Valittelut ja uusi blogi

Tämän blogin kirjoittaminen päättyi perheongelmien vuoksi - tarkoitus oli, että tilapäisesti - viime huhtikuussa.

Olen nyt piristynyt aloittamaan uudelleen blogin kirjoittamisen (kirjallisuusarvostelut ovat pyörineet koko ajan). Tuntui hullulta aloittaa noin vain, muitta mutkitta. Niinpä avasin uuden blogin, hiukan erilaisella formaatilla: Meten oma lehti. Jos ketä kiinnostaa, niin tervetuloa katsomaan!

Ja hyvää joulun valmistelua kaikille! Kaikille! toivoo Mette

Voiman ja vallan ikonit

Kuvakavalkaadi alkaa varmaan jo kyllästyttää, mutta minulla on vielä yksi aihe: miten hallitsijan valtaa ja mahtia on kuvattu vanhimmista ajoista saakka. Egyptin ja Assyrian kuninkaat kuvauttivat itsensä ase koholla polkemassa vihollistaan. Vaikka korkokuvat edustavat sotaa ja surmaamista, ne ovat rituaalisia. Viha ja raivo, joka on nykyaikana vallannut vihollisen surmaamista esittävät kuvat (tässä Pohjois-Korea), puuttuu. Kuningas ei vihaa, hän osoittaa mahtiaan. Mahdollisesti propagandakuvassa näkyy myös pelko vastustajaa kohtaan; sen vuoksi häntä täytyy iskeä kaikella raivolla.

Kristinusko otti käyttöönsä tämän rituaalisen kuvatyylin. Tällainen mahdin osoitus oli kuitenkin varattu vain korkeammille voimille. Tässä arkkienkeli Mikael iskee voitettua demonia. Toisessa kuvassa on harvinainen hevoseton Pyhä Yrjö lohikäärmeineen. Pyhä Yrjö kuuluu nimittäin yleensä toiseen, uudempaan perinteeseen, jossa hallitsija on noussut ratsaille.

Muutos tapahtui vasta myöhään antiikin Roomassa. Keisarit kuvattiin tavallisesti majesteetillisesti seisomassa. Vain Marcus Aurelianuksesta on säilynyt yksi ratsastajapatsas. Tässä on kuitenkin norsunluukaiverrus, joka esittää Itä-Rooman keisari Justinianusta tallaamassa vihollisiaan. Barbaarinainen on hevosen kavioiden alla, mies näkyy keihään takana seisomassa. Juhlallisuus ja rituaalinen asento omaksuttiin Pyhää Yrjöä kuvaaviin ikoneihin ja maalauksiin. Renessanssi esitti usein taistelun lohikäärmettä vastaan dramaattisena, mutta vanhimmat hahmot huokuvat tyyneyttä ja rauhaa, jonka ei luulisi kuuluvan taisteluun. Tämä ei ole fyysinen koetus, vaan henkinen voitto. Justinianuskaan ei taistele, sivistyksen edustajana hän on voittanut barbaarit.


Hevosen ja ratsastajan dramaattiset mahdollisuudet tajuttiin jo antiikin Kreikassa, kuten tämä friisi osoittaa. Myöhemmissä ratsastajapatsaissa on käytetty kahta mallia: joko pystyyn karauttavaa hevosta tai tyynenä astelevaa.

Pystyyn karkaava ratsu symboloi eteenpäin pyrkivää, dynaamista voimaa, kuten Napoleon valtansa alkuaikoina (tässä Alppien solissa) tai Pietari Suuren patsas, tuttu Pietarin kävijöille. Sen antoi pystyttää Katariina II, ja kivinen aalto ratsastajan alla kuvaa Venäjän vastustamatonta hyökyä. Patsaan tekstihän on latinaa: "Petro Primo Catharina Secunda", jonka voi tulkita joko "Pietari Ensimmäiselle Katariina Toiselta" tai "Pietari ensimmäinen, Katariina toinen" - hyvin harkittu sanaleikki.

Valtansa päivinä Napoleon istui jo tasaisesti hevosen selässä kuin ainakin monarkki. Enää ei ole tarpeen eikä soveliasta karauttaa viitta liehuen, vaan askel on vakaa. Tämä on yleisin tapa esittää hallitsija. Helsingissä on oiva esimerkki tyylikkäästä ratsastajapatsaasta - Mannerheim.

Diktatuuri-ikonit

Länsimaiset ikonikuvat ovat kristillistaustaisia ja tuovat esiin kärsimyksen voiton perusteena. Edellisessä blogissa korostin kaatunutta sotilasta, äitiä ja kuollutta lasta, yksinäistä marttyyria sotilaallisen joukon uhrina.

Millainen on sitten kuva niissä maissa, jotka eivät käytä pohjana kristillistä taidetta ja ajatusmaailmaa? Vertailin Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Neuvostoliittoa ja Natsi-Saksaa, jolla muista poiketen on kristillinen ja länsimainen taide juurissaan.

Ensiksi sankarit, johtajat. Aasialaiset johtajat (kuvatyyliltään Neuvostoliitto horjui Aasian ja Euroopan välillä) näyttävät rauhallisen mietiskelyn perikuvilta tähyillessään yli laajan maiseman (tai pohtiessaan rauhassa karttaa, kuen Stalin).






Näihin hahmoihin verrattuna Hitler on kidutettu, uhrivalmis sankari, ristiretkeläinen joukkojensa kärjessä, kotkan siipien alla. Länsimaisen taiteen sankarihahmo marssilla kohti kuolemaa.


Suhteessa kansaansa Stalin on kansansa isä, nuorison lempeä opastaja.


Samoin Kim Il Jung ja Kim Jung Il kulkevat työläisten ja tiedemiesen parissa tutkien ja opettaen. Eniten pidän tästä kuvasta, jossa Mao on istahtanut tupakkatauolle kyläläisten pariin.

Tämän tapaisissa kiinalaisissa kuvissa käytetään erilaista kuvaperinnettä; kiinalaisia kuvia vanhoista viisaista maisemassa. Samanlainen maisemaperinne on tuottanut Pohjois-Koreasta hiukan epätavallisen kuvan naissotilaista:



Normaali Pohjois-Korean sotilaspropaganda on kovaluonteisempaa:


Natsi-Saksa halusi myös kuvata nuorukaisiaan sotaisissa asennoissa. Eräs omalaatuinen piirre on puhdasta natsi-ideologiaa: paljaat ylävartalot.


Tästä karun, paljaan miehisyyden ihailusta kirjoitti Olavi Paavolainenkin kirjassaan "Kolmannen valtakunnan vieraana"vuonna 1936:

Arbeitsdienst tekee työmaillaan työtä suorastaan määräysten perusteella yläruumiiltaan alastomana, ja sama tapa on levinnyt kaikkialle maalaisväestönkin keskuuteen. Täysin laillisetun hyväksymisen tämä tyyli sai Arbetsdienstin paljon puhutussa esiintymisessä Nürnbergin puoluepäivillä, mikä ei voinut olla vierasta ihmetyttämättä.

Kiinalainen propaganda keskittyy yllättävän usein kirjoihin ja lukemiseen. Liekö Maon opettajatausta vai Kiinan historiallinen oppineiden ihailu syynä.



Yleensä näissä kuvissa katse on suunattu yläviistoon, lähestyvään tulevaisuuteen. Usein myös ojennettu nyrkki. Tulevaisuuteen katsotaan myös kiinalaisessa perheessä; kuvassa on myös kirja ja Mao katselee lempeästi seinältä.



Sen sijaan oikeanpuoleinen, natsiperheen ideologinen kuva, on yllättävä. Se poikkeaa näistä ikonisista kuvista. Kun taiteilijan on sommiteltava perhe, hän tekee sen Saksassa 30-luvullakin tutun, länsimaisen "pyhän perheen" kaavan mukaan - luultavasti täysin huomaamattaan.



Näin siis länsimainen kuvaperinne on ryöminyt natsi-ideologian keskelle Hitlerin uhrivalmiudessa ja perheen kuvassa, kun taas itäiset diktatuurit ovat luoneet aivan oman kuvakielensä - tosin käyttäen hyväkseen myös tuttua aasialaista kulttuuria.

Kuvat ikoneina

Francisco de Goya: Napoleonin sotilaat ampuvat espanjalaisia kapinallisia

Televisio-ohjelma sai minutkin miettimään, miten kuvaikonit toimivat. Valokuvaajat valtisevat kuvakulmansa ja rajaavat kuvansa tietoisesti tai puoliksi tietämättään voimakkaiden mielikuvien mukaisesti. Goyan maalaus on niin täynnä hurjaa voimaa, että se varmaan tulee kuvaajan mieleen, jos hän haluaa ilmentää mekaanisten joukkojen julmuutta idealistista yksilöä kohtaan. Kuten tässä kuvassa "Smash Asem" -mielenosoituksesta (vai oliko tämä nimenomainen kuva Makasiinien polttajaisista?)


Televisio-ohjelman (Ykkösdokumentti: Maailmaa muuttaneet kuvat) asiantuntijat viittasivat kuvaikonien kristilliseen sisältöön. Kiinalainen kuvakieli on aivan erilaista:


Pieta-kuvat ovat eräs esimerkki kristillisestä kuvastosta. Tunnetuin on Michelangelon tyynesti poikaansa sylissään pitävä Madonna, mutta useat klassiset kuvat tuovat esiin hurjemman surun.

Anibale Carracci: Pieta

Kun uutiskuvaajat haluavat esittää sodan kauhuja, he valitsevat kuvakulmansa näiden ikonien mukaan, vaikka jo aihe olisi riittävän hirvittävä. Tässä Halabiyan kaasumyrkytyksessä kuolleita kurdeja:



Irakilaisäiti lapsineen ja Escorialin Pieta.

Aihe on niin tuttu, että sitä voi käyttää ironisestikin. Vaateliike Kookain mainoskuva:


Selkeimpiä ja klassisimpia kuvaikoneja on sotilas kaatuneen toverin haudalla.

Hauta Gallipolissa

Amerikkalaista sentimentaalisuutta paljaimmillaan ensimmäisen maailmansodan ajalta. Amerikkalainen sotilas tuo lapsensa kunnioittamaan ranskalaista sotilasta. Kuvan teksti oli: "He auttoivat meitä vapautumaan 1789, me maksoimme velkamme vuonna 1917".

Sama asetelma toimii vielä Irakin sodan aikana.

Aihe on viety mauttomuuksiin, kun pihanurmikoille myydään käsintehtyjä rautasiluetteja "toveri kaatuneen haudalla" -aiheesta.


Kun aihe on riittävän tuttu, kuva tehoaa juuri siksi, että ikoni puuttuu. Tässäkin kuvassa mies on haudalla, mutta hän ei ole sotilas, eikä haudalla ole ristiä. Kuvassa on ugandalainen vanhus armeijan tappaman poikansa haudalla.

Luolaihmisten rock'n'roll

Rokkaajia Saksassa

Osuipa silmiini "Aamulehti 50 v. sitten" -palstalta, miten vuonna 1957 Dimitri Shepilov, Neuvostoliiton entinen ulkoministeri, oli jyrähtänyt rock'n'rollia vastaan. Vuonna 1953-54 julkisuuteen putkahtanut tanssimusiikkityyli oli jo neljä vuotta myöhemmin vallannut Euroopan ja tavoittanut Neuvostoliiton. Näin oli lausahdellut Shepilov Neuvostoliiton muusikkojen kongressissa:

Boogie-woogie ja rock'n'roll tansseissa pääsevät irti ihmisen alhaiset vaistot ja seksuaalivietit. Näitä tansseja on pidettävä hermosairaiden ja mielenvikaisten luolaihmisten orgioina. Neuvostoliiton kaikkien säveltäjien, kirjailijoiden ja taiteilijoiden velvollisuutena on pelastaa sivistynyt maailma porvarilliselta turmelukselta, sekasorrolta ja rappetumiselta... Yhdysvaltain puistoissa, ravintoloissa ja tanssisaleissa kuullulla musiikilla on vähän yhteistä sen kanssa, mitä meillä on tapana sanoa musiikiksi. Kaikkinainen eleganssi, kauneus ja melodia on julistettu siellä pannaan.

Outoa, mutta totta: Shepilov oli aivan samoilla jäljillä kuin Amerikan huolestuneet porvarilliset kasvattajat. Taustalla oli Yhdysvaltojen rotuerottelu. Mustaa musiikkia levyttivät vain mustat levy-yhtiöt (Motown tunnetuimpana), levyjä myytiin vain mustien kaupunginosissa. Klubeille ei saanut päästää kuin joko mustia tai valkoisia asiakkaita. Eräs musta jazzmuusikko valitti, että valkoiset muusikot tulevat kuuntelemaan heidän soittoaan, oppivat siitä, ja kehittävät omaa tyyliään. Mustat eivät pääse edes kuuntelemaan, mitä he ovat oppineet. Kun televisio alkoi esittää musiikkiohjelmia, yksi ohjelma lakkautettiin, koska kamera sai näkyviinsä mustavalkoisen parin tanssimassa.

Sitten jysähti Elvis Presley, valkoinen poika, joka lauloi ja tanssi kuten mustat. Hän aiheutti skandaalin. Elvis ei juuri tyyliään puolustellut, mutta kerran hän valitti:

The colored folks been singing it and playing it just like I'm doin' now, man, for more years than I know. They played it like that in the shanties and in their juke joints, and nobody paid it no mind 'til I goosed it up. I got it from them.

Yhtäkkiä rock'n'roll oli vauhdissa kaikkialla. Nuoret ryntäsivät ostamaan mustien levyjä, kuuntelivat mustia radioasemia ja rokkasivat. Etelän kauppiaat levittivät lehtistä, jossa luki:

ÄLKÄÄ OSTAKO NEKRULEVYJÄ!
Kirkuvat idioottisanat ja villi musiikki turmelevat Amerikan valkoisen nuorison moraalin.

Asa Carter Pohjois-Alabaman Valkoisten Kansalaisten Neuvostosta aloitti ristiretken saadakseen rock'n'roll-levyt pois jukebokseista. Hänen mukaansa rokki "tuo esiin animalismin, vulgaarisuuden , raahaa valkoiset nekrujen tasolle ja johtaa lasten moraaliseen turmeltuneisuuteen ja rotujen integraatioon."

Tietenkään tämä ei toiminut. Rokin makuun päässeet nuoret ryntäsivät laumoina mustien kaupunginosiin. "Mustilla oli hauskempaa", sanoi eräs muistellessaan tätä aikaa. Tällä hetkellä on vaikeaa löytää Internetistä kuvia rock'n'roll -tanssijoista, elleivät kyseessä ole pyylevät keski-iän ylittäneet tanssikisoissa muistelemassa, miten jalka nuorena nousi.

Amerikassa rock'n'roll vaihtui pian lauluksi "We shall Overcome", kun kansalaisoikeustaistelu pääsi vauhtiin, mutta löysi tiensä Eurooppaan. Euroopassa rock'n'roll ei ollut rotukysymys. Siitä tuli yhteiskuntaluokkia erottava tekijä: rokki löysi paikkansa työläiskaupungeista. Englannissa perustettiin sellaisia yhtyeitä kuin The Beatles ("Mikä ihmeen The Bugs?" valitti eräs konserttisalin pitäjä, kun Beatlesit tulivat Amerikan-kiertueelle) ja The Rolling Stones.

Tuntuu oudolta näinä Lordin päivinä ajatella, että Beatlesien tukka oli skandaali ja musiikki kammotus. Ja neuvostosäveltäjätkin oppivat Shepilovin harmiksi "osoittamaan taipumusta jazzmusiikin jäljittelyyn".

Hakunilan ruppaista elämää

Hakunilaa

Minulla on tietty kosketus Hakunilan lähiöön ja sen elämään. Äitini asui siellä 70-80-luvuilla. Hänellä oli työpaikka Helsingissä, josta ei silloinkaan saanut vuokra-asuntoja. Äitini ei ollut ainoa Hakunilan asukas, joka kulki työmatkojaan Hakunilan Liikenteen busseilla, vaikka monet työllistyivät lähempänäkin - esimerkiksi Valiolla.

Vantaan Hakunilan kaupunginosa rakennettiin 70-luvulla ankeasti keskelle peltoja 11 000 ihmisen makaamataajamaksi. Oli siellä kirkkokin, ja kirjasto, mutta useille asukkaille ainoa kodinomainen paikka oli nimeltään "Piilopaikka". Käydessäni viikonloppuisin äitini luona vierailulla en yleensä malttanut mennä nukkumaan, vaan istuin koko yön keittiön pöydällä. Siitä oli mainio näköala "Piilopaikan" etuovelle. Kaikkea tapahtui; kerran naisystäväänsä huonosti kohdellut mies talutettiin kapakan naisasiakkaiden voimin ulos ja piestiin puukengillä. Sen tapaisia juttuja.

Myöhemmin kapakka siirrettiin toiseen huoneistoon (siellä tapahtui puukotus - uhri kuoli), ja sen kilpailijaksi nousi "Kotipirtti", ja nykyään Hakunilassa on kai muutakin toimintaa, mutta silloin se oli ainoa.

Hakunilan kartano alkoi vielä ruppaisemmin kuin lähiö, kahdesta autiotilasta. Wikipedian mukaan kaupunginosa sai nimensä - Håkansböle - 1500-luvulla eläneestä Håkan Jönssonista, jolla oli näillä seuduin tila. Varsinaisesti Hakunilan kartanon alku oli seudulle eksynyt skotlantilaisen palkkasoturin palvelija Botved Hansson. Hän nai suomalaisen naisen, joka peri kaksi autiotaloa. Kustaa Vaasan kuoltua käytiin perintö- ja uskonsotia, jotka raunioittivat Suomen talouden ja tyhjensivät tiloja. Niinpä Botved Hansson sai yhdistää kaksi autiotilaansa yhdeksi ratsutilaksi, josta sitten tuli Hakunilan kartano. Hänen jälkeläisensä muuttivat nimen Botvedsson nimeksi Blylod.

Hakunilan lähiössä ei pahasti kartanoelämää ajateltu, mutta samalla tavoin se keräsi irtainta väkeä kuin 1600-luvun Uudenmaan ja Helsingin seudut. Hakunilaan ajauduttiin työn perässä, avioeron jälkeen, yleensä risaiseksi menneen elämän vuoksi. Niinpä "Piilopaikassa" pyörivät ihmiset, jotka pitivät yllä omaa saippuaoopperaansa. Nainen, jota jostakin syystä kutsuttiin nimellä "Mikko", tapasi jättää vauvansa jollekin naapurille ja unohtaa sen yöksi - kerran lapsesta huolehti kolmen vuorokauden ajan 12-vuotias tyttö. Äitini neuvo oli: "Katso aina ovisilmästä. Jos oven takana on lastenvaunut, älä avaa ovea." Mikon lapsen vei lopulta sosiaalihuolto. Kerran asukkaat kerääntyivät ikkunoihinsa huudon perusteella. Alueella on muutama tornitalo, ja yhden ikkunasta roikkui nuori mies. Hän oli kiusannut tyttöystäväänsä ja uhannut itsemurhalla. Sitten iski katumus. Tyttö ei pystynyt kiskomaan nuorta miestä sisään. Muutaman minuutin jännitysnäytelmän jälkeen tämä putosi jäiseen maahan (ja kuoli, tietysti). Pikkupojat keräilivät myöhemmin irronneita hampaita pihasta.

Hakunilan kartanon puiston istutti kauppias Johan Sederholm, kuningas Kustaa IV Aadolfin kummi ja huomattava liikemies.Hän omisti myös Herttoniemen kartanon, sahoja ja purjekangastehtaan. Sederholmin jälkeen Hakunilan kartanon omisti Anders Lorentz Munsterhjelm, joka kartanonherraksi ruvettuaan jäi eläkkeelle armeijasta - hän oli everstiluutnantti - ja perusti Tikkurilan maalitehtaan. Hän kehitti puistoa romanttisempaan tyyliin. Seuraava omistaja oli pankkiiri, ja 1900-luvun alussa Hakunilan kartanossa erikoistuttiin kasvihuoneviljelykseen ja kasvatettiin neilikoita.

Tällä hetkellä puisto on kaupungin ulkoilualueena. Siellä on tapahtunut ainakin kaksi pelottavaa tapausta. 70-luvulla juuri vankilasta vapautunut mies kuristi aamulenkille lähteneen naisen. Kerrottiin, että mies oli "saanut tunteen, että tänään on joku tapettava" ja surmasi ensimmäisen vastaan tulleen. Kun Hakunilaan alettiin sijoittaa somaleja, joku tuntemattomaksi jäänyt pahoinpiteli vakavasti 11-vuotiaan pojan, jola mm. murtui reisiluu. Ennen somaleja lähiöön sijoitettiin vietnamilaisia venepakolaisia, ja miesjoukko hakkasi yhden perheen oven sisään ja jätti lapun "Ei vinosilmiä." 2000-luvun alussa perustettiin Hakunila-projekti rauhoittamaan rotujen välisiä ristiriitoja. Tällöin äitini ei enää asunut Hakunilassa. (Hän muuten työskenteli jonkin aikaa Hakunilan Rautakirjan perävaunutyyppisessä kioskissa, jossa oli pyörät alla ja vetoaisa toisessa päässä. Yhtenä iltana koko kioski alkoi ankarasti keikkua. Hän kurkisti ovesta. Nuorisojoukko puuhasi asian kimpussa. Äitini kysyi, mitä he touhusivat. "Kaadetaan tää kioski", pojat vastasivat. "Siitä vaan", sanoi äitini ja pani oven taas kiinni. Eivät saaneet kioskia nurin.)

Toivottavasti Hakunila on muuttumassa vähemmän ankeaksi paikaksi; sinne taidetaan suunnitella jopa hiihtoputkea. Minä muistan sen samanlaisena kuin Jason Balck kuvaa viime vuonna:

Hakunila on kaukainen, rapistunut ja likainen pikku kaupunginosa Vantaan itälaidalla keskellä ei mitään. Niinpä onkin sopivaa mainita sen rapistunut ja erittäin likainen ostoskeskus. Rakennuskompleksi on arkkitehtuurista päätellen rakennettu 1970-luvulla, tosin edes sen omat Internet-sivut eivät mainitse rakennusten ikää mitenkään.

Hakunilan ostoskeskuksen merkittävyys syntyykin juuri tästä kaikesta. Ensinnäkin nimi ”ostoskeskus” on ehkä hieman liioiteltu. Ostoskeskuksella tarkoitetaan yleensä valtavia katettuja lukemattomien kauppojen ja muiden palveluiden yhteenliittymiä, jotka sijaitsevat kaukana keskustoista, mutta kuitenkin sopivan automatkan päässä. Hakunilan ostoskeskus on kuitenkin pieni, kattamaton tori, jossa on yksittäinen savusilakkakoju keskellä, ja ympärillä baareja ja halpoja pizzapaikkoja. Se ei myöskään sijaitse kaukana keskustasta, vaan se itsessään yhdessä sitä ympäröivien leveiden, mutta vain n. kymmenkerroksisten betonisten vuokra-asuntoloiden kanssa muodostaa Hakunilan keskustan. Hakunilan ostoskeskus on myös paikka, jonne ei välttämättä turvallisuussyistä kannata mennä pimeän aikaan.

Juuri tämän kaiken takia ostoskeskus onkin niin täydellinen Hakunilan nähtävyys, maamerkki ja tunnus. Siinä tiivistyy Hakunilan henki täydellisesti. Sitä paitsi, kaikki Vantaan esittelykelpoiset nähtävyydet, kuten kaikki kolme edellistä, sijaitsevat Tikkurilan historiallisemmassa ja rikkaammassa kaupunginosassa. Tämä rakennuskompleksi edustaa sitä toista Vantaata.

Jim Europe, Harlem Hellfighter

Jim Europe orkesteria johtamassa ja univormussa

Jazzin alkuvaiheisiin kuuluu monta nykyään tuntematonta hahmoa (pyydän anteeksi jazziin perehtyneiltä, jotka varmasti tuntevat sellaiset nimet kuin Jim Europe). Jazz sai kuohuvan alun, kun Amerikan sisällissodan jälkeen etelän mustat kerääntyivät suurin joukoin New Orleansiin ns. Jim Crow -lakeja pakoon. Kaupungin pormestari pelkäsi kaupungin yöelämän saamaa huonoa mainetta ja määräsi, että tanssisalongit, bordellit ja muut vastaavat paikat oli keskitettävä tietylle alueelle kaupungista. Näin syntyi Storyville, missä tarvittiin runsaasti muusikkoja huvihuoneistoihin, ja huonommatkin musikantit keräsivät rahaa katusoittajina. Storyvillen kukoistus katkesi, kun parin viikon aikana neljä sotilasta murhattiin bordellialueella. Kaikki huvipaikat suljettiin, ja naisten lisäksi muusikot joutuivat tien päälle.

Tässä vaiheessa kuvioihin astui James Reese Europe, lahjakas muusikko ja säveltäjä. Hän perusti Harlemiin Cleft Clubin, jossa soitti jopa 150-jäseninen orkesteri. Kerrottiin, että monet eivät todellisuudessa osanneet edes soittaa; he pitelivät soittovälineitään ja yrittivät näyttää siltä. Palkan sai jokainen. Clef Club Orchestra oli ensimmäinen jazz-yhtye, joka soitti Carnegie Hallissa. Hän tapasi Vernon ja Irene Castlen, kuuluisan tanssiparin.

Heillä napsahti heti, ja Jim Europesta tuli heidän orkesterinjohtajansa. Hänen soittamansa "Memphis Blues" oli innoittajana, kun Castlet - niin kerrotaan - keksivät foxtrotin.

Kun Yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan, Jim Europekin liittyi armeijaan. Hän päätyi luonnollisesti sotilassoittokuntaan - itse asiassa hän keräsi henkilökohaisesti muusikot 369. jalkaväkirykmentin soittokuntaan, joka tunnettiin nimellä "Harlem Hellfighters". Heidän sanotaan olleen maailman kaikkien aikojen paras sotilassoittokunta.

Mustien miesten jalkaväkirykmentti ei ollut amerikkalaisten mieleen. Heidät yritettiin panna kuorimaan perunoita. Sitten heidät lainattiin ranskalaisille, joten he taistelivat mm. Marnessa ja useilla muilla ensimmäisen maailmansodan kuolemankentillä amerikkalaisissa univormuissa, mutta ranskalaisissa kypärissä. Jim Europesta tuli luutnatti, ja hän oli ensimmäinen musta amerikkalainen, joka johti miehiä taisteluun. Hän sai kaasua, ja sotilassairaalassa sävelsi erään kuuluisimmista kappaleistaan, "On Patrol in No Man's Land". Kun sota loppui, Hellfighters johtivat sotilasparaatia New Yorkissa.

Ironisesti mustien urheus Euroopan taisteluissa aiheutti vain raivoa varsinkin etelävaltioissa. Vuoden 1919 aikana lynkattiin 70 mustaa, heistä kymmenen vielä univormuissaan. Jim Europe palasi johtamaan orkesteria, mutta toukokuun 14. päivänä 1919, kun hän johti viimeisiä harjoituksia ennen Bostonissa pidettävä konserttia, rumpali nimeltään Herbert Wright kimmastui ja työnsi kynäveitsen hänen kurkkuunsa. Jim antoi ohjeensa loppuun, meni paikallissairaalaan sidottavaksi ja menehtyi verenhukkaan; veitsi oli katkaissut kaulavaltimon.

Hän oli ensimmäinen musta mies, joka sai julksiet hautajaiset New Yorkissa. Hänet on haudattu Arlingtonin sotilashautausmaalle.

Jim Europe sai myös yhden Ranskan korkeimmista sotilaskunniamerkeistä, Croix de Guerren hopeatähdellä. Asiakirjassa sanotaan (American Legion Magazine -lehden mukaan):

"This officer (Lt. James Reese Europe), a member of the 369th Infantry Regiment of the 93rd Infantry Division, American Expeditionary Forces, was the first black American to lead United States troops in battle during World War I. The unit, under fire for the first time, captured some powerful and energetically defended enemy positions, took the village of Bechault by main force, and brought back six cannons, many machine guns and a number of prisoners."