Härkätaistelijan kuolema

Loppupistoon valmistautuminen

Ernest Hemingway suhtautui kiihkeän hartaasti härkätaisteluun ja kirjoitti siitä parhaan aiheesta tehdyn kirjan "Kuolema iltapäivällä". Hemingway kuvasi taistelun kulkua ja tekniikkaa ja toi esiin sen filosofian; härkätaistelu on kuoleman tekemistä julkiseksi, seremonialliseksi ja pyhäksi. Hemingway oli sitä mieltä, että taiselulle oli tehty vahinkoa, kun hevosten kyljet oli peitetty suojuksin niin, että härkä ei päässyt tappamaan niitä taistelun aikana.

Peter Englund esseessään muistuttaa härkätaistelun toisesta tekijästä; se on alusta asti tehty viihdenumeroksi. Härkätaistelun perinteet ovat perin lyhyitä, vasta 1800-luvulla taistelu vähitellen kehittyi nykyiseen muotoonsa.

Härkätaistelun molemmat puolet, kuoleman rituaali ja yleisön kosiskelu, tapasivat toisensa täydellisimmin, kun kuuluisa härkätaistelija Manolete ja härkä Islero kohtasivat kuolemansa Linaresin pikkukaupungissa vuonna 1947.

Manolete oli kolmenkymmenen. Hän oli 40-luvun kuuluisin härkätaistelija, jonka klassisen puhdas tyyli oli ihailtu, mutta taistelijalle vaarallinen. Manolete "otti härän" vartalo suorana, jalat yhdessä, hyvin läheltä keskivartaloaan. Hän oli haavoittunut kaksitoista kertaa härän sarvissa. Vuonna 1947 hän oli väsynyt jatkuvaan matkustamiseen, alituiseen kuolemanvaaraan ja oikukkaaseen yleisöön, joka oli kyllästynyt hänen puhtaaseen tyyliinsä. Uusi tähti oli Dominguin, joka teki näyttäviä, keikaroivia temppuja; polvistui selin härkään, nojasi sen niskaan härän syöksyessä ohi ja kehitti näyttäviä viittaliikeitä.

Manolete suostui vielä yhteen corridaan yhdessä Dominguinin kanssa. Hän tappoi puhtaasti ensimmäisen härkänsä, mutta Linaresin yleisö ei suostunut osoittamaan suosiotaan. Sen sijaan kansa hurrasi Dominguinin ensimmäiselle härälle. Manoleten toinen härkä oli Islero, Miuran härkä. Härät ovat yhtä tärkeä osa härkätaistelua kuin härkätaistelijatkin, ja yleisö tuntee ne nimeltä. Hemingway oli närkästynyt siihen, että härkiä jalostettiin pienemmiksi ja helpommiksi, mutta hänkin myönsi, että Miuran härät olivat kuolemanvaarallisia.

Islero hyökkäsi hyvin, mutta siltä puuttui nobleza, se koukkasi sivusuunnassa oikealle sen sijaan, että olisi hyökännyt sarvet tanassa suoraan. Puhtaassa loppupistossa matadori asettuu suoraan härän eteen ja houkuttelee viitalla härän vetämään etujalat yhteen ja pään alas. Pisto on tehtävä härän pään yli lapaluiden väliin. Vain tässä asennossa lapaluiden väliin aukeaa rako, josta miekan voi työntää härän sydämeen. Hankalia härkiä tapetaan usein viillolla kaulavaltimoon, ja Manoleten ystävä ja opettaja Camará suositteli tätä nähdessään Isleron tavan heittää päätään. Manolete ei suostunut myönnytyksiin. Hän teki täydellisen piston ja miekka upposi kahvaan saakka Isleron niskaan. Härkä kaatui maahan sydän puhkaistuna, mutta kuolemansa hetkellä se heitti päänsä ylös ja oikealle ja puhkaisi Manoleten reisivaltimon. Manolete kuoli muutamaa tuntia myöhemmin verenhukkaan.

Federico Garcia Lorca kirjoitti runonsa "Valituslaulu härkätaistelijan kuoleman johdosta" (Kirsi Kunnaksen käännös) ihailemalleen härkätaistelija Ignaziolle, mutta runo olisi sopinut Manoletelle yhtä hyvin.

Arkku pyörillä on nyt vuode

kello viisi iltapäivällä.

Huilut ja luut kaikuvat korvissa

kello viisi iltapäivällä

ja otsassa härkä mylvii

kello viisi iltapäivällä.

Tuskasta huone kipunoi

kello viisi iltapäivällä,

etäältä kuolio lähenee

kello viisi iltapäivällä,

liljatorvi vihreiden nivusten läpi

kello viisi iltapäivällä.

Haavat liekehtivät kuin auringot

kello viisi iltapäivällä

ja tungos mursi ikkunat

kello viisi iltapäivällä.

Manoleten kuolema