Salemin noidat

Maalaus on paljon myöhäisempi kuin itse oikeudenkäynti, mutta kuvaa hyvin hysteeristä, sekavaa tunnelmaa, joka oikeusistunnoissa vallitsi.

Massaschusettsissa, Salemin puritaanikaupungissa, talvi 1692 oli poikkeuksellisen kylmä. Pastori Parrisin 6-vuotias Betty-tytär sairastui. Lapsen oireet olivat epätavalliset. Hän valitti kuumetta, kouristeli, sukelteli huonekalujen alle ja riuhtoi. Sitten Bettyn leikkitoverit, ryhmä 11-17-vuotiaita tyttöjä, alkoi saada samoja oireita. Pastori Parris kutsui lääkärin, joka vakuutti noituuden olevan työssä.

Tästä alkoivat Salemin kuuluisat noitaoikeudenkäynnit. Tyttöjen vaivoja ja motiiveja on vuosisatojen mittaan pohdittu paljon. Pikku Bettyllä on veikattu olleen mitä tahansa stressistä epilepsiaan, mutta isompien tyttöjen motiiveina ovat olleet ikävystyminen, hysteria tai puhdas pahanilkisyys. Kun tilanne kehittyi, ilkeydestä ei ole epäilystä.

Ensin tytöt syyttivät pastorin intiaaniorjaa Titubaa ja kahta naapuriston vanhaa naista. Tituba tunnusti heti ja paljon, mutta ei koskaan mitään, mitä tuomarit eivät ensin olisi vaatineet. Hän kertoi värikkäitä tarinoita keltaisista linnuista, mustista koirisa ja tulisilmäisistä miehistä, mutta ei mitään käyttökelpoisa. Tituba selvisikin jutusta hengissä. Kun tytöt kehittivät tekniikkaansa ja saivat kouristuksia oikeussalissa, osoittelivat muille näkymättömiä hahmoja, jotka kiduttivat heitä, näyttivät käsiinsä ilmestyneitä neuloja ja kaulaansa sidottuja köysiä, koko yhteiskunnassa kehittyi hysteerinen mieliala, jonka vallassa ensin syytettyjen määrä lisääntyi, sitten oikeuteen joutuneet alkoivat luetella muita nimiä, useampia tyttöjä ja nuoria poikia liittyi "noitien uhrien" joukkoon ja syytösten uhreiksi joutui yhä yhteiskunnallisesti korkeampia miehiä ja naisia.

Ennen kuin oikeudenkäynnit loppuivat, vankilaan oli joutunut 150 miestä ja naista Salemista ja ympäröivistä kaupungeista ja kylistä. 17 kuoli vankilassa, 19 hirtettiin ja yksi vanha mies tukehdutettiin rintakehän päälle asetelluilla kivillä (yksi sen ajan Englannin barbaarisista mestaustavoista - kun vanhuksen kieli työntyi ulos suusta, sheriffi tunki sen takaisin suuhun sauvallaan). Viisi hirtetyistä oli miehiä, yksi heistä pastori George Burroughs.

Burroughsin tuomio herätti eniten huomiota. Hänen oikeudenkäyntinsä merkitsi muutosta myös syytteiden laadussa. Burroughsiin asti syytöksissä oli ollut kyse osaksi vanhoista, usein jopa yli kymmenen vuoden takaisista tarinoista lehmien sairauksista, pilaantuneesta voista ja (miestodistajilla) syytettyjen naisten selittämättömistä ilmestymisistä todistajan makuuhuoneeseen, jotka laadultaan muistuttivat märkiä unia. Enin osa syytteistä oli kuitenkin tyttökaartin kirkumista, että kulloinenkin syytetty kidutti heitä näkymättömänä oikeussalissa, kouristuksia ja pyörtymisiä. Burroughsin syytteet koskivat paholaisen suorittamaa kastetta, ja hänen jälkeensä kaikki tuomitut tunnustivat paholaiskasteen. Pastori Burroughs oli babtisti ja hyväksyi vain aikuiskasteen, ja Salemin puritaanipapit pitivät häntä malkana silmässään, siitä tämä kasteeseen keskittyminen ja pastorin hirttotuomio.

Syytteeseen joutuneiden tunnustukset ja uusien uhrien syyttäminen johtui siitä, että toisin kuin normaalisti oli laita, näissä oikeudenkäynneissä noidaksi tunnustautuminen johti vapautukseen, viattomuuden vakuuttaminen hirsipuuhun. Tämä johti syytösten laajenevaan kehään. Kun siirtokunnan uusi kuvernööri otti ohjakset käsiinsä ja oikeus sai ohjeet tuomita ne, jotka olivat itse tunnustaneet olevansa noitia, syytökset ja tunnustukset loppuivat äkillisesti ja oikeudenkäynnit päättyivät.

Syyt oikeuden polkemiseen (jopa aikalaiset kummastelivat, miten tarinat aaveista oikeussalissa ja täysin tervehipiäisten tyttöjen nipistelystä ja lyömisestä kävivät todisteista) olivat moninaiset, mutta yksi hyvin maallinen syy on ylitse muiden. Oikeuden puheenjohtaja, hänen kolme oikeudessa istuvaa sukulaistaan ja paikkakunnan sheriffi takavarikoivat ja myivät omaan laskuunsa tuomittujen omaisuuden niin, että jopa heidän lapsensat jäivät nälkiintymään. Monet kuolivat vankilassa, koska heillä ei ollut varaa maksaa itseään vapaiksi edes oikeudenkäyntien loppumisen jälkeen (tapana oli laskuttaa vangeilta heidän elatuskulunsa). Tämä oli täysin aikakauden oikeuskäytännön vastaista, mutta kun oikeudenkäynnit loppuivat, vain muutamat uhrit saivat pieniä korvauksia siirtokunnan varoista eikä varkaiden tarvinnut palauttaa saalistaan.

Salemin oikeudenkäynnit unohdettiin 1800-luvulle asti. Silloin paikkakunnan maine alkoi uudelleen kasvaa. Salemin noitiin alettiin uskoa. Salemin kaupunki esiintyy vieläkin Amerikan noitakaupunkina, vaikka noituustarinoita on taas viime vuosina tukahdutettu vähemmän jännittävän totuuden hyväksi. Tosin on melkoinen paradoksi, että 1600-luvulla kaupungissa ei ollut yhtään oikeaa noitaa. Nyt siellä julistetaan olevan Amerikan noitien keskus.

Muita myyttejä ovat noitien polttaminen - yhtään noidaksi tuomittua ei poltettu, heidät hirtettiin. Myytti on myös se, että noidat olisivat olleet yksinäisiä naisia. Tässä on paljon perää Euroopassa, mutta useimmat Salemin "noidat" olivat naimisissa olevia naisia, ja neljäsosa hirtetyistä oli miehiä. Seksuaalisuudella ei myöskään ollut paljonkaan tekemistä tuomioiden kanssa, ahneudella sitäkin enemmän. Tosin kaksi hirtetyistä miehistä oli yhteisön epäsuosiossa vaimonpieksämisen vuoksi.

Jotkut juttuun sekaantuneet syyttäjät pyysivät myöhemmin anteeksi. Jotkut syytetyt saivat korvausta, vaikkakin pieniä summia. Hirtettyjen mainetta on puhdistettu silloin tällöin 1900-luvulla, joskaan ei jostakin syystä kaikkien. Yleissyyte noituudesta on jäänyt leijumaan Salemin ylle.