Voiman ja vallan ikonit

Kuvakavalkaadi alkaa varmaan jo kyllästyttää, mutta minulla on vielä yksi aihe: miten hallitsijan valtaa ja mahtia on kuvattu vanhimmista ajoista saakka. Egyptin ja Assyrian kuninkaat kuvauttivat itsensä ase koholla polkemassa vihollistaan. Vaikka korkokuvat edustavat sotaa ja surmaamista, ne ovat rituaalisia. Viha ja raivo, joka on nykyaikana vallannut vihollisen surmaamista esittävät kuvat (tässä Pohjois-Korea), puuttuu. Kuningas ei vihaa, hän osoittaa mahtiaan. Mahdollisesti propagandakuvassa näkyy myös pelko vastustajaa kohtaan; sen vuoksi häntä täytyy iskeä kaikella raivolla.

Kristinusko otti käyttöönsä tämän rituaalisen kuvatyylin. Tällainen mahdin osoitus oli kuitenkin varattu vain korkeammille voimille. Tässä arkkienkeli Mikael iskee voitettua demonia. Toisessa kuvassa on harvinainen hevoseton Pyhä Yrjö lohikäärmeineen. Pyhä Yrjö kuuluu nimittäin yleensä toiseen, uudempaan perinteeseen, jossa hallitsija on noussut ratsaille.

Muutos tapahtui vasta myöhään antiikin Roomassa. Keisarit kuvattiin tavallisesti majesteetillisesti seisomassa. Vain Marcus Aurelianuksesta on säilynyt yksi ratsastajapatsas. Tässä on kuitenkin norsunluukaiverrus, joka esittää Itä-Rooman keisari Justinianusta tallaamassa vihollisiaan. Barbaarinainen on hevosen kavioiden alla, mies näkyy keihään takana seisomassa. Juhlallisuus ja rituaalinen asento omaksuttiin Pyhää Yrjöä kuvaaviin ikoneihin ja maalauksiin. Renessanssi esitti usein taistelun lohikäärmettä vastaan dramaattisena, mutta vanhimmat hahmot huokuvat tyyneyttä ja rauhaa, jonka ei luulisi kuuluvan taisteluun. Tämä ei ole fyysinen koetus, vaan henkinen voitto. Justinianuskaan ei taistele, sivistyksen edustajana hän on voittanut barbaarit.


Hevosen ja ratsastajan dramaattiset mahdollisuudet tajuttiin jo antiikin Kreikassa, kuten tämä friisi osoittaa. Myöhemmissä ratsastajapatsaissa on käytetty kahta mallia: joko pystyyn karauttavaa hevosta tai tyynenä astelevaa.

Pystyyn karkaava ratsu symboloi eteenpäin pyrkivää, dynaamista voimaa, kuten Napoleon valtansa alkuaikoina (tässä Alppien solissa) tai Pietari Suuren patsas, tuttu Pietarin kävijöille. Sen antoi pystyttää Katariina II, ja kivinen aalto ratsastajan alla kuvaa Venäjän vastustamatonta hyökyä. Patsaan tekstihän on latinaa: "Petro Primo Catharina Secunda", jonka voi tulkita joko "Pietari Ensimmäiselle Katariina Toiselta" tai "Pietari ensimmäinen, Katariina toinen" - hyvin harkittu sanaleikki.

Valtansa päivinä Napoleon istui jo tasaisesti hevosen selässä kuin ainakin monarkki. Enää ei ole tarpeen eikä soveliasta karauttaa viitta liehuen, vaan askel on vakaa. Tämä on yleisin tapa esittää hallitsija. Helsingissä on oiva esimerkki tyylikkäästä ratsastajapatsaasta - Mannerheim.

Diktatuuri-ikonit

Länsimaiset ikonikuvat ovat kristillistaustaisia ja tuovat esiin kärsimyksen voiton perusteena. Edellisessä blogissa korostin kaatunutta sotilasta, äitiä ja kuollutta lasta, yksinäistä marttyyria sotilaallisen joukon uhrina.

Millainen on sitten kuva niissä maissa, jotka eivät käytä pohjana kristillistä taidetta ja ajatusmaailmaa? Vertailin Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Neuvostoliittoa ja Natsi-Saksaa, jolla muista poiketen on kristillinen ja länsimainen taide juurissaan.

Ensiksi sankarit, johtajat. Aasialaiset johtajat (kuvatyyliltään Neuvostoliitto horjui Aasian ja Euroopan välillä) näyttävät rauhallisen mietiskelyn perikuvilta tähyillessään yli laajan maiseman (tai pohtiessaan rauhassa karttaa, kuen Stalin).






Näihin hahmoihin verrattuna Hitler on kidutettu, uhrivalmis sankari, ristiretkeläinen joukkojensa kärjessä, kotkan siipien alla. Länsimaisen taiteen sankarihahmo marssilla kohti kuolemaa.


Suhteessa kansaansa Stalin on kansansa isä, nuorison lempeä opastaja.


Samoin Kim Il Jung ja Kim Jung Il kulkevat työläisten ja tiedemiesen parissa tutkien ja opettaen. Eniten pidän tästä kuvasta, jossa Mao on istahtanut tupakkatauolle kyläläisten pariin.

Tämän tapaisissa kiinalaisissa kuvissa käytetään erilaista kuvaperinnettä; kiinalaisia kuvia vanhoista viisaista maisemassa. Samanlainen maisemaperinne on tuottanut Pohjois-Koreasta hiukan epätavallisen kuvan naissotilaista:



Normaali Pohjois-Korean sotilaspropaganda on kovaluonteisempaa:


Natsi-Saksa halusi myös kuvata nuorukaisiaan sotaisissa asennoissa. Eräs omalaatuinen piirre on puhdasta natsi-ideologiaa: paljaat ylävartalot.


Tästä karun, paljaan miehisyyden ihailusta kirjoitti Olavi Paavolainenkin kirjassaan "Kolmannen valtakunnan vieraana"vuonna 1936:

Arbeitsdienst tekee työmaillaan työtä suorastaan määräysten perusteella yläruumiiltaan alastomana, ja sama tapa on levinnyt kaikkialle maalaisväestönkin keskuuteen. Täysin laillisetun hyväksymisen tämä tyyli sai Arbetsdienstin paljon puhutussa esiintymisessä Nürnbergin puoluepäivillä, mikä ei voinut olla vierasta ihmetyttämättä.

Kiinalainen propaganda keskittyy yllättävän usein kirjoihin ja lukemiseen. Liekö Maon opettajatausta vai Kiinan historiallinen oppineiden ihailu syynä.



Yleensä näissä kuvissa katse on suunattu yläviistoon, lähestyvään tulevaisuuteen. Usein myös ojennettu nyrkki. Tulevaisuuteen katsotaan myös kiinalaisessa perheessä; kuvassa on myös kirja ja Mao katselee lempeästi seinältä.



Sen sijaan oikeanpuoleinen, natsiperheen ideologinen kuva, on yllättävä. Se poikkeaa näistä ikonisista kuvista. Kun taiteilijan on sommiteltava perhe, hän tekee sen Saksassa 30-luvullakin tutun, länsimaisen "pyhän perheen" kaavan mukaan - luultavasti täysin huomaamattaan.



Näin siis länsimainen kuvaperinne on ryöminyt natsi-ideologian keskelle Hitlerin uhrivalmiudessa ja perheen kuvassa, kun taas itäiset diktatuurit ovat luoneet aivan oman kuvakielensä - tosin käyttäen hyväkseen myös tuttua aasialaista kulttuuria.

Kuvat ikoneina

Francisco de Goya: Napoleonin sotilaat ampuvat espanjalaisia kapinallisia

Televisio-ohjelma sai minutkin miettimään, miten kuvaikonit toimivat. Valokuvaajat valtisevat kuvakulmansa ja rajaavat kuvansa tietoisesti tai puoliksi tietämättään voimakkaiden mielikuvien mukaisesti. Goyan maalaus on niin täynnä hurjaa voimaa, että se varmaan tulee kuvaajan mieleen, jos hän haluaa ilmentää mekaanisten joukkojen julmuutta idealistista yksilöä kohtaan. Kuten tässä kuvassa "Smash Asem" -mielenosoituksesta (vai oliko tämä nimenomainen kuva Makasiinien polttajaisista?)


Televisio-ohjelman (Ykkösdokumentti: Maailmaa muuttaneet kuvat) asiantuntijat viittasivat kuvaikonien kristilliseen sisältöön. Kiinalainen kuvakieli on aivan erilaista:


Pieta-kuvat ovat eräs esimerkki kristillisestä kuvastosta. Tunnetuin on Michelangelon tyynesti poikaansa sylissään pitävä Madonna, mutta useat klassiset kuvat tuovat esiin hurjemman surun.

Anibale Carracci: Pieta

Kun uutiskuvaajat haluavat esittää sodan kauhuja, he valitsevat kuvakulmansa näiden ikonien mukaan, vaikka jo aihe olisi riittävän hirvittävä. Tässä Halabiyan kaasumyrkytyksessä kuolleita kurdeja:



Irakilaisäiti lapsineen ja Escorialin Pieta.

Aihe on niin tuttu, että sitä voi käyttää ironisestikin. Vaateliike Kookain mainoskuva:


Selkeimpiä ja klassisimpia kuvaikoneja on sotilas kaatuneen toverin haudalla.

Hauta Gallipolissa

Amerikkalaista sentimentaalisuutta paljaimmillaan ensimmäisen maailmansodan ajalta. Amerikkalainen sotilas tuo lapsensa kunnioittamaan ranskalaista sotilasta. Kuvan teksti oli: "He auttoivat meitä vapautumaan 1789, me maksoimme velkamme vuonna 1917".

Sama asetelma toimii vielä Irakin sodan aikana.

Aihe on viety mauttomuuksiin, kun pihanurmikoille myydään käsintehtyjä rautasiluetteja "toveri kaatuneen haudalla" -aiheesta.


Kun aihe on riittävän tuttu, kuva tehoaa juuri siksi, että ikoni puuttuu. Tässäkin kuvassa mies on haudalla, mutta hän ei ole sotilas, eikä haudalla ole ristiä. Kuvassa on ugandalainen vanhus armeijan tappaman poikansa haudalla.

Luolaihmisten rock'n'roll

Rokkaajia Saksassa

Osuipa silmiini "Aamulehti 50 v. sitten" -palstalta, miten vuonna 1957 Dimitri Shepilov, Neuvostoliiton entinen ulkoministeri, oli jyrähtänyt rock'n'rollia vastaan. Vuonna 1953-54 julkisuuteen putkahtanut tanssimusiikkityyli oli jo neljä vuotta myöhemmin vallannut Euroopan ja tavoittanut Neuvostoliiton. Näin oli lausahdellut Shepilov Neuvostoliiton muusikkojen kongressissa:

Boogie-woogie ja rock'n'roll tansseissa pääsevät irti ihmisen alhaiset vaistot ja seksuaalivietit. Näitä tansseja on pidettävä hermosairaiden ja mielenvikaisten luolaihmisten orgioina. Neuvostoliiton kaikkien säveltäjien, kirjailijoiden ja taiteilijoiden velvollisuutena on pelastaa sivistynyt maailma porvarilliselta turmelukselta, sekasorrolta ja rappetumiselta... Yhdysvaltain puistoissa, ravintoloissa ja tanssisaleissa kuullulla musiikilla on vähän yhteistä sen kanssa, mitä meillä on tapana sanoa musiikiksi. Kaikkinainen eleganssi, kauneus ja melodia on julistettu siellä pannaan.

Outoa, mutta totta: Shepilov oli aivan samoilla jäljillä kuin Amerikan huolestuneet porvarilliset kasvattajat. Taustalla oli Yhdysvaltojen rotuerottelu. Mustaa musiikkia levyttivät vain mustat levy-yhtiöt (Motown tunnetuimpana), levyjä myytiin vain mustien kaupunginosissa. Klubeille ei saanut päästää kuin joko mustia tai valkoisia asiakkaita. Eräs musta jazzmuusikko valitti, että valkoiset muusikot tulevat kuuntelemaan heidän soittoaan, oppivat siitä, ja kehittävät omaa tyyliään. Mustat eivät pääse edes kuuntelemaan, mitä he ovat oppineet. Kun televisio alkoi esittää musiikkiohjelmia, yksi ohjelma lakkautettiin, koska kamera sai näkyviinsä mustavalkoisen parin tanssimassa.

Sitten jysähti Elvis Presley, valkoinen poika, joka lauloi ja tanssi kuten mustat. Hän aiheutti skandaalin. Elvis ei juuri tyyliään puolustellut, mutta kerran hän valitti:

The colored folks been singing it and playing it just like I'm doin' now, man, for more years than I know. They played it like that in the shanties and in their juke joints, and nobody paid it no mind 'til I goosed it up. I got it from them.

Yhtäkkiä rock'n'roll oli vauhdissa kaikkialla. Nuoret ryntäsivät ostamaan mustien levyjä, kuuntelivat mustia radioasemia ja rokkasivat. Etelän kauppiaat levittivät lehtistä, jossa luki:

ÄLKÄÄ OSTAKO NEKRULEVYJÄ!
Kirkuvat idioottisanat ja villi musiikki turmelevat Amerikan valkoisen nuorison moraalin.

Asa Carter Pohjois-Alabaman Valkoisten Kansalaisten Neuvostosta aloitti ristiretken saadakseen rock'n'roll-levyt pois jukebokseista. Hänen mukaansa rokki "tuo esiin animalismin, vulgaarisuuden , raahaa valkoiset nekrujen tasolle ja johtaa lasten moraaliseen turmeltuneisuuteen ja rotujen integraatioon."

Tietenkään tämä ei toiminut. Rokin makuun päässeet nuoret ryntäsivät laumoina mustien kaupunginosiin. "Mustilla oli hauskempaa", sanoi eräs muistellessaan tätä aikaa. Tällä hetkellä on vaikeaa löytää Internetistä kuvia rock'n'roll -tanssijoista, elleivät kyseessä ole pyylevät keski-iän ylittäneet tanssikisoissa muistelemassa, miten jalka nuorena nousi.

Amerikassa rock'n'roll vaihtui pian lauluksi "We shall Overcome", kun kansalaisoikeustaistelu pääsi vauhtiin, mutta löysi tiensä Eurooppaan. Euroopassa rock'n'roll ei ollut rotukysymys. Siitä tuli yhteiskuntaluokkia erottava tekijä: rokki löysi paikkansa työläiskaupungeista. Englannissa perustettiin sellaisia yhtyeitä kuin The Beatles ("Mikä ihmeen The Bugs?" valitti eräs konserttisalin pitäjä, kun Beatlesit tulivat Amerikan-kiertueelle) ja The Rolling Stones.

Tuntuu oudolta näinä Lordin päivinä ajatella, että Beatlesien tukka oli skandaali ja musiikki kammotus. Ja neuvostosäveltäjätkin oppivat Shepilovin harmiksi "osoittamaan taipumusta jazzmusiikin jäljittelyyn".