Iréne Némirovsky

Iréne Némirovsky ja Denise-tytär

Syksyn herkin ja surullisin kirjatarina on Iréne Némirovskyn "Ranskalainen sarja". Kirjasta puhuminen on mahdotonta puhumatta sen taustasta. Iréne Némivorskyä on monessa arvostelussa verrattu Anton Tsehoviin. Tsehovin novelleja varjosti hänen keuhkotautinsa. Irénen romaania varjostaa kirjailijan oma kohtalo - tulevaisuus, jota hän jo kirjoittaessaan aavisteli.

Iréne oli venäjänjuutalainen emigrantti, joka oli elänyt aikuiselämänsä Ranskassa. Hän oli 30-luvulla tunnettu kirjailija. Kun saksalaiset miehittivät maan, hän pankinjohtajamiehensä ja kahden tyttärensä kanssa vetäytyi maalaiskylään ja siellä kirjoitti kaksi osaa viisiosaiseksi suunnittelemastaan sarjasta - "Kesäkuun myrsky" ja "Dolce". Hänet pidätettiin ja kuljetettiin Auschwitziin, missä hän kuukauden kuluttua kuoli lavanautiin. Hänen miehensä etsi vaimoaan yhä epätoivoisesti kaksi kuukautta tämän kuoleman jälkeen. Hänetkin pidätettiin yhdessä veljensä ja sisartensa kanssa ja heidät vietiin kaasukammioon. Tyttäret kätki ranskalainen opettajatar.

Vanhempi tyttäristä, Denise, ehti siepata mukaansa matkalaukun, jossa uskoi olevan perhekuvia ja äidin päiväkirjan. Kesti kolmekymmentä vuotta ennen kuin hän kesti avata traagisia muistoja tuovan matkalaukun ja sai selville, että käsikirjoitus oli hänen äitinsä viimeinen romaani. Vasta sisarensa kuoltua syöpään Denise vei käsikirjoituksen kustantajalle. Se julkaistiin viime vuonna ja on välitön maailmanmenestys.

"Ranskalainen sarja" sisältää molemmat romaanit, Irénen elämäkertaa lyhyesti selventävän esipuheen ja lopussa Irénen muistiinpanoja ja hänen ja aviomiehen viimeiset kirjeet. Tämä on kustantajalta hyvä ratkaisu. "Ranskalainen sarja" on kehystetty kirjoitajan synkällä kohtalolla kuten kesäistä ulkoilmajuhlaa voivat kehystää nousevat ukkospilvet.

"Kesäkuun myrsky" on ironinen kuvaus pariisilaisten kauhistuneesta paosta, kun saksalaiset alkavat pommittaa kaupunkia. Useimmat henkilöt ovat ranskalaisia porvareita, ihmisryhmä, jota Iréne ei kunnioittanut. He menettävät paon aikana ihmisyytensä, omaisuutensa ja rakastajattarensa. Pako jää useimmille unohdetuksi episodiksi - nopeasti he ryhdistäytyvät ja unohtavat käytöksensä, kuten kirjailija, joka vaatii parhaat huoneet pakolaisten täyttämässä kylässä, hankkii takaoven kautta hanhenmaksaa ja samppanjaa, menettää saaliinsa nälkäisille ja juoksee sekopäisenä kauhusta, kun Stukat pommittavat pikkukaupunkia. Kun hän lopulta pääsee tuttuun viiden tähden hotelliin, hän vajoaa tuoksuvaan kylpyyn oman tärkeytensä täydellisesti uudelleen löytäneenä. Posliininkeräilijä varastaa nuoren parin autosta bensiiniä, mutta oikeuttaa tekonsa itselleen, koska hänen kokoelmansa ovat osa Ranskan kulttuuriperintöä. Porvariperheen poika haluaa sankariajatuksen täyttämänä taistella Ranskan puolella ja karkaa ikkunasta, mutta unohtaa, ettei hänellä ole minkäänlaista asetta. Hän on vain epätoivoisten, täysin tarpeetonta pikku siltaa puolustavien sotilaiden tiellä.

"Dolce" on nopeasti katsoen suorastaan sentimentaalinen kuvaus kylästä, johon on sijoitettu hyvin käyttäytyviä, huomaavaisia ja kohteliaita saksalaisia. Keskipisteenä on laiminlyödyn nuoren rouvan ja saksalaisen pianistiupseerin rakkaus. Tämänkin teoksen voimana on silti ironinen näkymä ranskalaisten ahneuteen, itsekkyyteen ja epäluuloon. Tarkkasilmäisesti kuvataan päällisin puolin miellyttävä, mutta epäluulojen täyttämä yhteiselämä, jonka kohtelias pinta rikkoutuu, kun mustasukkainen aviomies ampuu upseerin, jonka epäilee liehitelleen vaimoaan. Porvarillinen naurettavuus tulee esiin flaubertmaisessa kohtauksessa, jossa kolme surupukuista naista, kotinsa menettäneen perheen edustajat, tuovat listan tavaroista, jotka he ehdottomasti haluavat takaisin. Listalla on perhemaalauksia, salaattikori ja isoisän varatekohampaat. Saksalaiset etsivät ja toimittavat kaikki tavarat paitsi salaattikorin, jonka sijasta vahingossa palautetaan lintuhäkki, ja tekohampaat, jotka kylän lapset olivat rikkoneet. Perheen olohuoneessa oli täytetty bulldoggi, ja lapset olivat yrittäneet tunkea hampaat sen suuhun.

Idylli särkyy, kun Saksan ja Venäjän välille julistetaan sota ja kylän miehittäjät marssivat itärintamalle. Iréne suunnitteli romaanisarjansa seuraavaan osaan karumpia kohtauksia; hänen ennakoinnissaan pianisti kaatuu Venäjällä. Kirja keskeytyi 1942. Miten Iréne olisi lopettanut sarjansa, jota hän kirjoitti samalla kun kuvatut tapahtumat elivät hänen ympärillään? Jo tällaisenakin kirjan herkkyys ja tarkkasilmäisen kissamainen julmuus tasapainottavat toisiaan harvinaisella tavalla. Harvoin tekee mieli julistaa mitään klassikoksi julkaisuvuonna, mutta tässä on kirja, joka tulee elämään.