Unelma paratiisisaaresta

Pohnpein kansaa

Tyynimeri on kaiken romantiikan kehto ja kohde. Palmuja, ruohohameisia neitoja (ja nuorukaisia), meri. Saaret nähdään ajattomina kulisseina, joilla länsimaiset ihmiset voivat heittää syrjään vaatteensa ja sivistyksensä onnellisten villien parissa. Löytöretkeilijät, taiteilijat, tutkijat ja kulkurit lankeavat yhtä hyvin näiden saarten unelmaan.

Tyynenmeren asukkaat omistavat silti kulttuurin - ja pitkän. Hyvä esimerkki on Pohnpei, joka aikaisemmin tunnettiin nimellä Ponape. Se on osa Mikronesian Liittovaltiota. Pohnpeilla on sademetsiä, vesiputouksia, atolleja, vaihtelevaa merielämää ja alkuasukkaita, jotka noudattavat seremonioitaan ja tanssivat hurjia tanssejaan turistien iloksi.

Pohnpeilla on myös historia, kulttuuri ja legendoja. Ajan ja vuoroveden välillä voi tutustua saaren rikkaaseen maailmaan. Myytit kertovat ankerias-esiäideistä, joiden ankeriaslapset vieläkin kerääntyvät tiettyihin lampiin ja sallivat ihmislastensa kosketella itseään, vaikka turistin kosketus saa ne kiemurtelemaan pakoon. Taru kookospähkinöistä kertoo sisaruksista, joista toinen muuttui kookospähkinäksi auttaakseen perhettään (pähkinällä on vieläkin silmät ja pieni suu) ja toinen synnytti koirapesueen, mikä ilmeisesti ei erityisemmin kummastuttanut ketään.

Suullinen historia on säilyttänyt niin siirtomaaherroja vastaan kapinoineet pohnpeilaiset kuin tarinat Saudeleurin päällikkösuvusta, joka rakennutti Nan Madolin.

Nan Madol on Tyynenmeren ihme, joka on antanut Pohnpeille lisänimen "Tyynenmeren Venetsia". Ainakin vuodesta 1200 j.a.a vuoteen 1600 j.a.a. Saudeleurien johdolla rakennettiin keinotekoisia saaria ja niille korkeita muureja ja rakennelmia basalttilohkareista. Saarien välissä oli kanavia, joita pitkin palvotut ankeriaat voivat uida mereltä pyhättöalueen keskukseen ja takaisin. Noin vuonna 1600 Saudeleurit hävisivät toiselle suvulle, nimeltään Nahnmwarki, kunnes 1800-luvulla rakennelmat hylättiin ja jätettiin mangroven peittämiksi raunioiksi. Nan Madol on niin mahtava ja yllättävä tässä kulttuurissa, että monet sitkeät tarinat ovat syyttäneet rakennelmista atlantislaisia, lemurialaisia tai ulkoavaruuden vierailijoita.

Nan Madol ei koskaan ollut kaupunki, vaikka sen asukasmääräksi loiston vuosina arvioidaan 1000 henkeä. Se oli temppeli- ja hallintokeskus ja päälliköiden asuinsija. Vielä ei ole täyttä varmuutta, miten pitkät, kuusikulmaiset basalttilohkareet tuotiin paikoilleen. Siinä ei suullisesta historiasta ole apua. Nykyiset pohnpeilaiset sanovat, että ne lennätettiin ilmassa mustan magian avulla. Arkeologien kannalta Nan Madol on harvinainen paikka; materiaalitodisteet ja perinnetarinat sopivat yhteen. Matkailijoille se on valitettavan kaukana, pelkkä unelma paratiisisaaresta.

Nan Madolin muuria