa pisti kadulle näytteille Michelangelon Daavidin jäljennöksen, floridalaisnainen nosti oikeusjutun.

"I didn't even know it was art," Johnson said. "To me, it's just a naked man standing on the side of the road. Once the girls saw it, I found myself in a position where I had to explain what a penis is."

Hankala tilanne, vaikkakin ehkä opettavainen tytöille. Oikeusministeri John Ashcroft tuskin tukee taiteen oikeuksia. Hänen väitetään määränneen budjettiin huomattavan summan julkisten alastomien veistosten peittämiseksi.

Amerikassa peitellään rintoja ja häpyjä. Saudi-Arabiassa sensorin työ on vieläkin rasittavampi. Henri Broms työskenteli Saudi-Arabiassa 80-luvulla ja hän kertoo kirjassaan "Saudisamppanjaa", että länsimaiset lehdet tulivat ulkolaisille työntekijöille sensuurin läpi. Kaikki alaston- ja uimapukukuvat oli revitty pois, ja kaikista shampoomainoksista oli sutattu mustalla tussilla piiloon liehuvat hiukset.

Christo ja Jeanne Claude

Christo ja Jeanne Claude New Yorkin "Portin" esittelyssä
(kuvan oikeassa alalaidassa)

Ympäristötaiteilijat Christo ja Jeanne Claude ovat rakentaneet viimeisimmän taideteoksensa New Yorkin Keskuspuistoon. Pariskunta on nyt 69-vuotias (he syntyivät samana päivänä, vaikka eri mantereilla). He ovat paketoineet rakennuksia, ripustaneet kilometrien mittaisia kankaita, avanneet päivänvarjoja hehtaarien alueelle yli koko maapallon.

Heidän töillään on usein poliittista merkitystä, kuten silloin, kun he paketoivat Berliinissä Valtiopäivätalon. He ovatkin joutuneet odottamaan ideoidensa toteutumista usein hyvinkin pitkään - luvan saanti Valtiopäivätaloteokselle vei 23 vuotta, New Yorkin Keskuspuiston "Portille" 25 vuotta. Jaques Chirac vastusteli 10 vuotta Pont Neufin sillan käärimistä, kunnes hän lopulta väsyi ja sanoi: "No, paketoikaa se hemmetin silta." Christo sanoo, että byrokraattien kanssa tappeleminen on taiteen muoto.

Christo on taiteellinen osapuoli, Jeanne Claude hoitaa talouden ja käytännön järjestelyt. He rahoittavat taideteoksensa itse. Rahat he keräävät myymällä taideteoksia esitteleviä Christon maalauksia ja valokuvien copyright-oikeuksia. Internetissä jokainen Christon töitä esittävä valokuva on copyright-suojattu.

Christon mukaan ympäristötaideteokset ovat "lempeätä häirintää". Lyhytaikaisuus kuuluu niiden luonteeseen. Idea on, että ne saavat ihmiset katsomaan ympäristöään eri tavalla ja kun teos on poistettu, jäljelle jää muisto; maisema näyttää teoksen jälkeen erilaiselta kuin ennen sitä. Sitä paitsi uskon, että Christolla ja Jeanne Claudella on hauskaa koko ajan.

Leikkiminen on hauskaa

Aikuisilla on harvoin tilaisuus heittäytyä todella leikkimielisiksi ja pukeutua joksikin. Suomi on harrastajateattereiden luvattu maa ja larppaus on lisääntynyt, mutta Amerikka on varsinainen leikkijöiden kuningaskunta. Amerikkalaiset kerääntyvät mielellään yhteen ja esittävät eurooppalaisia esi-isiään sellaisina kuin heidät kuvittelevat. Irlantilaisilla on ollut jo pitkään Pyhän Patrickin päivä, ja viimeksi skotit saivat kongressin julistaman Tartan-päivän, joka on 6. huhtikuuta. Skottilaisia festivaaleja juhlitaan yli Yhdysvaltojen. Niissä ostetaan tartan-krääsää, soitetaan säkkipilliä, harrastetaan skotlantilaisiksi uskottuja urheilulajeja, kuten pölkynheittoa, ja juodaan viskiä.


Pukujen kanssa ei ole niin väliä, kunhan on tartania

Sharyn McCrumbilla on dekkari, jossa murha tapahtuu tällaisilla skottifestareilla. Sheriffi tulee suoraan sisällissodan taistelusta, "reenacting". Käydään seuraava sananvaihto:

The sheriff put the phone back on his belt. "Yep. I sure will be glad to finish this ase. We need get this park back to normal, too."
"For the Civil War reenactment?"
"Right. I still got practices to schelude. And then after that, I'll have to come back up there next weekend, be cause the park is being used by the SCA."
"Is that the group that dresses up in armor and hold jousting tournaments? Those eople are crazy", sniffed the Chattan Maid of the Cat.
"I agree with you there, ma'am", said Confederate Colonel Lightfoot McDonald.

Unionin majuri

Reenacting on erityisesti amerikkalainen leikki. Mikä sota tahansa kelpaa, mutta sisällissota on erityisen lähellä amerikkalaisten sydäntä. Pienimmätkin taistelut esitetään joka vuosi uudelleen (vaikka talvisota voidaan siirtää kesään, koska silloin mukavampi telttailla ulkona). Homma pyörittää myös laajaa teollisuutta, koska esiintyjät hankkivat asujen lisäksi kaikkea muuta mahdollista myrskylyhdyistä valjaisiin. SCA, keskiaikaleikki, on juurtumassa Suomeen - larppaajat pitävät siitä ja meillä on oikeita lavasteita. Keskiaikaisia markkinoita pidetään mm. Turussa.

Science fiction -esiintyminen on ollut suomalaista huvia jo parikymmentä vuotta. Olen itsekin ollut Jyväskylässä paikalla, kun Enterprise ajoi ojaan (aluksena toimi muistaakseni konemestarin isän auto) ja ällistyneet jyväskyläläiset poliisit keräsivät koko miehistön putkaan selvitellessään tapausta. Onneksi juhlaunivormut eivät vioittuneet haaksirikossa. Mr. Spock herätti erityistä ihailua poliisilaitoksella.


Kuva ei ole Suomesta, mutta yhtä hienoja virityksiä täälläkin nähdään

Maailman merkillisiä museoita, osa 3

Kalakissa lasissa

New Yorkissa on lasimuseo, jonka näyttelynä on "eläimiä lasissa". Koska Suomessakin on lasia yllin kyllin, ei kannattaisi lähteä Isoon Omenaan, mutta halusin tuon kuvan. Se on mainio. Lisäksi he julistavat, että "2300° is the temperature at which glass gets interesting", ja se on kiinnostava näkökanta. Ilmeisesti ovat aiheeseensa mieltyneet.

Englannissa on soutu- ja venemuseo Henley-on-Thamesissa. Thamesilla veneily on perin englantilaista - "Kolme miestä veneessä", "To Say Nothing of the Dog", "Kaislikossa suhisee" ja niin edelleen. Museossa on erityinen osasto "Kaislikossa suhisee"-kirjalle. Se on muodollisesti omistettu lapsille, mutta uskallan väittää, että vanhemmat viihtyvät myös. Niin monta sukupolvea on kasvatettu kyseisellä kirjalla.

Kun kerran Lontoossa olemme, niin Greenwichissä on, paitsi Greenwichin meridiaani ja merenkulkumuseo (uskomatonta, miten pieni Nelson oli kooltaan - peruskoulun ensiluokkalainen ei mahtuisi hänen univormuunsa!), myös maailman ainoa viuhkamuseo - tai niin he kertovat. Tekisi mieli mennä katsomaan.

Jos pysyy tietokoneensa ääressä, voi matkata "Luonnottomien mysteereiden museoon". Todella hauska sivu. Kaikkea ufoista tsunameihin, ja Jules Vernen Nautilus-tarina kaupan päälle.

Ampumisohjeet

Puutun kerrankin päivänpolitiikkaan luettuani lehdestä, että Irakissa palvelevat amerikkalaiset joukot saavat uusia ampumisohjeita. On osoittautunut, että harjoittelu on jäänyt vajaaksi eivätkä miehet tiedä, mitä saa ampua ja mitä ei. Alueella toimivat brittijoukot ovat saaneet ohjeet aja amerikkalaisten läheisyydessä hitaasti, liehuttaa Union Jackia ja huutaa: "Me olemme brittejä, me olemme brittejä!" Jos amerikkalaiset silti avaavat tulen, ohje on tehdä U-käännös ja ajaa nopesti karkuun.

Koska briteistä näin on huolehdittu, tarjoan avuliaasti ampumaohjeita hankalimmista esiin tulevista pulmista. Seuraavien taulujen ja niiden ohjeiden pitäisi selventää asioita:



Kuva 1: Älä tee mitään, se on kangastus. Erämaassa ei ole viskiä.

Kuva 2: Älä ammu. Vie heidät johtajasi luo.

Kuva 3: Älä ammu. Se on pomo.

Kuva 4: Älä ammu. Se on aave, Marilyn on kuollut. Ampumatarvikkeiden tuhlaamisesta seuraa kurinpitotoimia.

Kuva 5: Älä ammu nuolen osoittamaa kaveria. Hän on meidän palkoissamme, ja on joka tapauksessa aasi.

Kuva 6: Ammu! Tämä saattaa olla armenialaisena esiintyvä turkkilainen Ovis-sukuinen terroristisoluttautuja.

Tätienergiaa Madeiralla

Madeiran pääelinkeinot ovat turismi, viinit, korukirjailu, orkideat ja korityöt. Neljä viimeksi mainittua ovat suuresti riippuvaisia ensimmäisestä.

Aikoinaan Madeiran ainoa vientiartikkeli oli viini. Koska englantilaiset pitivät suuresti madeiraviineistä, saarella eli vaikutusvaltaisia englantilaissukuja. Phelpsin suku eli ja vaikutti 1800-luvulla. Heillä oli viktoriaanien tapaan myös huoli alustalaisistaan, Joseph Phelps muun muassa perusti poikakoulun, joka toimii yhä. Hän oli yksi seitsemästä lapsesta, ja hän itse sai neljä poikaa ja seitsemän tytärtä. Vanhin tyttäristä oli Elizabeth Phelps, jota perhe kutsui Bellaksi. Bella eli 1820 - 1893.

Tarmokkaana englantilaisladynä hän harrasti liikuntaa ja kävi tutustumassa isänsä viiniliikkeen työntekijöiden oloihin ja laajemminkin madeiralaisten elämään. Bella kauhistui huomatessaan, missä köyhyydessä väki eli. Madeiralaisten tarinan mukaan häntä kauhistutti vielä enemmän, kun hän silmäili pihassa istuskelevia naisia. Saarella ei voinut juurikaan harrastaa maanviljelystä, ja viinitarhoissa, satamissa ja merellä työskentely oli varattu miehille. Bellan mukaan "piru keksii töitä laiskoille käsille". Estääkseen moisen hän perusti käsityö- ja korukirjailukoulun naisille ja toimitti valmiit tuotteet Englantiin tuttaviensa ja sukulaistensa kautta myytäväksi.

Miss Phelpsin käsityökoulu oli jylisevä menestys. 70 000 naista ja tyttöä ilmoittautui ompeluoppilaiksi muutamassa vuodessa. Bella piirsi itse mallit, joita töissä käytettiin, ja huolehti hyvien lankojen ja kankaiden saannista. Pian Madeiran kirjailu oli maineessa koko Euroopassa. Vasta ensimmäinen maailmansota ja sitä seurannut Lähi-Idän maiden kilpailu sammutti tämän menestyksen. 1950-luvulla turismin mukana käsityöt nousivat uuteen arvoon, ja tänä päivänäkin joka pihassa istuu naisia välkyttämässä neulaansa.

Kiitolliset madeiralaiset ristivät miss Phelpsin mukaan käsityökoulun edessä olevan aukion, ja Bella seisoo edelleenkin tuiman näköisenä silmäilemässä koulussaan kävijöitä - Bella on takorautaa ja koulu nykyään museo, mutta silti molemmat ovat yhä elävä todiste siitä, mitä saavat aikaan tätienergia ja viktoriaaninen moraali.

Anne McCaffrey - ärhäkkä muija

Anne McCaffrey

Erittäin tuottelias ja suosittu Anne McCaffrey täyttää ensi aprillipäivänä 79 vuotta. Häneltä on suomennettu muutama osa hänen kaikkein tunnetuinta sarjaansa Pernin lohikäärmeritareista. Anne on kirjoittanut hyvin paljon muutakin, lista löytyy parhaiten bibliografiasivustolta.

Olen antanut hänet tavanneiden tahojen kertoa itselleni, että Anne on todella ärhäkkä muija. Parikymmentä vuotta sitten scifi-tapaamisessa Anne oli muistelusten mukaan nainen, jolla oli lumivalkoinen tukka, hätkähdyttävän siniset silmät ja uskomaton kyky kiskoa olutta nahkaansa. Luin juuri uudelleen hänen kirjaansa "The Crystal Singer", jossa sankaritar tavallisesti aloittaa litran tuopilla olutta ja ottaa saman tien pöytään karahvin, ettei tarvitse koko ajan juoksennella edestakaisin. Sankarittaren, Killashandran, luojalla on ilmeisesti sama tapa.

Anne McCaffrey syntyi siis 1. huhtikuuta 1926. Hän opiskeli Ratcliffessa, meni naimisiin ja sai kolme lasta. 1970 hän otti eron Meksikossa, ja hänen aviomiehensä meni samana vuonna uudelleen naimisiin. Anne muutti lastensa kanssa Irlantiin ja perusti hevostallin. Hänellä oli monivuotinen ystävä, John Greene, joka murhattiin vuonna 1988. Sen jälkeen Anne on sijoittanut Greenen jokaiseen kirjaansa rooliin tai toiseen hiukan muunnetuilla nimillä.

Vuonna 1991 Anenlle tehtiin polvileikkaus ja 1996 lonkkaleikkaus arthritiksen vuoksi. Se ei ilmeisesti ole lopettanut hänen ratsastajanuraansa, vaikka hänen ensimmäinen hevosensa, Mr. Ed, kuoli kihtiin. Kaiken tämän lomassa Anne on jatkanut hämmästyttävää kirjoittamistaan - hämmästyttävää jo pelkästään laajuutensa vuoksi.

Annen kirjat ovat olleet monessa suhteessa vapaamielisiä ja aikaansa edellä mm. seksuaalisuhteiden kuvaajana. Samoin kuin Andre Nortonin, hänenkin nuoret sankarittarensa ovat toimineet roolimalleina rohkeutensa, aktiivisuutensa ja urasuuntautuneisuutensa vuoksi. Sekä fantasia että science fiction ovat naisten kannalta olleet yllättävän pitkään perin vanhakantaisia naismalleiltaan; joko ura tai rakkaus ja avioliitto. Anne McCaffreyn sankarittarien ei ole tarvinnut edes ajatella näitä valintoja. heille on ollut tarjolla sekä ura että rakkaus. Merkitsemäni linkin tekijä kertoo avoimesti Anne McCaffreyn merkityksestä elämässään (tästä linkistä löytyvät myös elämäkertatiedot vuosiluvun tarkkuudella).

Scifin ja fantasian suhteellisen pienissä piireissä Annella on ollut myös henkilökohtaista merkitystä aloittelijoiden opastajana ja rohkaisijana. R.A.McAvoyn "Book of Kells" kätkee sisäpiirin vitsin; siinä kirjan sankarittaren hevonen, Tinker, on Anne McCaffreyn tallissa hoidossa, ja Anne itsekin näyttäytyy kirjassa.

Sisäistä rauhaa

Mummon Kammarin viestissä oli Jeff Rockwellin "Sisäisen rauhan oireet". Täss ne ovat mietiskeltäväksi:

- Taipumus ajatella ja toimia spontaanisti, ei menneiden kokemusten aiheuttamien pelkojen pohjalta
- Pettämätön kyky nauttia jokaisesta hetkestä
- Haluttomuus itsensä tuomitsemiseen
- Haluttomuus muiden tuomitsemiseen
- Haluttomuus konflikteihin
- Haluttomuus tulkita muiden tekoja
- Kyvyttömyys murehtia
- Toistuvat, ylitsevuotavat kiitollisuuden tunteet
- Tyydytystä tuottava ykseyden tunne muihin ihmisiin ja luontoon
- Toistuvat sydämestä tulevat hymyilykohtaukset
- Kasvava alttius vastaanottaa muiden antamaa rakkautta sekä vastustamaton halu jakaa sitä itse
- Kasvava alttius antaa asioiden tapahtua mieluummin kuin saada ne tapahtumaan

Floresin kääpiöt

Kääpiö taistelee kurjen kanssa

Floresin saarelta Indonesiasta löydetyt, myös "hobiteiksi" kutsutut uudet ihmisfossiilit ovat saaneet tiedemaailman korvalleen. Jäänteet ovat kahdeksasta yksilöstä. Vain yksi luuranko on melko täydellinen. Se kuului noin 30-vuotiaalle, metrin mittaiselle naiselle. Jäännösten iäksi on arvioitu 18 000 vuotta. Floresin ihmisten, Homo Floresiensiksen, aivot ovat pienemmät kuin simpanssin, mutta päättelykykyä ja puhetaitoa säätelevät alueet ovat olleet kookkaat. Floresin ihminen on ilmeisesti tehnyt työkaluja ja metsästänyt.

Tutkijoiden mukaan Floresilla on asustanut Homo erectus -ihmisiä jo 800 000 vuotta sitten. Homo Floresiensiksen arvellaan periytyneen heistä ja kääpiöityneen, koska saarella on vähän ravintoa eikä isoja saalistajia. Ilmiö on tuttu useilta saarilta. Esimerkkinä kääpiöitymisestä esitetään usein Välimeren kääpiönorsu, joka oli sylikoiran kokoinen.

Toiset väittävät, että Homo Floresiensis on peräisin Afrikasta ja oli pienikokoinen jo tullessaan. Tätä teoriaa tukevat australialaisten Tindalen ja Birdsellin tutkimukset. Heidän mukaansa Queenslandissa Australian pohjoisrannikolla on asustanut - ja asusti vielä 1960-luvulla - pienikokoisia ihmisiä, joiden miehet olivat 140-150 cm pitkiä ja naiset n. 15-30 cm tätä lyhyempiä. Tällaisia ihmisiä tavataan heidän mukaansa useilla alueilla Indonesian tienoilla, mm. Andamaaneilla ja Uudessa Guineassa. Nämä ihmiset ovat muistuttaneet nykyään sukupuuttoon kuolleita tasmanialaisia. Tindalen ja Birdsellin mukaan he olisivat tulleet Australiaan n. 40 000 vuotta sitten. Australian alkuasukkaina tunnetut heimot ovat tulleet kahtena aaltona n. 20 000 vuotta heidän jälkeensä.

Minulle tulevat mieleen egyptiläisten ja kreikkalaisten tarinat kääpiöistä, joita eleli Nubiassa ja Intiassa. Herodotoksen mukaan kääpiöt taistelivat joka vuosi urheasti kurkia vastaan, kun kurjet saapuivat Niilille pesimään. Samaten Floresin "hobitit" ovat käyneet sotaa norsujen ja Komodon lohikäärmeinä tunnettujen liskojen kanssa. Mahdollisesti heidätkin on työnnetty sukupuuttoon "isojen ihmisten" toimesta, kuten on käymässä kääpiökansoille kaikkialla maailmassa.

Puhelimia vanhemmille

Ikääntyvät puhelimen käyttäjät ovat jo pitkään huomautelleet, etteivät pysty eivätkä tarvitse pieniä, pikkunäppäimisiä puhelimia, mutta Nokiat ja Motorolat eivät ole kuunnelleet näitä pyyntöjä. Pienet firmat maailmalla ovat vastanneet huutoon ja saavuttaneet yllättäviä tuloksia.

Tsekkiläinen Jablotron kehitti kännykän, joka on tavallisen puhelimen näköinen ja kokoinen ja jossa on luuri. Orange-yhtiö tilasi puhelinta heti 100 000 ja heti perään jatkotilauksena 50 000. Puhelimesta pitää vanhempi väki, jonka mielestä puhelimessa on oltava kunnon luuri. Jablotronilla voi silti lähettää myös tekstiviestejä; jokaiselle merkille on oma näppäin.


Jablotronin kännykkä tavallisen rinnalla

Omalla tavallaan ideaan tarttui sveitsiläisyhtiö, joka kehitti "Mobi-Click"-puhelimen. Siinä on vain kolme eriväristä painiketta. Kahteen voi ohjelmoida yhden puhelinnumeron, kolmas on automaattinen hälytysnumero. Mobi-Clickiä mainostetaan myös lasten- ja murtohälyttimenä.


Mobi-click

Valmistajan mukaan Mobi-Clickiin voi ohjelmoida turva-alueen. Jos puhelin siirtyy alueen ulkopuolelle, se hälyttää heti. He suosittelevat sitä pienten lasten mukaan tai autoon jätettäväksi turvahälyttimeksi. Tai miksi ei dementoituneelle omaiselle, jos hän vain muistaa ottaa sen mukaansa.

Koskahan Nokia kehittää isonäppäimisen puhelimen huononäköisille?

Saattoalus ja sukellusvene

Palava tankkeri

Vuonna 1952, vain seitsemän vuotta toisen maailmansodan loppumisesta, Nicholas Monsarratin "Julma meri" julkaistiin suomeksi. "Julma meri" on paras koskaan kirjoitettu merisotakirja, siinä yhtyvät taisteluihin osallistuneiden tuoreet muistot ja kypsä harkinta. Olin kahdeksan vuoden korkeassa iässä, kun isäni arvioi minut riittävän vanhaksi lukemaan kirjan. Siitä asti olen lukenut sitä uudelleen ja uudelleen.

Kirja kertoo korvetista nimeltä Compass Rose, ja miehistä, jotka sillä purjehtivat. Sota, meri ja laiva kasvavat eläviksi ja tunteviksi henkilöiksi yhtä hyvin, kuin miehet - ja jotkut naiset - joista kirja kertoo. Näin Compass Rose kuoli:

Tusinasta jännittyneestä kurkusta kuului yhtaikaa: "Nyt se uppoaa."

Kuului vaimennettu räjähdys, jonka he tunsivat kuin jättiläinen olisi sivellyt heidän vatsaansa ja Compass Rose alkoi vajota mereen. Nyt se meni nopeasti, kuin iloisena siitä, että pääsi kurjuudestaan. Masto napsahti poikki sen upotessa. Kun perä katosi pinnan alle, syöksyi vesi korkealle ilmaan. Sitten heitä kohti levisi öljyn haju paksuna ja voimakkaana. Se oli haju, johon he olivat tottuneet monissa saattueissa, mutta he eivät koskaan olleet ajatelleet että Compass Rosesta voisi päästä sama inhottava lemu.

Meri tyyntyi jälleen, öljy levisi sen pinnalle ja laiva oli yksinkertaisesti kadonnut. Vuosien asia oli kadonnut muutamissa minuuteissa. Nyt alkoi pureva kylmyys, jonka he onnettomuutensa keskellä olivat unohtaneet,palata. He jäivät yksin pimeyteen; viisikymmentä miestä, kaksi lauttaa, kurjuus,pelko ja meri.

Merisodasta on kirjoitettu lukuisia kirjoja - asiallisia, oppineita, päteviä. Näin kauan on saatu odottaa suomen kielelle henkilökohtaista kuvausta taistelun toisesta osapuolesta, saksalaisista sukellusveneistä, "harmaista susista". Nyt on Koala-Kustannus julkaissut sukellusvenekapteeni Herbert Wernerin muistelmat nimellä "Rauta-arkut". Wernerin ote on yhtä ravisteleva kuin Monsarratin. Tältä syvyyspommitus tuntui sukellusveneen miehistöstä:

Kello 20.00: Uusi vihollisryhmä aloitti ensimmäisen hyökkäyksen, sitten
toisen ja kolmannen. Kyyhötimme avuttomina 260 metrin syvyydessä. Hermot olivat katkeamispisteessä. Vartalot olivat kylmästä, stressistä ja pelosta jäykkinä. Odottamisen aiheuttama tuska sai meidät kadottamaan ajantajun ja nälän tunteen. Pilssit olivat täynnä vettä, öljyä ja virtsaa. Pesutilat olivat lukossa; niiden
käyttäminen olisi tarkoittanut välitöntä kuolemaa, sillä aluksen ulkopuolella vallitseva valtava paine olisi päästänyt vesimassat aluksen sisään sen sijaan, että pönttö olisi tyhjentynyt. Miehet käyttivät tyhjiä purkkeja helpottaakseen oloaan. Jätteiden, hien ja öljyn lemuun sekoittui akkuhappojen löyhkä. Lisääntyvä ilman kosteus tiivistyi vedeksi kylmän teräksen pinnalle, tippui pilsseihin, valui putkista ja kasteli vaatteet läpimäriksi. Keskiyöllä kapteeni tajusi, että britit eivät lopettaisi pommien pudottamista, ja käski jakaa kaliumkarbonaattikapselit hengittämisen helpottamiseksi. Pian kaikilla miehillä oli rintaan kiinnitettynä suuri metallinen laatikko, josta lähti kuminen putki suuhun ja puristin nenään. Odottaminen jatkui edelleen.

Nyt, kun sodan loppumisesta on kulunut 60 vuotta, voi nähdä, miten samanlaisia molemmat merisodan osapuolet olivat. Englantilaiskirjassa kirotaan "kavalia saksalaisia", saksalainen sättii "murhanhimoisia brittejä". Silti samat ammattimiehet taistelivat molemmilla puolilla. Kuten "Lili Marleen" levisi sekä saksalaisten että liittoutuneiden lauluksi, molemmat puolet olisivat voineet laulaa saksalaista laulua: "Merimiehen haudalla ei ruusuja kasva..."

Pakkaspäivien kunniaksi

Ei niin yksinäistä harakkaa,
joka ei korkean koivun latvassa
helmikuun pakkasaamuna
tuntisi:
koko kauneus on minun,
koko elämä.

- Niilo Rauhala

Kuva on lainattu Picalogilta. Toivottavasti hän antaa anteeksi. Hänellä on niin hienoja kuvia.
Maaliskuuhan nyt on, mutta koko helmikuussa ei ollut tällaisia päiviä - ainakaan täällä Tampereen tienoilla.

Retkiä onttoon maahan

Ufoihin uskovilla on jatkuvasti ratkaistavanaan pieni ongelma: miksi avaruutta tutkivat satelliitit ja luotaimet eivät näe niitä? Onton maan teoria ratkaisee tämän pulman kerralla. Sen mukaan maan syntyessä keskipakoisvoima heitti ainekset ulkokuorta vasten ja jätti keskuksen ontoksi. Aivan keskellä on lisäksi pieni hehkuva ydin, joka toimii maansisäisenä aurinkona.

Maan sisäpuolella on luonnollisesti myös sivilisaatio, joka lähettää lentäviä lautasia pohjois- ja etelänavoilla olevista aukoista. Sen vuoksi ne vilahtelevat kuin hiiret eikä kukaan tule hullua hurskaammaksi.

Miksi sitten naparetkikunnat eivät ole nähneet näitä aukkoja? No, sen vuoksi, että maansisäiset sivilisaatiot ovat rakentaneet laiteita, jotka vääristävät valonsäteitä ja hairahduttavat tutkijat luulemaan, että he näkevät suoraan, vaikka kuva onkin itse asiassa vääristynyt. Yksinkertaista. Onttoon maahan uskovat vetoavat muun muassa amiraali Byrdin salaisiin lentopäiväkirjoihin Pohjoisnavan ylilennolta vuonna 1926. Näissä salaisissa päiväkirjoissa amiraali väitti nähneensä vuoria ja vihreitä niittyjä. Sovelias sankari amiraali onkin; monet uskovat, että hän ei lainkaan lentänyt Pohjoisnavan yli, vaan väärensi tiedot ja lensi kierroksen retkikunnan näkökentän ulkopuolella.

Revontulet, edelleen onttoon maahan uskovien mukaan, ovat maan sisäisen auringon heijastusta pilviin.

Onttoon maahan uskominen on kohtalaisen yleistä. Ainakin niin yleistä, että Steve Currey järjestää matkoja maan sisäpuolelle. Currey järjestää pääasiassa koskenlaskumatkoja moniin eksoottisiin maapallon osiin, ja hän on lisännyt valikoimaansa varsin lupaavalta näyttävän matkan, jossa pääsee tutustumaan sekä Pohjoisnapaan että maan sisäpuolen valtakuntaan (nykyväitteiden mukaan aukko ei ole suoraan Pohjoismnavalla, vaan hiukan sivussa). Tässä retkiohjelma:

Activities: River Rafting
Cost: $18,950 US
Dates: Jun. 26, 2006 to Jul. 19, 2006

Itinerary: Day 1 - Depart
your Hometown to Moscow.
Day 2 - Arrive in Moscow.
Transfer to Hotel Russia. Sightseeing Moscow. Overnight in Hotel Russia front of
St. Basil's.
Day 3 - Sightseeing Moscow in
morning. Afternoon flight to Murmansk. Board Yamal Icebreaker. Overnight aboard
Yamal.
Days 4-7 Enroute to North Pole
Day 8 - Spend day at the North Pole
Days 9-11 Enroute to Inner Continent Days 12-14
Travel up Hiddekel River to City of Jehu.
Days 15-16 Monorail trip to City of Eden to visit Palace of the King of
the Inner World
Days 17-18 Monorail trip back to City of Jehu
Days 19-23 Enroute from City of Jehu back to Murmansk.
Day 24 Flight Murmansk to Moscow. Connecting flight back to your hometown.

*Please note that if we
are unable to find the Polar opening, we will be returning via the New Siberian
Islands to visit skeleton remains of exotic animals thought to originate from
Inner Earth.
Trip date: June 26, 2006 - July 19, 2006

Kuten huomaatte, mitään ei taata, paitsi matka venäläisellä atomijäänmurtajalla. Eksoottiset luurangot lienevät mammutteja.

Onton maan matkaajista kertoi Edgar Rice Burroughs useissa Pellucidar-kirjoissaan. Suomennettu on ainakin "Maan uumenissa - Ikuisen päivän maa". "Maan uumenissa"-kirjan alkuperäisversio löytyy Internetistä. Burroughsin sankari päätyi maan sisään jättiläisporalla. Tämä kuva on varsin hyvä kuvaus kirjan alkuluvuista:




Luin aikoinani juuri tuota kaksoispainosta (en tiedä, onko kirjasta muita suomennoksia), joten olen mieltynyt sen kuvitukseen. Alla kaksi kuvaa suomennoksesta. Burroughsin mukaan maan sisällä ei vallitse mikään lentäviä lautasia lähettelevä sivilisaatio, vaan dinosaurusten aika, jossa hallitseva rotu ovat telepaattiset lentoliskot (vasemmanpuoleinen kuva), mutta jossa on myös kivikautisia ihmisiä.



Burroughs oli niin mieltynyt Pellucidariinsa, että hän lähetti sinne Tarzaninkin, tosin muistaakseni Pohjoisnavan reittiä. Tarzan lienee ollut tämän kuvan piirtäjän mielessä:



Onton maan teoria ratkaisee saman tien eräitä muitakin ongelmia. Mm. Englannissa on jatkvuasti näköhavaintoja isoista kissapedoista, useimmiten mustista puumista tai jaguaareista. Helppo juttu. Kyseessä ovat telepaattiset kissapedot, joita maan sisäpuolinen sivilisaatio lähettää pyyhkimään muistijälkiä niiden mielistä, jotka ovat nähneet liian läheltä ufoja. Siperian mammutit taas ovat vaeltaneet maan sisältä ja jäätyneet ulkopuolisessa, jäätävässä ilmastossa. Kaikki ongelmat ratkeavat, kun tarpeeksi miettii.

Eläinrääkkäystä

SE-lehdessä julkaistu kuva nälkään ja kylmään näännytetystä koirasta

Tänään CNN esitti tarinan Coloradosta. Asuntovaunussa on useita kymmeniä kissoja erittäin huonossa kunnossa. Naapurit hälyttivät poliisin kamalan hajun takia. Poliisit eivät ole uskaltaneet mennä vaunuun tartuntavaaran vuoksi. Vaunun omistaja joutuu syytteeseen liian monen eläimen pidosta.

"Animal Planet" -kanavalla pyörii säännöllisesti kolme Yhdysvaltojen eläinpoliisin työtä kuvaavaa sarjaa: Miamin, Detroitin ja New Yorkin eläinpoliiseista. Amerikassa todella on tällainen ammattikunta. Sarjoista päätellen heidät kutsutaan apuun, kun naapurit hälyttävät lumeen jätetystä koirasta, liian monesta eläimestä, koiratappeluiden pidosta ym. Edelleen sarjojen mukaan heillä on pidätysoikeus, muta useimmiten he kutsuvat mukaan varsinaiset poliisit - joskus useita autollisia luotiliiveissä ja aseistettuina, kuten Amerikassa on tapana. Eipä sillä, eläinpoliisi kulkee myös aseistettuna. Eräässä jaksossa oli koominen otos tukevasta naispoliisista luotiliiveissä ryömimässä hyvin ahtaassa tilassa jokin talon kivijalassa pyydystämässä koiranpentuja.

Jos eläimiä vain kohdellaan huonosti, vaihtoehtoja tuntuu olevan kaksi: joko omistaja luovuttaa eläimet heti haltuun otetuiksi, tai saa isot sakot tai vankilatuomion. Jos juttuun liittyy muitakin rikoksia tai pahoinpitely on todella vakavaa, asia menee tuomarille.

Sarjojen mukaan Amerikan eläinpoliisin työssä on useimmiten kyse kissoista ja koirista, Miamissa myös hevosista ja eksoottisista eläinlajeista. Koira- ja kukkotappeluihin puututaan; niihin liittyy myös huumerikoksia.

Suomessa näyttää useimmiten tulevan tietoon karjan kehno kohtelu. Meillä ilmeisesti puututaan myös käsittämättömän hitaasti ongelmiin, ja rangaistukset ovat myös käsittämättömän lieviä. Jutun kuva on eräästä muistossa kunnioitetun Anja Eerikäisen jutusta, jossa lääkäriomistaja kidutti vanhan koiran hengiltä ja jäi käytännöllisesti katsoen ilman rangaistusta yhteiskunnallisen asemansa vuoksi. Tampereen tienoilla oli vastaavanlainen hevosten rääkkäysrikos, jossa syyllisinä oli lääkäripariskunta. Tosin myönnän, että amerikkalaisissakin jutuissa rangaistut eläinten kiusaajat näyttävät olevan mustia tai latinoita.

Amerikkalaiset eläinpoliisit vievät yleensä pelastetut eläimet vapaaehtoisten ylläpitämiin suojiin, missä ne hoidetaan. Sitten tutkitaan eläimen luonne. Jos ne saamasaan kohtelusta huolimatta suhtautuvat kiltisti ja ystävällisesti tuntemattomiinkin, ne annetaan adoptoitaviksi. Adoptio näyttää olevan ilmaista. Tämä koskee useimmiten koiria; kissat ilmeisesti lopetetaan muitta mutkitta. Eräässä jaksossa huostaan otettuja papukaijoja annettiin vammaisille.

Suomessa ainakin Kissojen Katastrofiyhdistys on keskittynyt erityisesti kissoihin, ja ottaa rahakorvauksen. Samaten ymmärtääkseni toimivat eläinsuojeluyhdistykset; ainakin Helsingistä on näkynyt juttua. Meillä kissaa arvostetaan enemmän kuin Amerikassa. En tiedä, mitä Suomessa tehdään alligaattoreille ja muille kummallisille eläimille, kuten niille punakorvakilpikonnille, joista jossakin vaiheessa tuli epidemia.

Olisiko meilläkin syytä kehittää erityinen instanssi hoitamaan eläinsuojelurikoksia? Yhdistelmä eläinlääkäri-poliisi-käräjäoikeus ei tunnu toimivan.