tiistaina, elokuuta 29, 2006

Anousheh Ansari avaruuteen

Anousheh Ansari lähtee avaruuteen avaruusturistina 14. syyskuuta 2006. Hän on ensimmäinen naissiviili, joka tällaisen matkan tekee. Hän tulee viettämään kahdeksan päivää kansainvälisellä avaruusasemalla. Anousheh valittiin varahenkilöstöksi japanilaiselle liikemiehelle, jonka matka peruutettiin sairauden vuoksi. Niinpä Anousheh pääsee toteuttamaan unelmansa käytännöllisesti katsoen syntymäpäivälahjana (hän on syntynyt 12.9.1966).

Anousheh on yksi Star Trek -sarjan avaruuteen houkuttelemia. Hän haaveili avaruusmatkoista jo tyttövuosinaan shaahin Teheranissa. Kun shaahi kukistui, Anoushehin opiskelumahdollisuudet Iranissa sortuivat. Onneksi hän pääsi Yhdysvaltoihin.

Despite her aptitude in mathematics and science, it would be next to impossible for her to study these subjects at an Iranian university because the new regime did not consider them suitable fields of study for women. Fortunately, the young girl had an aunt who lived in Northern Virginia, and her parents agreed to allow her to come to the United States in 1984, when she was 16 years old.


Pieni sivuhuomautus: naisen iän väitetään olevan vaikea määriteltävä. Ainakin Anoushehin Amerikkaan tulo tuottaa ongelmia. Opinahjon alumnissa mainitaan hänen tulleen maahan 16-vuotiaana. Shahram Yazdanpanazin artikkelissa mainitaan hänen iäkseen silloin neljätoista vuotta. Minun laskujeni mukaan hän olisi ollut 18-vuotias (syntynyt 1966, tullut Yhdysvaltoihin 1984).

Anousheh on epäilemättä erittäin lahjakas nainen. Mutta Yhdysvalloissakin avaruuteen pyrkivällä naisella on ongelmia. Niinpä Anousheh opiskeli sähköinsinööriksi ja lisäksi tietokonetekniikkaa.

But even in the United States, being a woman can be a barrier, especially in male-dominated professions. In addition, she was an Iranian national, making it highly unlikely that she would ever be accepted into a profession that demanded high security clearances. So instead of pursuing a space program, she enrolled at George Mason University, where she studied electrical engineering and computer science.

Hän meni naimisiin 1991. Vuonna 1993 hän ehdotti aviomiehelleen, että he ottaisivat lopputilin töistään ja perustaisivat oman yrityksen. Mies ei halunnut. Anousheh antoi hänelle kaksi vaihtoehtoa:

"Finally, I had to tell him: 'I'm going to start this business. You can either work with me or compete with me.' He decided to work with me," she says, smiling.

Samalla tavoin Anousheh meni avaruuteenkin. Ensin hänen yrityksensä osallistui kilpaan yksityisestä avaruuslentoyhtiöstä. He eivät voittaneet sitä kisaa. Anousheh ilmoittautui avaruusturistiksi. Siinä kisassa hän menestyi. Hänen yhtiönsä Prodea sponsoroi häntä - hän on puheenjohtaja ja hänen miehensä on hallituksen presidentti.

Anoushehillä on vieläkin ennakkoluuloja voitettavanaan. Vaikka avaruudessa on jo käynyt monta naista, jotkut artikkelit suhtautuvat häneen vieläkin kuin matkalle tulevaan lemmikkieläimeen.

"A woman's organism is different, that's why we need to modify some of the life systems in the capsule," Nikolai Sevastyanov, president and general designer of Rocket Space Corporation Energiya, Korolev, Russia, told Russian news agency ITAR-TASS Thursday.

Hänelle tehdään erilainen istuin, omat avaruuspuvut ja erillinen vessa. Tosin jokaiselle astronautille on tehty omat puvut ja istuinpehmusteet, koska kaikki ovat erilaisia vartaloltaan. Kuvittelisin kyllä Anoushehih kihisseen kiukusta lukiessaan seuraavan repliikin:

However, just like passengers of US-bound flights, Ansari won't be able to carry any make-up on board. "I believe she is ready to sacrifice more than that for the sake of fulfilling of her dream," the unidentified IMBP official told Interfax when commenting on the cosmetics ban.

lauantaina, elokuuta 26, 2006

Aron Helvetin Enkelit

Ovatko skyyttien kultakorun aarnikotkat marihuanaunia?

Mongoliasta, Altailta 2 600 metrin korkeudelta, on löydetty kurgan, skyyttihauta, jossa lepäsi skyyttisoturi. Hänen ruumiinsa oli säilynyt hyvin ikiroudassa. Ruumiin yllä oli turkistakki ja kullattu päähine ja sen kanssa oli haudattu aseita, astioita ja kaksi hevosta. Hauta osoittaa, että skyyttien alue oli vieläkin laajempi kuin tähän asti on arveltu - tämä oli ensimmäinen skyytti, joka on löytynyt Altain itäiseltä puolelta.

Skyytit ovat niitä kansanheimoja, jotka ovat kiinnostavia juuri tuntemattomuutensa vuoksi. Heidät sekoitetaan helposti muihin arojen ratsastajakansoihin (sarmaatteihin, traakialaisiin). Eräs löytämäni lähde innostui väittämään, että skyytit valloittivat maita Egyptin rajoille asti, palvoivat äitijumalatarta ja kuohitsivat miehiä. Ei nyt sentään. Toinen lähde (joka osoittautui osaksi "Aryan Nations" -liikkeen sivustoja) luki skyytit arjalaisiksi ja omiksi esi-isikseen. Heiltä on peräisin idea skyyteistä arojen Helvetin Enkeleinä, tatuoituina, pitkä- ja vaaleatukkaisina miehinä, jotka kultakimalteisissa haarniskoissaan ratsastivat karjuen yli vähäisempien kuolevaisten.

Viimeksi löydetyllä muumiolla on vaaleat hiukset, mutta tiedemiesten mukaan hiukset ovat voineet menettää värinsä muumiovaiheessa. Vanhat lähteet eivät kirjoita juuri mitään skyyttien uskonnosta, paitsi että se oli eräänlaista shamanismia. Kiinnostava tieto on, että skyyttien shamaanit olivat mies-naisia kuten tasankojen intiaanien berdachet. Onko kaikilla ratsastavilla macho-kulttuureilla taipumus antaa jokin pääsytie miehille, jotka ovat hiukan "pehmeämpiä"?

The Scythians had no temples, or altars or religious images, and evidently no priests. It is known that the northern nomads including the Scythians practiced Shamanism in their religion: they used shamans to deal with the world of spirits and gave advice to the kings and chiefs. Being superstitious people, they believed in witchcraft, magic and the power of amulets. The most highly honoured of the Scythian shamans came from certain specific families. They are effeminate males called 'enarees' - meant 'men-women' or 'halfmen'. They spoke with high-pitched voices and wore women's clothes.

Skyyttisoturit ainakin olivat kovia veikkoja, vähän hunnien tapaan. Näin he suhtautuivat päänahkoihin:

The Scythian soldier scrapes the scalp clean of flesh and softening it by rubbing between the hands, uses it thenceforth as a napkin. The Scyth is proud of these scalps and hangs them from his bridle rein; the greater the number of such napkins that a man can show, the more highly is he esteemed among them. Many make themselves cloaks by sewing a quantity of these scalps together.....Such as the Scythian customs with respect to scalps." (Herodotos)

Sotaa he pitivät leikkinä ja urheiluna - Persian Darius ei ollut uskoa silmiään, kun kesken vakavamielisen taistelun jänis juoksi taistelukentän poikki, jolloin skyytit jättivät homman sikseen ja ratsastivat riemusta hihkuen sen perään.

Skyyttien shamaanit saattoivat polttaa hamppua - hautalöydöissä on tavattu palaneilla hampunsiemenillä täytettyjä kattiloita. Kattiloiden yleisyys ei silti merkitse, että niitä olisi käytetty vain hampun polttoon. Skyytit söivät lihamuhennosta ja vihanneksia tai juureksia. Skyyttimiehet tunsivat saunan (huopateltasta tehdyn). Naisten sanotaan puhdistautuneen sekoittamalla sypressiä, seetriä ja frankinceesia tahnaksi, jota he sivelivät iholleen. Se tuoksui hyvälle, ja kun he poistivat sen, iho oli kiiltävä ja puhdas. Näin väitti ainakin Herodotos.

Oletukset skyyttien naissotureista taitavat olla juuri sitä - myyttejä. Naapurikansoilla naiset saattoivat ratsastaa miesten rinnalla taisteluun, mutta skyyttinaiset seurasivat huopapeitteisillä vankkureillaan, joissa he elivät. Täyttä varmuutta tästäkään ei ole. On löydetty skyyttinaisten hautoja, joihin on pantu aseita.

Sen sijaan he kyllä tatuoivat itsensä. 40-luvulla löydettiin skyyttipäällikkö, jonka ihossa oli runsaasti tatuointeja, ja Mongoliasta löydetty soturi on ilmeisesti myös tatuoitu.

Parhaiten skyytit kuitenkin tunnetaan kullastaan. Heidän hautansa olivat varsinaisia aarreaittoja täynnä rikkaasti koristeltuja kultaesineitä; heidän hevostensa valjaat, haarniskansa ja aseensa olivat kullalla peitetyt. Suurin arvoitus skyyttien suhteen ei ole, polttivatko he marihuanaa, palvoivatko äitijumalatarta tai olivatko he arjalaisia - kysymys kuuluu: mistä hitosta he löysivät kaiken sen kullan?

tiistaina, elokuuta 22, 2006

Selvänäkijöitä palkataan

Komsomolskaja Pravdan kirjeenvaihtajat ovat kertoneet saaneensa edesmenneeltä professori Aleksandr Spirkiniltä haastattelun (toivottavasti ennen hänen poismenoaan). Haastattelussa Spirkin kertoi, että KGB pyrki käyttämään selvänäkijöitä vakoillakseen muita valtioita. 60-luvulla telepatiasta kiinnostuneet kerääntyivät Moskovan Polytekniseen Museoon keskustelemaan aiheesta. Spirkin muisteli:

”Wolf Messing who possessed a true gift of clairvoyance and telepathy was a key figure at those gatherings. I had known him since university. His posters reading: “Experienced in reading thoughts at a distance!” were all over the country."

Kommunistipuolueen keskuskomitea tarjosi Spirkinille tehtävän koota vähintään 200 telepaattisia kykyjä omaavaa agenttia.

Each contender was to fill out a questionnaire containing such questions as: “Which extraordinary properties do you possess?”, “What kind of dreams do you have?”, “Are they of erotic nature?”, “Do you fly in your sleep?”, “Are you able to influence people?” and “Have you ever tried to heal?”

Laboratorio oli KGP:n tiukassa valvonnassa, koska CIAn ja Pentagonin uskottiin olevan erityisen kiinnostuneita selvänäkötutkimuksista. Lopulta Spirkin lakkasi työskentelemästä laboratoriossa eikä enää ollut perillä mahdollisista tuloksista. Hän uskoi kuitenkin tutkimuksiin:

“The Soviet intelligence used remote viewers in their activities, that’s a fact. A clairvoyant, for example, could determine the state of health of a top official watching his appearance on TV. They did that with the US president. Some Soviet remote viewers visited the USA as tourists and transmitted the information that they could obtain there to their Moscow-based colleagues by the power of mind, telepathy that is. The KGB was particularly interested if remote viewers could determine the locations of foreign submarines in the ocean,” Alexander Spirkin said.

CIA saattoi hyvinkin olla kiinnostunut venäläisten selvänäkijöistä. He tutkivat itse samaa asiaa ja jatkavat kokeitaan edelleen. Apollo-lentojen aikana telepatiaa yritettiin:

But it wasn’t just the USSR who were experimenting with telepathy and ESP. In February 1971, during the Apollo 14 flight to the moon, Edgar Mitchell who was one of the astronauts on board took part in no less than 150 separate experiments to telepathically project his thoughts to an individual on earth. Further more "astronauts are being taught through such mental conditioning to distort time and to offset boredom in outer space".

Venäläisiltä selvänäköehdokkailta kyseltiin heidän unistaan. CIA:n vastaavat työntekijät yrittivät nähdä unia Neuvostoliiton sukellusveneiden sijainnista. Joe McMoneagle -niminen mies väitti vuonna 1995 tehneensä 15 vuotta töitä CIAlle.

He said the reported cost of $20 million for the 20-year product was minuscule compared to its value, and estimated that remote viewers saved the government about $240 million by helping find lost Scud missiles in the Persian Gulf War.

Jon Ronson, Guardian-lehden kirjeenvaihtaja, on kirjoittanut Yhdysvaltojen projekteista kirjan nimeltä "The Men Who Stare at Goats". Hänen mukaansa psyykkinen vakoilu, joka kuoli kylmän sodan mukana, on aloitettu uudelleen WTC-terrorihyökkäyksen jälkeen.

Ronson meets one ex-Army employee who claims to have killed a goat and his pet hamster by staring at them for prolonged periods of time. Like Ronson's original source, this man also says he has been reactivated for deployment to the Middle East.

En tiedä, pitäisikö huvittua vai saada kylmänväreitä. Ajatus kenraalista, joka on perin turhautunut epäonnistuessaan kävelemään seinän läpi (Jon Ronsonin kirjassa) on hupaisa, ja kuvitelma ihmisistä näkemässä unia sukellusveneistä ja menemässä sitten operaatiohuoneeseen osoittelemaan skunkkien sijaintia (skunkki = tunnistamaton sukellusvene) vielä hupaisampi, mutta kokonaisuudessaan sitä rupeaa miettimään, miten nyrjällään maailma oikeastaan on? Entä jos pienet vihreät miehet todella jakelevat salaista informaatiota? Entä jos Kuun toisella puolella todella on kaupunki? Entä jos Marsissa on Elviksen patsas?

torstaina, elokuuta 17, 2006

Kaspar Hauserin arvoitus

Kaspar Hauserin tulo Nürnbergiin - piirros tapahtuma-ajalta

Kaspar Hauser on yksi Euroopan kuuluisista "susilapsista", vaikka häntä ei löydettykään metsästä. Hän ilmestyi Nürnbergin kaupunkiin toukokuussa 1828. Hänet havaitsi ensin suutari, joka kummasteli työläisvaatteisiin pukeutunutta poikaa, joka käveli oudosti. Poika ojensi hänelle kirjeen, joka oli osoitettu Nürnbergin kevyen ratsuväen kapteenille. Poika saatettiin kapteenin taloon ja kirje luettiin. Kirjeessä ilmoitettiin, että pojan äiti oli antanut hänet kirjeen kirjoittajan hoiviin, mutta koska tällä oli jo kymmenen lasta, hän ei voinut huolehtia pojasta. Kirje loppui sanoihin: "Jollette voi pitää häntä, teidän täytyy tappaa hänet tai ripustaa savupiippuun." Pojan mukana oli myös toinen kirje, joka oli päivätty vuonna 1812 ja oli pojan äidin kirjoittama. Siinä äiti ilmoitti olevansa naimaton ja pojan isä oli Nürnbergin kevyestä ratsuväestä. Äiti toivoi, että poika täytettyään seitsemäntoista liittyisi samaan joukko-osastoon, jossa hänen isänsä oli palvellut. Isän nimeä ei mainittu. Poika oli ristitty nimellä Kaspar.

Kaspar Hauser ei tuntunut osaavan kuin muutamia sanoja. Hän hoki lausetta "Minä olen Kaspar Hauser" ja "Haluan olla ratsastaja kuten isä." Hänellä oli vaikeuksia kävellä ja hän kavahti kirkasta valoa. Hän ei syönyt kuin karkeaa leipää ja joi vain vettä. Hän oppi nopeasti puhumaan ja kertoi oudon tarinan. Kaspar sanoi, että häntä oli aina pidetty pimeässä laatikossa, jossa hän ei mahtunut seisomaan eikä makaamaan suorana. Hän ei nähnyt, kuka häntä piti vankina; tämä työnsi hänelle leipää ja vettä, kun hän istui selin. Silloin tällöin hänet huumattiin oudon makuisella vedellä, ja silloin hänen vaatteensa vaihdettiin ja hänet pestiin. Hänen ainoat toverinsa olivat muutamat puiset lelut ja kirkasväriset nauhat, joilla hän leikki.

Kasparin outo tarina teki hänestä kuuluisan. Hänet annettiin yliopiston professori Georg Friedrich Daumerin huostaan.

By August 1828 Kaspar had adjusted somewhat, he could express himself and make himself understood, and he could now tell the difference between living and lifeless, organic and inorganic things. Under Daumer's guidance Kaspar developed into a healthy, intelligent, and in many ways normal young man, who quickly learned the German language, though he always spoke it with a foreign accent. He also developed a sense of humour and wrote letters and essays, and mastered the art of riding a horse within a few days, riding for hours without stopping, to the wonder of the local cavalry.

Sunnuntaina 1829 mustapukuinen muukalainen tuli rakennukseen, jossa Kaspar oli yksin, ja iski häntä puukolla. Poika sai haavan otsaansa. Muukalainen pakeni, mutta hänet nähtiin myöhemmin kaupungin kaivolla pesemässä verisiä käsiään. Salamurhayritys lisäsi kiinnostusta poikaa kohtaan. Alkoi levitä huhu, että hän oli ylhäistä syntyperää ja sen vuoksi vangittu kuin Ranskan "Rautanaamio". Englantilainen lordi Stanhope alkoi vierailla pojan luona. Lordi Stanhope uskoi pojan olevan unkarilainen aatelismies, koska hänen puheessaan kuului outo korostus. Hän hankki itselleen pojan huoltajuuden ja lähetti hänet 1831 Ansbachiin Meyer-nimisen miehen huostaan. Lordi Stanhope lupaili viedä pojan Englantiin.

Meyer oli ilkeä ja pikkumainen mies ja teki Kasparin onnettomaksi. Lordi Stanhope menetti kiinnostuksensa eikä enää ilmestynyt. Joulukuussa 1832 Kaspar oli kovin kiihtynyt. Hän liahti puistoon, missä hänen nähtiin puhelevan oudon, mustapukuisen muukalaisen kanssa. Pian hän syöksyi Meyerin kotiin ja selitti katkonaisesti, että vieras mies oli puukottanut häntä. Meyer ei uskonut poikaa, ja kesti pitkän aikaa, ennen kuin hän antoi hakea lääkärin. Tällöin huomattiin, että pojalla todella oli syvä puukonhaava kyljessään. Tähän vammaan hän kolme päivää myöhemmin kuoli.

Kasparin eristäminen ja elämä pimeässä, ahtaassa sellissä on vaikuttanut moniin ihmisiin. Leena Krohn vertaa häntä taiteilijaan, koska Kasparilla oli vaistomainen kauneuden taju ja "puhdas viaton sielu". Sven Laakso blogissaan Käymälä vertaa runoilijaa Kaspariin. "Susilapset" ovat keihtoneet ihmisiä, koska he ovat inhimillisiä, vaikka ovat kasvaneet erossa ihmisistä.

Kaspar Hauser kiehtoi aikalaisiaan paljon maallisemmasta syystä. Hänen epäiltiin olvan Badenin kruununprinssi, joka ensin vangittiin ja siten murhattiin, jotta Baden siirtyisi Hochbergin herttuattaren pojalle (kuten myös tapahtui). Badenin Stephaniella, Kasparin oletetulla äidillä, ei ollut kuin tyttäriä. Hän synnytti kaksi poikaa, joista toinen syntyi kuolleena ja toinen kuoli viikon ikäisenä. Epäiltiin, että prinssi olisi vaihdettu kuolleeseen lapseen ja piilotettu, mahdollisesti, jotta häntä voitaisiin myöhemmin käyttää hyväksi vallanperimysjuonitteluissa. Vanginvartija ei kuitenkaan säälistä tai pelosta halunnut jatkaa juonta, vaan toimitti pojan Nürnbergiin, josta murhaaja hänet löysi. Ensimmäinen murhayritys epäonnistui, toinen onnistui.

Vuonna 1996 Kaspar Hauserin vaatteista saatua DNA:ta verrattiin Badenin Stephanien elossa olevien jälkeläisten DNA:han. Tulos oli, että sukulaisuutta ei ollut. Myöhemmin yritettiin uudelleen eri näytteillä, ja vuonna 2002 saatiin positiivinen tulos. Näin ollen Kaspar olisi ollut Badenin kuninkaallista sukua.

Jan Bondeson on esittänyt toisen teorian, joka jokapäiväisyydessään tuntuu todennäköisemmältä. Sen mukaan Kaspar oli juuri sitä, mitä hänen mukanaan oleva kirje sanoi; naimattoman naisen ja ratsuväen sotilaan avioton lapsi. Hänen ulkomainen murteensa, joa lordi Stanhope luuli unkarilaiseksi, oli tirolin murretta. Kasparia oli pidetty piilossa ja mahdollisesti suljettuna pitkiä aikoja johonkin pieneen huoneeseen, mutta hän ei ollut voinut elää koko ikäänsä laatikossa vedellä ja leivällä; hänessä olisi ollut selviä aliravitsemuksen merkkejä.

Bondeson otaksuu, että Kasparin äiti oli lopulta löytänyt miehen, joka teki hänestä kunniallisen naisen. Kasparista tuli lopullinen taakka. Niinpä löydettiin kulkuri, joka otti tehtäväkseen toimittaa pojan isänsä rykmenttiin Nürnbergiin. Koska Kaspar oli todella kasvanut eristyneenä, hän vaikutti tylsämieliseltä. Hänellä oli myös löydettäessä taskuissaan useita esineitä, joita maalaislääkintä käytti kaatumatautiin, joten hän ehkä kärsi jonkinlaisista hermostohäiriöistä. Kulkuri keksi, että poika olisi hyödyllinen kerjäämisessä ja sepitti ja opetti pojalle murheellisen tarinan salaperäisestä vankeudesta. Kaspar oli kuitenkin liian hyväluontoinen huijariksi, joten kulkuri hylkäsi hänet kaupungissa. Kaspar hämmentyi ja kävi epätoivoiseksi. Hän ei keksinyt muuta kuin jatkaa hänelle opetettua roolia. (Hänellä mainittiin olleen löydettäessä väärän kokoiset kengät ja jalat, jotka olivat pehmeät kuin lapsen; ehkä hänen kävelyvaikeutensa johtuivat luonnollisesta syystä.)

Kun hänen kuuluisuutensa levisi, kulkuri palasi ja koetti hyötyä hänestä jotakin - ehkä houkutella hänet varastamaan rahaa. Kun Kaspar vastusti, kulkuri iski häntä puukolla ja pakeni. Toisen yrityksen hän teki Ansbachissa. Hän sai pojan puistoon uhkaamalla paljastaa koko jutun. Kaspar odotti koko ajan, että lordi Stanhope hakisi hänet Englantiin ja vastusteli edelleen. Silloin kulkuri puukotti pojan ja pakeni. Poika ei uskaltanut haavoittuneenakaan kertoa totuutta hyökkääjästä. Kuoleman aiheutti kömpelö lääkäri, joka työnsi likaisen sormensa haavaan kokeillakseen sen syvyyttä ja aiheutti tappavan tulehduksen.

Kasparin isän nimeä ei mainittu missään dokumentissa eikä ratsuväen kapteeni ilmeisesti yrittänyt löytää oletettua ratsusotilasta. Olisiko mahdollista, että molemmat versiot ovat totta sikäli, että joku Badenin suvun jäsen olisi ollut Kasparin tuntematon isä? Badenin suurhettuat olivat sukua puolelle Euroopalle, myös väärän koivun takaa.

tiistaina, elokuuta 15, 2006

Antonello daMessinan hymy

Antonello da Messina: Marian ilmestys

Donald Sassoon mainitsee kirjassaan "Mona Lisa", että Leonardo da Vincin kuuluisa maalaus oli aikanaan poikkeuksellinen, koska renessanssiajan muotokuvat eivät yleensä hymyilleet eikä niissä näkynyt käsiä. Ainakin Leonardon aikalainen Antonello da Messina kuvasi useastikin mallinsa hymyilevinä.

Ainakin "hymyilevällä miehellä" on hyvinkin veikeä ja ilkikurinen ilme. Tämä mies olisi ollut kiinnostava tavata.

Antonello da Messina oli varsin tunnettu Etelä-Italiassa. Hän syntyi Messinassa ja siellä hän myös kuoli. Elämänsä aikana hän maalasi Napolissa, joka oli vilkas kulttuurikeskus 1400-luvun lopulla, ja Calabriassa. Antonello oppi muotokuviensa asettelun flaamilaisesta taiteesta. Italiassa profiilikuva oli 1400-luvulla yleisin.

Messinassa on hänen tunnetuin työnsä, "Marian ilmestys", jonka hymy ei jää jälkeen Mona Lisasta.

Maria kuuntelee enkelin puhetta mietteissään. Hän on kohottanut kätensä tervehdykseen, mutta hänen ajatuksensa ovat ehkä vielä kirjassa, joka on hänen edessään. Hän ei näytä hämmästyneeltä eikä säikähtäneeltä. Hänen silmänsä ovat mietteliäät, mutta suupielissä leikkii hymynkare. Mitä kauemmin kuvaa katselee, sitä enemmän haluaisi tietää: "Mitä hän ajattelee?" Tällä kohtaa evenkeliumeissa ei ole lausetta, joka kertoisi siitä, mutta Antonello on ehkä ajatellut toista kohtaa: "Maria kätki nämä sanat ja tutkiskeli niitä sydämessään."

Antonellon toisellakin madonnalla on ovela ilme. Lapsi riippuu hänen kaulassaan, mutta äiti ajattelee omiaan.

Myös hänen miehistä maalaamissaan kuvissa on usein tämä hienovarainen hymy, joka tuntuu viittaavan mallin yksityisiin ajatuksiin. Ehkä he pitkien maalausistuntojen aikana vajosivat mietteisiinsä ja taiteilija tavoitti ilmeen; ehkä Antonello antoi viihdyttää mallejaan musiikilla, kuten Leonardon kerrotaan tehneen.

Vaikka "Marian ilmestys" on ainoa Antonellon maalaus, jossa mallin kädet näkyvät, hymy ei suinkaan ollut Leonardon yksinoikeus.

sunnuntaina, elokuuta 13, 2006

Mississippi levee

Levee-työläisiä muulivaljakkoineen; etualalla työnjohtajat hevosineen ja aseineen

Mississippi-joen valuma-alue on lähes kolme miljoonaa neliökilometriä ja Missouri-Mississippi on yhteensä 6270 km pitkä. Mississippi on mutkitellut ja vaihtanut reittiään jatkuvasti. Joki tulvii keskimäärin joka kolmas vuosi. Ongelmaa lisää alueen maanjäristysherkkyys. Niinpä 1700-luvulta asti jokea on yritetty kahlita rakentamalla tulvapenkereitä, levees. Sana tulee ranskankielestä, lever, nostaa.

Amerikkalaiset ovat muuten pitkään kummastelleet ns. kummunrakentajaintiaanien korkeita maavalleja, joita käytettiin myös hautausmaina. Minusta niissä ei ole mitään ihmeellistä. Joki tulvi myös intiaanien aikaan. 1800-luvulla, intiaanien kadottua, mustat perheet muuttivat näille kummuille tulvan aikaan asumaan.

Palatakseni leveeiden rakentamiseen niitä teetettiin orja- ja rangaistusvankityövoimalla. Amerikan sisällissota keskeytti työn, mutta sodan jälkeen penkereitä rakennettiin kiihtyvällä vauhdilla. Ensin suosituinta työvoimaa olivat irlantilaiset, jotka muuttivat Ydhysvaltoihin Irlannin nälänhätää pakoon. Kun pengerten korkeus nousi, alettiin tarvita muulivaljakoita (Mississippin leveet ovat paikka paikoin jopa 15 m korkeita). Irlantilaiset eivät tulleet muulien kanssa toimeen, mutta etelän mustat olivat käsitelleet näitä oikukkaita eläimiä lapsesta saakka. Leveen rakentaminen siirtyi mustille.

Työ oli kovaa, armotonta ja lain ulkopuolella. Levee-työmaille tulivat kovimmat miehet. Useimmat kulkivat aseistettuina.
Valkoista johtoa, musta luottomies aseineen

Valkoisen miehen tappamisesta joutui pakkolaitokseen tai tuli tapetuksi siihen paikkaan, hyvän työmiehen tappamisesta tuli ruoskituksi. Huonomman työläisen sai tappaa miten ja milloin vain. Sääntö oli: "Tapa nekru, palkkaa toinen. Tapa muuli, osta toinen." Väki pidettiin aisoissa siirtämällä palkkapäiviä - rahaa annettiin pieninä summina, mutta leirin kaupasta sai ottaa tavaroita tulevaa maksua vastan. Miehiä huiputettiin armottomasti, useimmat olivat luku- ja kirjoitustaidottomia.

Tulva-aikoina väkeä otettiin pakkotyöhön. Leveen murtuminen tiesi tuhoa laajoille alueille. Kansan muistiin jäi vuoden 1927 suuri tulva. Sen jälkeen hallitus otti leveen rakennuksen hallintaansa ja itsenäisten pomojen aika oli ohi. Vähitellen myös muulivaljakoiden ja käsikärrymiesten tilalle tulivat puskutraktorit.

Blues kuului olennaisena osana työmaiden elämään. Miehet lauloivat pitkistä työpäivistään:

Got up in the mornin, so doggone soon,
So doggone soon,
I couldn see nithin, good podner,
But the stars and moon -
Oh-oh-oh-oh-oh, but the stars and moon.

Muulivaljakon ajajia kutsuttiin nimellä "muleskinners", muulinnylkijät, koska raskas työ jätti jälkensä eläimiinkin.

Well, I looked all over the whole corral,
The whole corral,
And I couldn find a mule, good podner,
With his shoulder well -
Oh-oh-oh-oh-oh, with his shoulder well.


perjantaina, elokuuta 11, 2006

Kim Jong Il, Elokuvan Nero

Kim Jong Il Pohjois-Korealaisessa propagandaelokuvassa

Kim Jong Il pysyy maailman otsikoissa uhkailemalla ydinaseella. Pohjois-Koreassa hänestä mieluummin uutisoidaan elokuva-alan nerona. Viimeisin uroteko oli, kun hän huolimatta kiireistään armeijan tarkastajana, korjaili elokuvan "Diary of a Girl Student" käsikirjoitusta ja teki siitä hengästyttävän mestariteoksen. Niin ainakin Pohjois-Korean uutistoimisto ilmoittaa:

Pyongyang, August 10 (KCNA) -- The newly produced feature film "Diary of a Girl Student" is screened before full houses in Pyongyang every day, evoking lively response from people of all walks of life. The film, which embodies the Juche-oriented idea of aesthetics of leader Kim Jong Il, is a model one to which new unique methods of description are boldly introduced. Busy as he was with continuous inspection tour of frontline army units, he improved its script and guided its production to become a masterpiece of the times.

The film, truthfully picturing the life of an ordinary scientist family, gives perfect answers to the questions on where the people in the Songun era should get joy and happiness and on what is the real ideal of the young people.

The heroine and her younger sister make up to their parents devoting themselves to scientific research and grumble at them with misunderstanding. And then they come to understand their parents and their misunderstanding turns into trust and pride, love and happiness. At last the heroine follows her father in scientific research without hesitation. The film strikes deep impressions in the mind of the cinema-goers. Jon Mun Jin, an anti-Japanese revolutionary fighter, said that the film was a hit work representing the film art efflorescing in the new century under the guidance of the great leader.

Minister of Culture Kang Nung Su remarked that appreciating the film time and again, he felt the pride as if he looks down the world on the high eminence of the moviedom in the 21st century, adding that the film was the fine fruit borne under the wise leadership of Kim Jong Il, a great master in art.

Pyon Yong Rip, president of the State Academy of Sciences, emphasized that the film is a close companion of life and struggle, which powerfully calls the scientists to creation and innovation.

President of Kim Chaek University of Technology Hong So Hon had this to say: The film, a masterpiece in the Songun era, raises the importance of education of the younger generation as an important issue at present and impressively tells that only when the youth and children are brought up well, can the generation of the Korean revolution be carried forward with credit.

The viewers make up their mind to live as the heroines do, saying that they want to see the film again.

Ystävällistä Rakkaalta Johtajalta nähdä vaivaa filmin vuoksi, joka eroaa suuresti hänen tavallisesta elokuvamaustaan. Kim Jong Ilillä on arviolta 15 000 - 20 000 filmiä, ja hän pitää erityisesti Rambo- ja James Bond -filmeistä. Hänen suosikkinsa on myös Repe Sorsa. Hänellä väitetään olevan maailman suurin kokoelma Repe Sorsa -filmejä.

Kim Jong Il on tosin ennenkin osoittanut kiinnostusta elokuvan tekoon. Vuonna 1973 hän kirjoitti ja käännätti englanninkielelle kirjan "On the Art of the Cinema", joka opastaa muun muassa seuraavissa asioissa:

A screen portrayal demands first-class filming techniques"
"Make-up is a noble art"
"The assistant director is a creative worker"
"A song with unfailing appeal is a true masterpiece"

Hän myös tuki Pohjois-Korean filmituotantoa kaappaamalla Etelä-Korean suosituimman näyttelijättären ja hänen ohjaaja-aviomiehensä tekemään propagandafilmejä. He pakenivat yhdeksän vuoden jälkeen. Kim Jong Il ei suostunut uskomaan, että he olisivat karanneet vapaaehtoisesti, vaan lähetti kutsun palata takaisin Pyongjangiin. He kieltäytyivät. Ilmeisesti sen tapaisten filmien kuin "Johtaja on kansamme suuri isä", "Isällinen Johtaja japanilaisvastaisten vallankumoussoturien joukossa", ja "Isällinen Johtaja virkamiesten keskuudessa" (Tekno-Kekon mielekäs maailmanhistoria) ei inspiroinut riittävästi.

Kim Jong Il filmikameran takana vuonna 1979

keskiviikkona, elokuuta 09, 2006

Terry Andersonin pitkä vankeus

Terry Anderson kotonaan Ohiossa

Nyt, kun Libanon taas on liekeissä, mielessäni on edellisen sodan vastenmielinen piirre; islamilaisen Jihadin tekemät kidnappaukset. Jihad on Libanonissa myöhemmin liittynyt yhteen Hizbollahin kanssa. Tunnetuin ja kauimmin vangittuna ollut länsimaalainen Libanonissa oli Terry Anderson, joka silloin oli Associated Pressin johdossa.

Terry oli Vietnamin sodan veteraani, joka oli useita vuosia vastannut AP:n Lähi-Idän uutisoinnista. Työtoverit pitivät häntä täysin pelottomana ja "selviytyjänä". Selviytyjät olivat tärkeitä sodassa, jossa jokainen käännös tiessä saattoi olla väärä ja hymy oikealla tai väärällä hetkellä saattoi ratkaista hymyilijän kohtalon.

Libanon alkoi vuonna 1985 vaikuttaa hiukan rauhoittuvalta paikalta. Monikansalliset joukot olivat vetäytyneet, ja viimeiset amerikkalaiset olivat myös poistuneet. Maahan jääneet toimittajat uskoviat, että heitä uhannut vaara oli vähentynyt. Amerikkalaisten päämaja Beirutissa oli ollut Cornichella, sen talon edessä, jossa Terry vaimonsa ja tyttärensä kanssa asui, ja perheestä oli rauhoittavaa nähdä hiekkasäkkejä purettavan ja ilmatorjuntatykkien poistuvan heidän katoltaan. Ensimmäisen kerran 70-luvun jälkeen kaupungin keskustaan oli mahdollista ajaa autolla.

Tässä vaiheessa länsimaisia kirjeenvaihtajia huolestutti kidnappauksen mahdollisuus. Pari liikemiestä ja diplomaattia oli kaapattu, mutta vapautettu parin päivän päästä. The Timesin kirjeenvaihtaja Robert Fisk, Andersonien naapuri, muistaa heidän puhuneen kidnappauksen uhasta. Terry kertoi, että hänen autoaan oli seurannut toinen auto, jossa oli neljä miestä, mutta hän onnistui karistamaan heidät kannoiltaan. Hän ei ollut kertonut tapauksesta vaimolleen, jottei tämä suotta pelästyisi. Robert otti asian vakavasti ja varoitti Terryä menemästä kaupungille yksin, mutta Terry kieltäytyi huolestumasta. Hän oli seuraavana aamuna menossa toisen toimittajan kanssa pelaamaan tennistä ja aikoi pitää sopimuksen.

Toinen pelaaja, Mell nimeltään, ryntäsi aamulla AP:n toimistoon ja kertoi, että Terry oli kaapattu. Kaappaajat olivat pysäyttäneet molemmat miehet, kun he olivat lopettaneet tennispelinsä ja menossa autoonsa. Melliä oli pidetty seinää vasten pistoolilla uhaten, kun Terry oli sidottu, työnnetty auton tavaratilaan ja viety. Terry huusi Mellille: "Sano Madeleinelle [vaimolle] ettei huolestu, olen kotona parin päivän kuluttua." Hän oli panttivankina kuusi vuotta ja yhdeksän kuukautta.

Terryn vankeus oli aluksi hirvittävää. Häntä pidettiin kahleissa kellareissa, usein side silmillä, ja siirrettiin jatkuvasti paikasta toiseen. Myöhemmin vangitsijat päästivät useita panttivankejaan yhteen ja kohtelivat heitä muutenkin ystävällisemmin, vaikka toisinaan heitä uhattiin välittömällä kuolemalla. Terryn isä ja veli kuolivat hänen vankeutensa aikana; hän kuuli siitä vasta vapauduttuaan. Madeleine oli raskaana, kun Terry kaapattiin. Terry kertoi myöhemmin, että television uutisissa näkyivät hänen vaimonsa ja tytär edellisestä avioliitosta. Vangitsijat toivat television selliin myöhemmän uutisvälähdyksen ajaksi, jotta Terry saisi nähdä vilahduksen perheestään. Terry polvistui ja itki. Kun hän sai keskustella muiden vankien kanssa, hän ystävystyi roomalaiskatolisen papin kanssa. Terry oli kastettu, mutta ei harrastanut uskoaan ennen kuin vankeudessa. Hän piti yllä ystävyyttään isä Lawrence Jencon kanssa tämän kuolemaan asti.

Kun Terry lopulta vapautui (ja tapasi ensimmäistä kertaa tyttärensä Sulamen), hänelle myönnettiin usean miljoonan dollarin korvaus Iranin valtion jäädytetyistä varoista (islamilainen Jihad oli Iran-johtoinen järjestö). Hän muutti Ohioon ja hankki maatilan, perusti blues-kahvilan nimeltä "Blue Gator" ja lahjoitti suuria summia Vietnamin lapsille ja isä Jencon säätiölle, joka avustaa Appalakkien köyhiä. Hän on esiintynyt julkisuudessa aina, kun panttivankikysymys nousee esiin (kuten Daniel Pearlin kidnappaus 2002 - Daniel löydettiin myöhemmin murhattuna).

Hän pyrki Yhdysvaltain senaattiin vuonna 2004, mutta hävisi Joy Padgettille, joka väitti kampanjassaan, että Terry kannatti homoja ja terroristeja. Todisteena käytettiin kuvaa, jossa Terry - palattuaan Libanoniin CNN-kuvausryhmän mukana - puristi entisen vangitsijansa kättä. Terry ei ole pehmennyt kokemustensa myötä. Hän marssi ulos vaalitilaisuudesta sanottuaan ensin, mitä hän ajatteli vastapuolen menetelmistä.

"The picture," he continued, referring to the photo of himself shaking hands with the Hezbollah official, "is one of the guys who kidnapped me, who held me for seven years, who chained me and blindfolded me. I went back to Lebanon with a CNN news crew and looked him up and put him on camera and asked him, Why did you do this?

"She now says I am an apologist for terrorists.That's sheer nonsense. It's offensive. I've just about had enough."


maanantaina, elokuuta 07, 2006

Viljapiirit

Ashburyn viljapiiri

Viljapiirit (crop circles) ovat joka vuosi mutkikkaampia ja epätavallisempia. Viimeisin uutuus on Ashburyn viljapiiri, jonka kuvio tavoittelee kolmiulotteisuutta - kuin pilvenpiirtäjiä ylhäältä katsottuina.

Viljapiirit ovat viljapeltoon painettuja lattean viljan alueita, jotka muodostavat kuvioita. Ensimmäiset ilmestyivät 70-luvulla ja herättivät suurta hämmästystä. Kymmenen vuotta myöhemmin kaksi miestä, Doug Bower ja Dave Chorley, tunnusti tehneensä piirit ja näytti, miten temppu tehdään.

Many other people around the world are also openly making crop circles, notably Circlemakers.org. Although the commonly accepted view today is that crop circles are a man-made phenomenon, paranormal explanations, often including UFOs, are still popular.

Piirejä tutkitaan innolla. Asialla ovat new age -ihmiset, monen alan tutkijat ja pelkästään asiasta innostuneet henkilöt, joita kutsutaan nimellä "croppies" (ja joista useat tekevät piirejä itsekin). Viljapiiritaitelijaksi on tunnustautunut mm. Peter Sörensen, joka aloitti vakaana yliluonnollisten selitysten uskojana ja päätyi taiteilijaksi.

Taidemuotona viljapiirit on ehkä vuosisatamme oudoin ja kiinnostavin sitten ajan, jolloin Englannissa kaiverrettiin valkoisia hevosia kukkuloiden rinteisiin. Tuntuu, kuin Wiltshiren alueen ihmisten geeneissä olisi halu tehdä maahan kuvioita - tai sitten joka puolella näkyvät monumentit olisivat herättäneet jonkinlaisen kilpailuhalun.

Wiltshire County is the acknowledged center of the phenomenon. The county is home to some of the most sacred Neolithic sites in Europe, built as far back as 4,600 years ago, including Stonehenge, Avebury, Silbury Hill, and burial grounds such as West Kennet Long Barrow.


John Lundberg on erään viljapiiritaitelijoiden ryhmän keskus. Hän kuvaa, miten kuvion muotoilu, diagrammien ja koordinaattien suunnittelu ja keskipisteiden etsintä vie vähintään viikon. Itse viljapiirin teko on yhden yön asia.

Lundberg estimates that there are three or four dedicated crop circle art groups operating in the United Kingdom today, and numerous other small groups that make one or two circles a year more or less as a lark.

Circlemakers now does quite a bit of commercial work; in early July, the group created a giant crop formation 140 feet (46 meters) in diameter for the History Channel. But they also still do covert work in the dead of night.


Taiteilijoiden mukaan nimettömyys ja salaperäisyys on osa heidän taidettaan. Se liittää mukaan myytit ja mystiikan, joiden puuttuessa kyseessä olisi vain graafisten kuvioiden teko, joka olisi helpompi hoitaa tietokoneella (vaikka suunnitelmat tehdäänkin nimenomaan tietokoneella).

Viljapiirejä valokuvataan ja kootaan kirjoiksi j gallerioiksi ja taiteilijat pyrkivät joka vuosi luomaan jotakin uutta. Kuvia viljapiireistä on täällä ja täällä.

Uffington Castlen viljapiiri

lauantaina, elokuuta 05, 2006

Ketunmetsästystä

Ketunmetsästysseurue Dartmoorissa

Englannin uusi ketunmetsästystä rajoittava laki on tuonut ensimmäisen tuomion. Tony Wright on saanut 500£ sakon Exmoorissa kahden ketun metsästämisestä.

Mr Wright said: "I may have been found guilty but I do not feel like a criminal. I am still convinced that what we were doing that day was legal under the Hunting Act.

"The Hunting Act is a stupid law and a pointless law. We will keep our hunts going until it is repealed."

Tuomio on tärkeä, koska lain vastustajat ovat väittäneet, että todisteita ei voi saada eikä lakia panna täytäntöön.

Ketunmetsästys on ollut Englannin aatelisten päähuvia vuosisatojen ajan. Englantilaiset ovat myös vieneet harrastuksensa mukanaan - kettua metsästetään monilla brittiläisen imperiumin alueilla, kuten Kanadassa, USA:ssa ja Intiassa. Atlantin tuolla puolen tosin metsästetään usein coyotea. Australiassa yritettiin metsästää dingoa, mutta se ei oikein toiminut. Sitten maahan koetettiin tuoda kettuja, mutta sekään ei toiminut. Australiassa oli silti vuonna 1999 23 koiruetta (jos tämä on oikea sana?); luvussa ovat mukana "draghound"-ajueet.

Draghound-ajo on perua sisäoppilaitosten urheilusta, jossa osa pojista merkittiin koiriksi, osa metsästäjiksi, ja joku oli kettu, joka ripotteli paperilappuja jäljiksi. Draghound-metsästys käyttää oikeita koiria, ratsastajia ja niin edelleen, mutta kettuna ovat maratonjuoksijat. Harrastajat kertovat, että metsästettävä tutustuu ensin koiriin ja syöttää niille keksejä, joten koirat ovat vain mielissään saadessaan saaliin kiinni. Epäilen silti, että sydäntä kylmää, kun kannoilla on haukkuva koiralauma.

Oikeasta ketunmetsästyksestä on pitkään väännetty kättä. Puolustajat esittävät kiihkeästi, että maaseutu kärsii metsästyksen lopettamisesta, koska niin moni työpaikka, hotelli ja ravintola on riippuvainen tästä urheilulajista. He väittävät myös, että ketunmetsästys on humaanimpaa kuin muut ketuntappomenetelmät.

It has to be emphasised that other means of controlling foxes such as snaring, gassing, poisoning and in many instances shooting, are slow and painful, inhumane methods of killing the fox.

Kettuja on myös syytetty monista rikoksista, joita käsittääkseni kettu on kykenemätön tekemään - aikuisten lampaiden tappaminen, lasten surmaaminen ja niin edelleen. Vastustajat puolestaan osoittavat ruumiinavauksilla, että ketunajo on yhtä stressaavaa kuin ansapyynti:

One U.S. researcher autopsied foxes chased for five minutes by dogs, and foxes clenched for two to eight hours by excruciating body-gripping traps. Chasing causes foxes as much stress as trapping, the researcher found: both groups of foxes had heart and lung hemorrhages and the kind of muscle breakdown that's often followed by brain damage, paralysis and death. "Even if a hunted fox escapes. Her health could be severely damaged, even to the extent that she would die, " said Stewart. Gammon added, "Some foxes who are chased very hard collapse in cold drains and die slowly of pneumonia."

He kertovat myös, että hyvin vähäinen osa Englannin ketuista joutuu ketunmetsästäjien saaliiksi, joten kettupopulaatio ei tällä tavalla vähene.

Tällä hetkellä näyttää, että ketunmetsästys Englannissa on loppumassa. Tony Wrightin tapaus on kuitenkin menossa korkeampaan oikeuteen. Lopputulosta seurataan jännityksellä useissa metsästysseuroissa. Ketuilla on edelleen hyvä mahdollisuus kuolla koirien leuoissa.

Morland: Ketun kuolema

torstaina, elokuuta 03, 2006

Mabel, Barney ja Sir Benjamin


Mabel, Barney ja Greg West

Tämän tarinan kummassakin päässä on myöhäiskeski-ikäinen mies ja koira. Aloitan Barney-koirasta, vartija Greg Westistä ja hyvin iäkkäästä Mabel-karhusta, rauha hänen muistolleen - Mabel mestattiin repimällä siltä pää.

Wookey Hole Caves, lomakeskus Somersetissa, pani esille kuuluisien teddykarhujen näyttelyn. Näytteillä oli noin tuhat teddykarhua, jotka oli lainattu ympäri maailmaa. Koska näyttely on arvokas, vakuutusyhtiö vaati vartiointiliikkeen ja vartiokoirat paikalle. Kun vartija Greg West ja dobermanni Barney lähtivät kierrokselleen, Barney tuli yhtäkkiä hulluksi. Se riehui ja repi teddykarhuja noin kahdenkymmenen minuutin ajan ja enemmän tai vähemmän tuhosi satakunta karhua ennen kuin Greg West sai sen aloilleen.

Security guard Greg West, who was on duty at the time, is at a loss to explain what happened to make Barney go so "berserk". Mr West, 36, of Totterdown, Bristol, said: "Barney has been a model guard dog for over six years. I still can't believe what happened. "Either there was a rogue scent of some kind on Mabel which switched on Barney's deepest instincts, or it could have been jealousy - I was just stroking Mabel and saying what a nice little bear she was."

Ensimmäinen teddykarhu, jonka Barney tuhosi, oli Mabel, Elvis Presleyn rakastettu nuoruusajan lelu. Mabelin oli tehnyt Steiff, kuuluisa teddykarhujen tekijä, vuonna 1909. Elvis oli ilmeisen mieltynyt karhuunsa. Eräs hänen lauluistaankin oli "Teddy bear". Mabelin omisti Sir Benjamin Slade, paikallinen aristokraatti, joka oli ostanut karhun huutokaupasta ja maksanut siitä 40 000£.

Sir Benjamin is "hopping mad," confessed Medley [General Manager].

Barneyn ura vartiokoirana on lopussa, mutta sen sallitaan jatkaa elämäänsä vähemmän stressaavissa oloissa.

As for Barney, "he's going to be retired to a farm where he can chase chickens," Medley said. "We've told the security company we don't want anything nasty to happen to Barney, but we don't want him back."

Sir Benjamin Slade, Mabelin omistaja, on ollut aikaisemminkin uutisten aihe. Hän julkaisi ilmoituksen, jolla hän etsii lähintä perijää DNA-testien avulla kartanolleen Maunsel Houselle. Sir Benjamin on 60-vuotias eikä usko saavansa suoraa perillistä. Sitä paitsi hän on perin juurin kyllästynyt kartanoonsa. Hän on tunnustanut:

'
People living in council houses don't know what a hell it is living in a place like this. It's bloody hard work keeping a house like this going. I've got mice under the floorboards, the roof is leaking - it's terrible. And when I want to do anything, I have to call English Heritage and planning officers and a few months later I can mend a tile.'

Ei hän silti tajunnut, millainen into ihmisillä on periä englantilainen kartano. Sir Benjamin on saanut noin 15 000 vastausta, mm. intialaiselta mieheltä Delhin vankilasta ja kahdelta mustalta naiselta Yhdysvalloista (Ilmoituksen sanamuoto koski 'valkoista miestä, jonka nimi on Slade ja jonka DNA osoittaa hänet sukulaiseksi').

Kartanossa on 13 makuuhuonetta, 13 kylpyhuonetta, kaksi ullakkohuonetta, joihin on niin vaikea päästä, että niissä käydään kerran kahdessakymmenessä vuodessa lakaisemassa hiirenpapanat lattialta, ja kummitus. Kummitus on Sir Benjaminin täti, joka omisti paikan ennen häntä. Sir Benjaminin mukaan täti eli suklaapatukoilla ja sherryllä ja myi kaiken, mitä sai irti. Sen jälkeen hän yritti viidesti polttaa kartanon saadakseen vakuutusrahat, mutta rakennus on niin kostea, että tuli sammui kerran itsestään ennen kuin palokunta edes ehti paikalle. Nyt vieraat väittävät silloin tällöin näkevänsä kartanon kirjastossa Mars-patukkaa natustelevan naisen.

Sir Benjamin aikoo nyt verrata parhaiden ehdokkaiden DNA:ta varhaisimman tunnetun esi-isän, Walter Attle Sladen DNA:han. Walter kuoli vuonna 1120, mutta Sir Benjamin uskoo, että hänestä on jäljellä sen verran, että DNA-näyte saadaan. Hänellä on kyllä serkkuja, mutta heille hän ei kartanoa jätä.

They are too bloody rich and have houses of their own,' he said. 'If I left the place to them, they would sell it off.'

Niinpä hän kiertää tänä kesänä haastattelemassa perijäehdokkaita, joisa 20 parasta pääsee DNA-testiin. Mabel-karhu taisi tämän hässäkän keskellä olla vain pieni harminaihe lisää.


Sir Benjamin Slade koirineen kartanonsa edessä

keskiviikkona, elokuuta 02, 2006

Afrikan Tähti

Kari Mannerla ja Afrikan Tähti

Afrikan Tähden luoja Kari Mannerla kuoli Helsingissä 12.7.2006. Hän on epäilemättä luonut hyvän ja kestävän uran mainostoimistossa, johon hän meni 17-vuotiaana töihin (ja jätti koulunkäynnin kesken). Ihmisten mieliin jää silti pysyvästi hänen yksi suuri keksintönsä, lautapeli Afrikan Tähti. Peli on käännetty kuudelletoista kielelle ja sitä on myyty 3 600 000 kappaletta Suomessa ja ulkomailla. Pelistä on monenlaisia versioita korttipelistä tietokoneversioon asti. Lautapelien pelaajat ovat usein vähätteleviä, kuten tällä keskustelupalstalla.

Olen pelannut Afrikan Tähteä lapsena vanhempieni ja sisareni kanssa ja sanon, että pelin viehätys ei ole sen säännöissä, monimutkaisuudessa, perheen kesken pelattavuudessa eikä lapsille sopivuudessa. Afrikan Tähti on romanttinen. Kuten Lautapeliseuran keskustelija huomautti:

Kyllä minäkin olen Nestorin kanssa samaa mieltä siitä, että Afrikan Tähdessä on sitä jotain. Jotain maagista, jonka saamisesta peliinsä moni suunnittelija unelmoi.

Minua ei kummastuta, että Kari Mannerla puuhaili ihmeiden ja ilotulitteiden parissa:

Helsinkiläinen Kari Mannerla perusti jo koulupoikana postimyyntifirman välittämään askartelutarvikkeita ja keksimiään monimutkaisia ihmerasioita. Myös ilotulitusraketteja oli myynnissä, kunnes yksi lähetys räjähti linja-autossa, ja poika joutui oikeuden eteen.

Ei myöskään se, että hän sai innoituksen peliin Humphrey Bogart -filmeistä ja Afrikan kartan oudoista nimistä. Ei yllätä sekään, että kun amerikkalaiset, joille hän peliä tarjosi, halusivat siirtää, sen Lähi-Itään, Mannerla ei suostunut: "Eihän Tarzankaan muuta pois Afrikasta". Nirppanokkaiset löytävät pelistä kaikenlaisia imperialistisia ideoita, mutta lapsen mieleen se jäi kuvana seikkailuista ja etäisistä taivaanrannoista. Täytyykö kaiken olla niin 'aikuisten oikeaa'?

Seikkailua ja valloittamisen riemua on tarjonnut myös suomalainen Afrikan tähti -peli, jota pelataan vieläkin. Peli tuli markkinoille vuonna 1952, samana vuonna kun Egypti vapautui brittihallinnosta ja monien Afrikan maiden itsenäistyminen pääsi alulleen.
Afrikan tähti -peli ei ole pelkkä viaton ajanviete, vaan uusintaa siirtomaakaudelta periytyviä myyttejä Afrikasta. Pelin idea, jalokiven etsiminen maa- meri- ja ilmateitse, on kuin siirtomaavallan historia pähkinänkuoressa", Löytty sanoo.
Pelilauta muistuttaa vanhoja karttoja siltä ajalta, kun Afrikkaa ei ollut kokonaan löydetty. Maanosa on kuvitettu eläinten, alkuasukkaiden ja villin luonnon kuvilla. Seikkailu alkaa mahdollisimman läheltä Eurooppaa Pohjois-Afrikan suurista kaupungeista, joihin sitten kiiruhdetaan äkkiä takaisin jalokiven löydyttyä.

Kaiketi totta, mutta tärkeimmät sanat ovat "seikkailua ja valloittamisen riemua". Eikö siitä voisi vain viattomasti nauttia? Väitän, että ilman Kari Mannerlan romanttista nuoren miehen mieltä elämä olisi köyhempää.