Luolakarhun klaani

Chauvetin leijonia

Kun Lascauxin luolamaalaukset löydettiin vuonna 1940, maailma olisi mennyt korvalleen ällistyksestä, jos se sodalta olisi ehtinyt. Kun luolaa alettiin tutkia, se todella ällistytti. Täydellistä taidetta 17 000 vuoden takaa!

Chauvetin luola löytyi vuonna 1994. Se ei ole herättänyt suurtakaan kohua, vaikka olisi aihetta. Chauvetin maalaukset ovat 35 000 vuotta vanhoja, ajalta ennen viimeisintä suurta jääkautta. Maalaukset ovat silti yhtä vaikuttavia kuin Lascauxin.

Chauvetin ajanmäärityksestä kiistellään, koska näin täydellisten töiden ei haluta uskoa olevan niin vanhoja. Radiohiiliajoitukset ovat epävarmoja; tarvittavia näytteitä on vaikea saada riittävässä määrin. Teoksia ei haluta turmella kaapimalla. Useimmat tutkijat hyväksyvät kuitenkin ajoituksen.

"Chagallin hevoset" Chauvetin luolasta

Eräs todiste on kuvien eläimistö. Chauvetissa on runsaasti luolaleijonia, joita jääkauden jälkeisissä maalauksissa ei enää esiinny. Yhdessä maalauksessa on leopardi - ainoa tunnettu Euroopan luolamaalauksissa.
Chauvetin syvimmässä luolassa on Chauvetin Venus:

It is on this hanging outcrop that the Venus and the Sorcerer are drawn in black charcoal. The black pubic triangle of the Venus is at eye level and seems to be the heart of the composition. It is shaded in with black pigment. The white vulva slit appears to have been done later with a pointed tool and is clearly indicated by a vertical line incised strongly enough to cut through both the black pigment and the yellow surface film of the rock. The legs, with plump thighs, finish in a point with the feet not shown.

Merkittävin piirre Chauvetin kalliopiirroksissa on kuitenkin riistaeläinten puute (paitsi hevosia) ja isojen ja vaarallisten eläinten esiintyminen. Luolassa on kaikkiaan 55 luolakarhun kalloa, joista ainakin yksi on asetettu kivikorokkeelle kuin alttarille. Erikoisia tekniikoita on kokeiltu. Kadessa työssä eläimen kuva on tehty kämmenen jäljillä.

The hand prints suggest the shape of a bison or rhino. Team members Dominique Baffier and Valérie Ferrugio determined that one person, standing about five feet ten inches tall and using just the right hand to apply pigment, painted the entire panel. A computer reconstruction confirms their hypothesis

Luolakarhut, leijonat, mammutit ja sarvikuonot esiintyvät 63% piirroksista - suurin määrä vaarallisia eläimiä tunnetuissa luolissa. Useimmat maalaukset on tehty 30 000 - 32 000 vuotta sitten. 25 000 - 27 000 vuotta myöhemmin luolassa on jälleen vierailtu. Kävijät ovat jättäneet soihdun jälkiä maalausten päälle. Luolasta löydetyt lapsen jalanjäljet voivat kuulua tälle myöhemmälle ajalle. Vierailu esi-isien pyhäkössä ennen kuin jää karkotti ihmiset? Luolakarhun klaanin temppeli?

Chauvetin maalarin kädenjälki

Yksi kultainen hius

Galadriel - tai voisi olla Guinevere; Howen maalaus

J.R.R.Tolkienin luomisen lähteinä mainitaan yleensä Skandinavian mytologia ja Kalevala. Ainakin yhdessä "Sormusten Herran" kohdassa epäilen hänen nojanneen Chretien de Troyesiin. Vinkin sain Joanna Pitmanin kirjasta "Blondit", mistä kiitos hänelle.

Jo muinaiskelttiläisessä runoelmassa "Tristan ja Iseult" Tristanin vyöhön punottu Iseultin kultainen hius "antoi sankarille voimaa ja urheutta" (Joanna Pitman). Chretien de Troyes kuvaa kuningatar Guineveren ja ritari Lancelotin rakkautta. Lancelot löytää kamman, jossa on Guineveren hiuksia.

Hän pujottaa aarteen paidan ja ihon väliin povelleen, liki sydäntään. Sitä hän ei vaihtaisi vaunulastilliseen smaragdeja ja punaisia jalokiviä, sillä hän uskoo nyt, ettei mitään vastusta ja vaivaa voisi osaksensa tulla. (käännös Joanna Pitman).

"Taru sormusten herrasta" kertoo, miten valtiatar Galadriel hyvästelee vieraansa ja antaa jokaiselle lahjan. Hän kysyy kääpiö Gimliltä, mitä lahjaa "pyytäisi kääpiö haltioilta". Gimli vastaa:

"Ei mitään, ellei sitten - ellei ole luvatonta pyytää, ei, vaan mainita yhtä ainokaista hiusta tukassanne, joka voittaa maisen kullan niin kuin taivaan tähdet voittavat kaivosten jalokivet. En pyydä moista lahjaa. Mutta te pyysitte minua mainitsemaan toiveeni."

[...]

Silloin Valtiatar aukaisi yhden pitkistä palmikoistaan ja leikkasi irti kolme kultaista hiusta ja pani ne Gimlin käteen.

[...]

Gimli itki avoimesti. "Olen nähnyt viimeisen kerran sen mikä oli kauneinta", hän sanoi Legolasile, seuralaiselleen. "Tästälähin en kutsu kauniiksi mitään, paitsi jos se on lahja häneltä." Hän painoi käden rinnalleen.
(käännös Kersti Juva ja Eila Pennanen)

Palaan vielä Chretien de Troyesiin. Toinen ritari saa lemmityltään paidan, johon on kirjailtu kultalankojen joukkoon yksi hius.

Kaiken yötä hän likistelee paitaa käsivarsillaan ja katsellessaan kultasuortuvaa hän tuntee itsensä koko maailman herraksi. Kas näin Rakkaus höynäyttää viisaankin miehen, niin että hän iloitsee yhdestä hiuskarvasta ja tyystin hullaantuu kun sen omistaa. (käännös Joanna Pitman)

Poikkeuksellista Tolkienin tarinassa on, että hius lumoaa Gimlin, kääpiön, jotka yleensä kuvataan ahneiksi vain kullalle ja jalokiville, eikä jotakin ritareista. Gimli olikin poikkeuksellinen kääpiö.

Ryszard Kapuscinski

Ryszard Kapuscinski puhuvine käsineen

Puolalaiset eivät taida tällä hetkellä olla Euroopassa kovin suosittuja. Yksi puolalainen on kuitenkin suosiossa yli muiden: toimittaja ja kirjailija Ryszard Kapuscinski. Hän syntyi 1932 Pinskissä, Puolassa. Hänen ensimmäinen kosketuksensa suurvaltoihin tapahtui vuonna 1939; venäläiset ottivat Ryszardin isän sotavangiksi, mutta hän pakeni. Koko perhe pakeni Pinskistä hevosrattailla Varsovaan. Saksalaisten miehityksen ajan Ryszardin isä toimi vastarintaliikkeessä.

Pinskin pikkukaupunkia ja sen eteläpuolista maailmaa yhteen liittävä silta oli se paikka, jossa ensimmäisen kerran sain tehdä tuttavuutta Imperiumin kanssa. Oli syyskuun loppu vuonna 1939. Kaikkialla sodittiin. Kylät olivat liekeissä, ihmiset piiloutuivat ilmahyökkäyksiltä ojiin ja metsiin, minne vain saattoivat, etsivät suojaa. Edessämme tiellä lojui kuolleita hevosia. - Jos aiotte eteenpäin, joku mies neuvoi, - ei auta muu kuin siirtää ne syrjään. Aika kului ja hiki virtasi: kuolleet hevoset ovat hyvin painavia. (Kapuscinski: Imperiumi)

18-vuotiaana Kapusckinskistä tuli reportteri, koska hän osasi kirjoittaa ja koska Puolan koko älymystö oli surmattu tai maanpaossa. Ulkomaan reportteri hänestä tuli 24-vuotiaana, kun hänet lähetettiin Intiaan.

'I felt overwhelmed by it,' he says remembering, eyes shining. 'But when I arrived, I did not understand even when people were talking to me in English. And I started to cry, did not know what I would do, how I would work. I was walking down the street and there was a man selling books on the street, and I bought two: an old Penguin edition of Hemingway's For Whom the Bell Tolls and a small dictionary. And I went to my old hotel in Old Delhi and I opened the novel and I opened the dictionary and I started to go through it word by word, and slowly I learnt.' (haastattelu, Guardian Unlimited)

Nyt hänellä on takanaan hämmästyttävä toimittajan ura. Hän on todistanut henkilökohtaisesti 27 vallankumousta ja tuomittu neljä kertaa teloitettavaksi, puhumattakaan taudeista ("kaikki muut trooppiset taudit paitsi AIDS"), myrskyistä ja haaksirikoista.

Kolmannen maailman polttopisteissä Kapuscinski on neljä kertaa tuomittu teloitettavaksi. "The Soccer War" -kirjassa hän kuvaa kohtaamistaan tiesululla nigerialaisten kapinallisten kanssa. Hänen päälleen kaadettiin bensiiniä, joka valmistauduttiin sytyttämään, kunnes nousuhumalainen kapinallisjohtaja katsoi voimannäyttönsä riittävän ja vapautti kirjeenvaihtajan.

Kapuscinski kertoo myös miltä kaulan ympäri laitettavat autonrenkaat haisevat, kun niiden tuoksu yhtyy palavien ruumiiden hajuun. Hän maalaa eteemme tuhatpäisen iranilaisjoukon kollektiivisen raivon, joka voi koska tahansa purkautua myös tapahtumia seuraavaan ulkomaalaistoimittajaan. Hän kertoo harhailusta ei-kenenkään-maalla, rintamalinjojen välissä, El Salvadorin ja Hondurasin jalkapallosodaksi ristityn konfliktin keskellä. (Timo Saari: Kehitysyhteistyön palvelukeskus)


Paradoxically, he says, the worst situations were never 'shooting situations', when he has been on the front line of guerrilla conflicts. The real fear occurs 'when you are sick and dying and it is hot and hopeless and there is no hope of getting to a hospital. Often you are in places where if something happens to you, no one will ever know. And you are surrounded by people who have no thoughts of self-preservation, let alone any thoughts for you. How do you appeal to these desperate people for help or assistance? The question of life and death in our culture is very important. But there are places that those questions are not so important.These are not good places to get sick. I never met a man who is not afraid in such a place.' (haastattelu, Guardian Unlimited)

Kapuscinski on kirjoittanut kokemuksistaan useita kirjoja, ja häntä on käännetty kymmenille kielille. Suomeksi on ilmestynyt "Imperiumi", Venäjää käsittelevä kirja; "Eebenpuu" Kapuscinskin Afrikan-vuosista; ja "Keisari", kirja Etiopian Haile Selassiesta. Kaikki on kääntänyt Tapani Kärkkäinen.

"Keisari" (ja valitettavasti suomentamaton "Shah of Shahs") ovat Kapuscinskin Aisopos-tyylisiä kirjoja: ne kertovat Haile Selassiesta ja Persian shaahista, mutta toisessa kerroksessaan ne ovat kirjoja Puolasta, sen kommunistisesta hallinnosta ja kaikkialla läsnäolevasta salaisesta poliisista.

Wolfe:When did the idea of Aesopian writing enter into the genre, the idea of putting layers into official texts?

Kapuscinski: Well, this is not a new thing — it was a nineteenth-century Russian tradition. As for us, we were trying to use all the available possibilities, because there wasn't any underground. Underground literature only began in the 70s, when technical developments made it possible. Before that, we were involved in a game with the censors. That was our struggle. The Emperor is considered to be an Aesopian book in Poland and the Soviet Union. Of course it's not about Ethiopia or Haile Selassie — rather, it's about the Central Committee of the Communist Party. The First Secretary at the time was named Gierek, and he was very much the emperor with his court, and everybody read the book as being about him and the Central Committee. (haastattelu "The Journal of the International Institute")

Samoin kuin suomalaiset vievät Suomen mukanaan minne sitten menevätkin, puolalaiset vievät Puolan. Kapuscinski kertoo tulleensa hyvin toimeen afrikkalaisten kanssa, koska hän saattoi kertoa, että hänenkin kotimaansa on ollut toisten siirtomaana, hänenkin kansaansa on ryöstetty, hänenkin esi-isiensä selässä ovat näkyneet ruoskanjäljet.

Kirjailijana ja toimittajana Ryszard Kapuscinskin voimakkain piirre on syvä eläytymiskyky, jonka hän välittää lukijallekin. Tässä linkissä on hänen ensi vaikutelmansa Ghanasta, kaikkiin aisteihin vetoava tunkeutuminen lentokoneesta nousijan tajuntaan.

Shangain pyjamakutsut

Shanghai on nyky-Kiinan modernein kaupunki. Siitä huolimatta siellä - ainoana Kiinan kaupungeista - esiintyy erikoinen villitys: shanghailaiset pukeutuvat pyjamaan julkisesti. Työpaikoilla, pankeissa ja kaduilla näkee pyjamia, usein yhdistettyina attasheasalkkuun.

Shanghailaiset pitävät pyjamamuotia yhtenä kaupunkinsa ärsyttävimpänä piirteenä, joka kilpailee purevien, haukkuvien ja ulostavien koirien kanssa. Koiriin voi tehota Kiinan uusi yhden koiran politiikka, mutta mitä tehdä pyjamille?

Toisten mukaan pyjaman käyttäjät haluavat osoittaa, että he asuvat Shanghain muodikkaassa ja kallissa keskustassa. Toisten mukaan ajatus on vanhempaa perua. Ennen Shanghaissa oli pieniä, suljettuja kortteliyhteisöjä, joissa voi pukeutua miten halusi. Sitä paitis pyjama muistuttaa vanhaa kiinalaista tunika ja väljät housut -asua, ja myös sinistä Mao-pukua. Säällä voi tietysti olla osuutensa - Shanghaissa on kesällä kuuma.

Joka tapauksessa shanghailaiset pitävät pyjamansa. Kyselyn mukaan joka neljäs kaupunkilainen myöntää liikkuneensa (tai jonkun perheenjäsenen liikkuneen) pyjamassa kaupungilla ainakin silloin tällöin.

Bussia odottamassa

Mustat, siniset ja valkoiset tiikerit

Valkoisen tiikerin pentuja kiinalaisessa eläintarhassa

Tiikerin värimuunnoksista valkoinen tiikeri on yleinen eläintarhassa. Niitä on hankittu raskaalla sisäsiitoksella, koska tiikerin värimuunnokset ovat kaikki väistyvien geenien aiheuttamia. Kiinassa on kanta, jonka perimä on Amurin tiikeri. Myös Amerikan eläintarhojen tiikereissä on perimässä valkoista Amurin tiikeriä; kantaisä oli Tony, joka saattoi myös olla raidattomuuden aiheuttavan geenin kantaja. Tuloksena on, että jotkin valkoisista tiikereistä ovat täysin valkoisia, toisissa erottuu selvemmin tai huonommin raitoja.

Useimpien valkoisten tiikerien kantaisä on Bengalin tiikeri Mohan, joka vangittiin Intiassa pentuna vuonna 1951. Valkoisuus on saatu esiin ja säilymään siittämällä Mohanin jälkeläisiä keskenään. Sisäsiitos on aiheuttanut myös geneettisiä häiriöitä. Monilla valkoisilla tiikereillä on selkäranka- tai käpälävikoja, munuaisvikoja, kierosilmäisyyttä ja nykeröneniä.

Todellisia albinotiikereitä on joskus nähty luonnossa. Vuonna 1922 Intiassa nähtiin (ja ammuttiin) kaksi albinotiikeriä. Ne eroavat valkoisista tiikereistä punasilmäisyytensä perusteella. Kun tiikerit olivat yleisiä Aasiassa, valkoisia tiikereitä (albinoja tai valkoista värimuunnosta) esiintyi yleisesti. Niihin kohdistettiin erilaisia uskomuksia. Kiinassa valkoinen tiikeri oli jumala Baihun inkarnaatio. Jaavalla ylhäiset uskoivat olevansa valkoisten tiikereiden jälkeläisiä.

Mustia tiikereitä on pidetty taruna, mutta niistä on aitoja näköhavaintoja. C.T.Bucklandin kertomusta mustasta tiikeristä vuonna 1846 on epäilty - mustia leopardeja on usein väitetty mustiksi tiikereiksi, ja yhdessä tapauksessa kyläläisten ampuma musta tiikeri osoittautui karhuksi. Lontoon eläintarhassa 1700-luvulla ollut musta tiikeri ja toinen, Napoleonille lahjoitettu, olivat melko varmasti leopardeja. Vuonna 1913 ja 1915 Intiassa on kuitenkin ammuttu todellisia mustia tiikereitä. Eräs mustalta näyttävä värimuunnos on tiikeri, jolla on hyvin leveät mustat raidat ja tuskin yhtään vaaleaa väriä raitojen välissä. On nähty myös tummanruskea tiikeri, jolla oli mustat raidat. Musta värimuunnos esiintyy muissakin kissapedoissa; sen aiheuttaa melanismi, samanlainen ilmiö kuin albinismi.

Sinisiä tiikereitä on nähty Fujianissa, Kiinassa. Metodistilähetyssaarnaaja Harry Caldwell harrasti tiikerinmetsästystä. Hän kuvasi vuonna 1910 näkemänsä sinisen tiikerin. Tällä värimuunnoksella on tummat siniharmaat raidat ja vaalean siniharmaa vatsapuoli. Värit muistuttavat venäjänsinistä kissaa. Sinisiä tiikereitä on nähty erityisesti Fujianissa, jossa asukkaat pelkäsivät niitä ja pitivät niitä ihmissyöjinä.

Ei liene jäänyt lukijoilta huomaamatta, että lukuunottamatta valkoisia tiikereitä, joita eläintarhat suosivat (niistä saa kauniita julisteita), harvinaisista värimuunnoksista on raportoitu niitä ammuttaessa. Niinpä niitä ei todennäköisesti tavata enää vapaudessa; tiikereiden harvinaistuessa poikkeavat geenit ovat hävinneet. Toisaalta, niin häviävät meidän elinaikanamme normaalitkin tiikerit. Sanokaa edes hyvästi, kuten eräs luontofilmi sen ilmaisi.

Liger ja tigon

Liger

Leijonat ja tiikerit pystyvät lisääntymään keskenään ja tuottamaan jälkeläisiä. Liger on urosleijonan ja naarastiikerin jälkeläinen, tigon urostiikerin ja naarasleijonan. Mitä ne sitten olisivat suomenkielellä - tiijona ja leikeri? Kumpiakin on jo kauan kasvatettu vankeudessa, erityisesti Intiassa. Molempien risteytysten uros on steriili, mutta naaras pystyy tuottamaan jälkeläisiä. Tämä todettiin Shambalan reservaatissa vuonna 1983. Shambala on Tippi Hedrenin ikioma eläinreservaatti lähellä Los Angelesia. Siellä syntyi 1978 naarastigon Noelle. Noellen uskottiin olevan steriili, joten se sijoitettiin samaan tarhaan Siperian tiikerin kanssa. Tuloksena syntyi ti-tigon Nathaniel (Tippi Hedrenin todellisen etunimen Nathalie mukaan).

Nathaniel ja Noelle

Luonnossa tigoneita syntyy joskus, vaikkakin harvoin, Girin metsässä Intiassa; ainoassa paikassa, missä nykyään tiikeri voi kohdata leijonia luonnossa. Ongelmana ovat leijonien ja tiikereiden erilaiset sosiaaliset viestit, joiden vuoksi niiden on vaikea ymmärtää toisiaan. Tigonit ja ligerit ovat onnettomia eläimiä. Tiikerit ovat yksineläjiä, leijonat laumaeläimiä. Ristisiitoksen jälkeläiset eivät oikein osaa käyttäytyä mitenkään. Ne haluavat laumaan, mutta käyttäytyvät siellä ärtyisästi. Edes kieli ei ole samaa; leijonat karjuvat, tiikerit eivät.

Syistä, joita ei täysin ymmärretä, tigonit ovat melko pieniä, mutta ligerit molempia vanhempiaan isompia; jotkut urosligerit ovat kaksi kertaa urosleijonan kokoisia.

Ensimmäisen länsimaissa tunnetun tigonin lahjoitti Jamnagarin prinsessa kuningatar Viktorialle vuonna 1837. Sen jälkeen Intiasta tuotettiin useita tigoneita sirkuksiin ja eläintarhoihin, muun muassa Lontoon eläintarhaan. Vuonna 1985 Intian hallitus kielsi leijonien ja tiikereiden risteytymät, mikä lopetti pitkän perinteen.

Ligerit näyttävät olevan paitsi isompia, myös pitkäikäisempiä kuin tigonit tai kumpikaan alkuperärotu. Salt Lake Cityn liger Shasta kuoli 24-vuotiaana. Amerikkalaisissa eläintarhoissa harjoitetaan vielä rotujen ristisiitoksia - viimeisin on ti-liger Lady Kali. Kiinnostavaa odottaa, mitä he seuraavaksi hankkivat - li-ti-ligerin vai ti-ti-ligerin?

Ligereillä ja tigoneilla ei ole leijonan harjaa. Niiden väritys voi olla kumman rodun mukaista tahansa - niissä voi jopa olla näkyviä täpliä, kuten leijonanpennuissa. Valkoisia muunnelmia on yritetty saada aikaan, mutta vielä ei ole onnistuttu.


Hyvän kokoinen liger