Joosef II, kreivi Falkenstein

Kuvassa Joosef II poseeraamassa Pallas Athenen suojeluksessa

Venäjän ruhtinas Potemkinia syytetään "Potemkinin kulissien" pystyttämisestä. Hän teki niin vain kerran; kun Itävallan Joosef II tuli tapaamaan Katariina Suurta vuonna 1780.

Joosef oli valistunut itsevaltias. Sellaiset olivat muodissa ennen Ranskan vallankumousta, mutta Joosef oli kummallisin kaikista. Hänessä yhdityivät liberaali mielenlaatu ja mitä äärimmäisin byrokraattisuus. Niinpä hän joutui toteamaan, että mitä enemmän hyvää hän ihmisille teki, sitä enemmän he häntä inhosivat. Tätä hän ei voinut ymmärtää.

Joosef perusti Itävallan kansakoululaitoksen ja innostui siitä kovasti. Hän laati niin täsmälliset lukujärjestykset, että kerskui tietävänsä joka minuutti, mitä riviä koko laajassa keisarikunnassa jokainen oppilas lukee. (Epäilemättä hän antoi optimismin vähän viedä.) Hän kielsi ruumisarkut, koska ne kuluttivat puutavaraa ja aikaa ja veivät leskiltä varat. Hän ei käsittänyt, miksi edikti oli niin vihattu, mutta joutui peruuttamaan sen. Äitinsä Maria Teresan kuoleman jälkeen hän vapautti maaorjat ja määräsi maatyöläisille rahapalkan. Siitä eivät pitäneet työläiset eivätkä herrat; maassa ei ollut kylliksi rahaa, koska suurin osa taloudesta oli ollut vaihtotaloutta.

Katariina Suuri lähetti ruhtinas Potemkinin ottamaan Joosefin vastaan ennen hallitsijoiden historiallista kohtaamista. Joosef halusi pukeutua tunnuksettomaan harmaseen univormutakkiin, liikkua vain kahden seuralaien saattamana ja tulla kutsutuksi "kreivi Falkensteiniksi". Lisäksi hän halusi asustaa tavallisissa majataloissa ja nukkua olkipatjoilla. Venäjällä oli erittäin vähän majataloja, ja nekin vähät kirppuisia ajomiesten yösijoja. Ei sentään käynyt laatuun, että Itävallan keisari (silloin äitinsä kanssahallitsija) saisi kirppuja, luteenpuremia ja kenties vielä lavantaudinkin. Niinpä Potemkin lavasti kartanoita "majataloiksi", kartanon isännät majatalon isänniksi ja tyttäret tarjoilijoiksi. Joosef kehui Venäjän sivistynyttä ja sievästi käyttäytyvää kansaa.

Suurempi ongelma tuli siitä, että Joosef halusi tarkastaa kaiken - kaupungit, tehtaat, rykmentit - ja lisäksi lähteä liikkeelle auringonnousun aikaan. Potemkin halusi nukkua myöhään. Katariinalta tuli terävä käsky antaa Joosefin tarkastaa mitä ikinä halusi, joten murjottava Potemkin kiersi vaiteliaana mukana näillä tarkastuskierroksilla, ja hämmentynyt Joosef kirjoitti äidilleen: "Ruhtinas Potemkin ei ole vielä eisttänyt mitään merkittäviä näkemyksiä, mutta epäilemättä hän tulee matkalla esittämään, mikä hän on."

Katariinan ja Joosefin tapaamisesta Mogilevissa tuli myrskyisä menestys, pääasiassa siksi, että Katariina esiintyi hurmaavimmillaan. Itävallan ja Venäjän liiton ansiosta Venäjä onnistui myöhemmin valloittamaan Turkilta Krimin. Joosefin matka jatkui Pietariin, missä Potemkin järjesti kreivi Falkensteinille lopullisen majataloelämyksen. Hän pestasi englantilaisen puutarhurin rakentamaan engantilaisen puutarhan miellyttävän kartanon ympärille. Kartanon pääoven yläpuolelle ripustettiin kyltti "Majatalo Graf von Falkenstein". Puutarhuri ripusti kaulaansa kyltin "Majatalon isäntä" ja esitteli Joosefille rakennuksen ja puutarhan. Sen jälkeen Joosef sai aterian, johon kuului paistia, keittoa ja kinkkua - "mitä miellyttävimpiä ja silti tavallisia venäläisiä ruokia", kuten hän kirjoitti äidilleen.

Katariina ja Joosef pysyivät ystävinä loppuikänsä. Omassa maassaan Joosefin ei käynyt yhtä hyvin. Kun hän kuoli 1790, Unkari oli kapinan partaalla, Belgia todella kapinoi (maa oli silloin osa Itävaltaa) ja kansannousuja oli yli koko keisarikunnan. Joosefin terveys oli tuhoutunut hänen sotaretkellään Turkkia vastaan. Pääministeri Kaunitz kieltäytyi tulemasta Joosefin sairashuoneeseen eikä tavannut nimellistä herraansa kahteen vuoteen, Joosefin veli ja perijä asusteli Firenzessä. Joosef peruutti kaikki uudistuksensa ja kuoli murtuneena miehenä keskellä vallankumouksellista Eurooppaa, jota hän ei koskaan ollut ymmärtänyt.

Joosef kuolinvuoteellaan

Suuret silmät

Tiedämme psykologiasta, että mitä voimakkaampi ärsyke on, sitä tehokkaampi. Ihmisen voimakkaimpia ärsykkeitä on katsekontakti. Viimeistään kolmen kuukauden iässä vauva reagoi katseeseen, ja äiteihin tehoavat vauvan suuret silmät. Itse asiassa kaikilla eläimillä on poikasina suuremmat silmät kuin varttuneina, ja ne tehoavat ihmisiin yhtä hyvin kuin omankin lajin lapset - ajatelkaa kissanpoikaa.

Tätä vaikutusta on käytetty hyväksi sentimentaalisessa taiteessa - yllä oleva kuva on Bartolome Esteban Murillon. Murillon kerjäläislapset ovat nykymaun mukaan sietämättömän sentimentaalisia, Yllä oleva kuva Jeesus-lapsesta (vai onko siinä nuori Johannes Kastaja?) karitsoineen on viattomuuden perikuva.

Toivottavasti animen harrastajat suovat anteeksi, että rinnastan nämä kaksi silmäparia. Vasemmalla oleva edustaa kitschiä, jota jokainen on varmaan nähnyt myytävän erilaisilla seinänvieruksilla. Oikein tehokkaassa kuvassa lapsi itkee (kuten alla oikealla). Anime (ja yleensäkin japanilainen tyyli) on omaksunut samat suuret, surulliset silmät.

Monet herkistyvät ajatellessaan hyviä alieneja, jotka tulevat ja pelastavat Maan. Olisiko erään tuntemattoman taiteilijan logoksi muuttama kuva (vasemmalla) syypää? Ensimmäisen kerran tämän tyyppinen alien esiintyi Whitley Strieberin kirjan "Communion" kannessa vuonna 1985, ja se ohitti heti suosiossa kaikki pienet vihreät miehet.

Vauvat, kissanpennut ja olennot tähtien takaa - kaikki he katsovat meitä. Ehkä ei ole mitään hävettävää siinä, että ostaa katumyyjältä itkevän orpolapsen ja ripustaa seinälleen? Se on meillä geeneissä.

Kiinan Schindler

John Rabe ja Nankingin verilöyly

Oskar Schindler tuli tunnetuksi elokuvasta. Hänen kaltaisiaan natseja löytyy muualtakin. Eräs heistä oli John Rabe, joka Nankingin verilöylyssä 1937 pelasti 200 000 kiinalaista.

John Rabe työskenteli japanilaisten hyökkäyksen aikaan Siemensin Nankingin konttorissa myymässä puhelimia Kiinan hallitukselle. Hän oli asunut Kiinassa vuodesta 1908 saakka ja mieltynyt maahan ja kansaan. Hän oli juurtunut lujasti Nankingiin ja piti saksalaista koulua maanmiestensä lapsille.

Hänestä tuli kansallissosialistien vankkumaton kannattaja, joka kertoi "seisovansa järjestelmän takana sataprosenttisesti". Tyttärentyttären Ursula Reinhardtin mukaan Rabe ei kuitenkaan koskaan tajunnut natsien todellista olemusta eikä tiennyt etnisten ryhmien vainoista Saksasta. Hän ilmaisi näkemyksensä näin:

"Me olemme työn sotilaita, me olemme työläisten hallitus, me olemme työläisten ystäviä, me emme koskaan hylkää työläisiä kriisin hetkellä."

Kun japanilaiset hyökkäsivät Kiinaan, Rabe toisin kuin suurin osa muista saksalaisista, jäi Nankingiin. Japanin armeijan majuri Oka kysyi häneltä: "Miksi pirussa te jäitte tänne? Miksi te haluatte sekaantua sotilaiden asioihin? Mitä tämä sota teitä liikuttaa? Ettehän te ole menettänyt täällä mitään!" Rabe vastasi: "Olen asunut tässä maassa yli kolmekymmentä vuotta. Lapseni ja lapsenlapseni ovat syntyneet täällä, minä olen ollut onnellinen täällä ja saavuttanut menestystä. Kiinalaiset ovat aina kohdelleet minua ystävällisesti, jopa sodan aikana. Jos olisin ollut kolemkymmentä vuotta Japanissa ja saanut yhtä hyvän kohtelun Japanin kansalta, voin vakuuttaa teille, että sellaisen hädän hetkellä, joka Kiinalla nyt on edessään, en Japanissakaan väistyisi kansan rinnalta." Majuri Oka mumisi jotakin samuraiden velvollisuudesta ja kumarsi syvään, kirjoittaa Rabe päiväkirjassaan.

Kun japanilaiset hyökkäsivät Nankingiin ja Kiinan armeija pakeni, länsimaalaiset perustivat turvavyöhykkeen. Rabe käytti hyväkseen natsitunnuksia, koska Japani oli liitossa Saksan kanssa. Hän kiersi kaupunkia ja puuttui henkilökohtaisesti raiskauksiin, murhiin ja julmuuksiin - kerran repimällä itse japanilaisen sotilaan nuoren tytön päältä. Raben turvana oli vain natsien käsivarsinauha. Turvavyöhykkeellä hän loi alueelle panneiden naisten kanssa raiskaushälytysjärjestelmän. Kun japanilaisia sotilaita kiipesi alueen muurin yli, naiset puhalsivat pilliin, ja Rabe ryntäsi paikalle ajamaan heidät pois. Rabe oli itsekin lujilla - hänelle oli jäänyt länsimaalaisten paetessa tavaroiden kanssa vain kaksi pukua. Niistäkin hän antoi toisen kiinalaiselle pakolaiselle "joka tarvitsi sitä kipeämmin kuin minä".

George Fitch, Nankingin NMKY:n sihteeri, kirjoitti että "aina kun joku sotilas esittää vastalauseensa, Rabe työntää käsivarsinauhansa hakaristin tämän nenän eteen, osoittaa natsien kunniamerkkiä rinnassaan, maan korkeinta, ja kysyy tietääkö kukaan mitä se tarkoittaa. Se toimii joka kerta!" (Iris Chang)

Hän lähetti myös viestejä suoraan Saksaan Hitlerille ja vaati tätä vetoamaan Japanin hallitukseen. Ainakin kerran se toimi - ilmahyökkäykset kaupungin siviiliosiin lopetettiin. Kun viikkojen jälkeen akuutti murha- ja raiskausaalto tasoittui, Rabe matkusti Saksaan vetoamaan henkilökohtaisesti Hitleriin. Seuraus oli, että Gestapo pidätti hänet ja kuulusteli häntä. Siemensin vaikutusvallan vuoksi hänet vapautettiin ja Siemens lähetti hänet turvaan Afganistaniin (!). Vuonna 1946 hänet vapautettiin natsisyytteistä, mutta hän eli köyhyydessä kuolemaansa asti 1950. Hän myi kiinalaisia taide-esineitään Hänen sanotaan myyneen Kuanjinin, kiinalaisen armon jumalattaren patsaan, kourallisesta perunoita. Kiinan hallitus tuki häntä maksamalla hänelle kuukausittaisen avustuksen. Raben hautapatsas siirrettiin Nanjingiin vuonna 1997, ja sille annettiin kunniapaikka joukkomurhan uhrien hautausmaalla.

Palvelijat seinällä

Keskiajalla ja renessanssin aikaan maalausten tilaajat halusivat uskonnollisia kuvia, muotokuvia tai kuvia ylhäisön elämästä (tai antiikista, mikäli haluttiin paljasta pintaa). Tilaajat olivat varakkaita, joten he eivät rahvasta välittäneet nähdä - korkeintaan maiseman osana, kuten elonkorjaajina tai tarjottimen kantajina juhlakuvissa.

Tizian maalasi useasti alastoman Venuksen, kuten tämä "Uffizin Venus". Koska oikea yläneljännes taulusta jäi tyhjäksi, siihen piti sijoittaa jotakin, tässä kaksi palvelijatarta.

Yhtäkkiä alankomaalaisessa kuvataiteessa 1600-luvulla tauluihin ilmestyi runsaasti palvelijoita. Syy on selvä. Alankomaat olivat nuori, kalvinistinen tasavalta, jonka vaurastuva porvaristo halusi sijoittaa maalauksiin. He eivät kuitenkaan halunneet siveettömiä antiikin aiheisia kuvia, heidän uskontonsa ei sallinut pyhimyslegendoja eivätkä ylhäisöaiheet kiinnostaneet. Etiikka kielsi heitä ihailemasta itseään muotokuvissa.

Pyhimyskuvien tilalle tuli erikoinen maalausaihe, kirkkojen sisätilat.

Gerrit Berckheydenin "Grote Kerk"; kirkko on korostuneesti kalvinistinen. Pyhäinkuvien sijalla ovat muistotaulut, saarna on menossa ja kirkko täynnä sanankuulijoita. Etualalla on mies koiran kanssa - koira on uskollisuuden symboli.

Niinpä taiteilijat maalasivat tauluja porvariston omasta elämästä. Näissä maalauksissa palvelijat ovat koko ajan esillä. Tähän oli hyvä syy. Nykyään näitä maalauksia katsotaan viehättävinä ajankuvauksina. 1600-luvulla ne nähtiin voimakkaasti symbolisina saarnoina. Joka yksityiskohdalla oli merkityksensä, jonka aikalaiset täysin ymmärsivät. Niinpä palvelijat edustivat maailman järjestystä. Varoitussaarnoissa palvelijat olivat kurittomia ja maailma epäjärjestyksessä; näin kävi, jos ihmiset unohtivat velvollisuutensa ja Jumalan.


Kulkuri (paholaisen ruumiillistuma) on pujahtanut sisään ja houkutellut palvelijattaren unohtamaan velvollisuutensa. Valvovaa emännän silmää ei näy, joten työt ovat kesken ja palvelija ja vierailija syövät ja juovat olutta. Menossa on selvästi viettely ilmeistä ja eleistä päätellen.


Pieter de Hooch: Liinavaatekaappi

Tässä maalauksessa emäntä ja palvelijatar ovat yhdessä järjestämässä liinavaatekaappia. Puhtaat liinavaatteet symboloivat elämän ja mielen puhtautta, niiden laskeminen järjestystä. Maalauksessa on leikkivä lapsi - palloleikki merkitsi laiskuutta ja elämän turhuutta. Lapsen takana on ovi avoimena ulkomaailmaan. Lapsen yläpuolella, puoliksi hämärän kätkemänä, on outo taideteos. Se näyttää veistokselta taulun edessä. On kuin veistos astuisi taulusta ja heräisi eloon. Veistos esittää alastonta nuorukaista viinirypäleterttuineen (Bacchus). Kyseessä on voimakas varoitus; ellei lasta vartioida ja opasteta, hän saattaa langeta maailman viettelyksiin. Äidin ei pidä kääntää selkäänsä lapselleen, vaan ottaa tämä ajoissa mukaan naisten järjestäytyneeseen maailmaan.

Pieter de Hooch: Naisten piha

Tässä maalauksessa palvelijatar siivoaa pihaa ja emäntä opastaa häntä. Talon isäntä on saapumassa kotiin siivoon pikku maailmaansa, jossa vallitsee rauha ja järjestys.

Pieter de Hooch: Piha Delftissä

Äiti opastaa tytärtään kädestä pitäen naisten askareisiin. He ovat luultavasti olleet keräämässä munia kanalassa päätellen tavasta, jolla pikku tyttö pitää esiliinaansa. Palvelustyttö on pudottanut luutansa ja silmäilee portista ulkomaailmaa; epäjärjestys on aina vaanimassa, mutta oven yllä oleva hurskas raamatunlause varmistaa, että tässä talossa uhka pysyy kurissa.

Näemme, että taulut porvaristalojen seinillä korvasivat saarnan. Vastaavia maalauksia nähtiin myös Pohjoismaissa, toisessa protestanttisessa linnakkeessa. Ruotsisssa Pehr Hilleström maalasi 1700-luvulla vastaavia interiöörejä keittiöstä ja palvelijain tiloista. Suomessa palvelijat ilmestyivät maalauksiin vasta kansallisromanttisen ajan heinäntekijöinä ja muuna idyllisenä rahvaan väkenä.

Barbados - rommisaari

Cockspur-rommin etiketti

Barbados on rommin syntymäsaari, vaikka Jamaikan rommi on Euroopassa tunnetumpi. Saari sai nimensä Los Barbados, Parrakas, viikunapuistaan. Niiden ilmajuuret saivat ne näyttämään parrakkailta Pedro Camposin, saaren löytäjän mielestä vuonna 1536.

Britit tulivat saarelle vuonna 1627. he yrittivät viljellä siellä tupakkaa, mutta se ei menestynyt. Vuotta myöhemmin saarelle tuli karkotettuja marranoja (kristinuskoon kääntyneitä juutalaisia, joita epäiltiin salajuutalaisuudesta) Portugalista ja Brasiliasta. Britit suosivat juutalaisia, jotka reippaasti palasivat isiensä uskoon. He toivat sokeriruo'on viljelyn. Barbados on vielä nykyäänkin sokeriruokosaari.

Saarella keksittiin nopesti ensin sokeriruo'on käyttö alkoholin valmistukseen ja sitten vieläkin taloudellisempi tapa; alkoholia valmistettiin melassista, sokeria tehdessä yli jääneestä tähteestä. Saarella vuonna 1647 käynyt englantilainen matkailija kirjoitti rommista (jota silloin ei vielä tunnettu tällä nimellä): "[juoma] on äärimmäisen vahvaa, mutta ei kovin miellyttävää maultaan. Ihmiset juovat sitä paljon, itse asiassa liian paljon, sillä se saa heidät usein käymään maahan nukkumaan." Tällöin juoma tunnettiin nimellä "paholaisentappaja". Vuonna 1651 rommin nimi oli syntynyt; eräs vierailija kirjoitti "rumbullion eli paholaisentappaja valmistetaan tislaamalla sokeriruokoa, tuima, helvetillinen ja kauhea juoma". [Sitaatit Tom Standagen kirjasta "Kuusi lasillista historiaa"]

Rumbullion oli slangisana, joka tarkoitti rähinää tai tappelua. Nimi lyheni pian rommiksi.

Barbadoksen plantaasinomistajat tuottivat maahan mustia orjia ja rikastuivat, kun Britannian laivasto alkoi jakaa merimiehilleen rommia oluen sijaan. Rommia myytiin myös Amerikkaan, vaikka amerikkalaiset ostivat mieluummin ranskalaisilta Karibian sarilta salakuljetettua rommia, kun sokeriruoko ja rommi valtasivat koko saariston.

Barbados on nykyään itsenäinen demokratia ja perustuslaillinen monarkia (Elisabeth II on kunnioitettu monarkki). Orjuuden aika näkyy saarella kuitenkin monella tavalla: väestö on lähes kokonaan mustaa, ja yleinen asumismuoto on chattel-talo, jonka voi purkaa, kantaa toiseen paikkaan ja koota uudelleen. Viljelysmaa oli liian kallista rahvaan rakennuksille; sen vuoksi Barbadoksen mustat rakensivat tällä tavoin. Joka kylässä on myös rommihuone, jossa paikalliset nauttivat tätä perinnejuomaa. Turistit juovat mieluummin rommipunssia, jossa rommiin sekoitetaan makeaa melassia.

Sokeriruokoparonien aika on ohi, heidän kartanoidensa paikalla on hotelleja. Jäljellä oli viime vuoteen asti Castle of Sam Lord; perinne väittää, että Sam Lord keräsi rikkautensa ripustamalla lyhtyjä kookospalmuihin ja huijaamalla näin laivoja haaksirikkoon. Nyt rakennus on purettu ja sen paikalle rakennetaan isompaa hotellia. Sääli. Se oli ainoa näkemäni rakennus, jossa naistenhuoneen ovessa luki "powder room".


Sam Lordin kookospalmut; valitettavasti vain legenda ei ole totta, mies rikastui salakuljetuksella eikä haaksirikoilla

Bizet: Carmen

Beatrice Una-Monzon Carmenina

En ole kovin innostunut oopperan ystävä, joten minulle sopii hyvin Bizet'n Carmen, jonka musiikki on kuin suklaamakeisia söisi. Loppiaisena tuli YLE Teemalta Alfredo Ariasin ohjaama Carmen, jossa pääroolin lauloi Beatrice Una-Monzon. Valitettavasti en ilahtunut. Don Josena oli venäläinen Sergei Larin (mikä selitti ensikummastukseni; hän vaikutti suomalaiselta kyläpoliisilta, ja viattomat silmät toivat mieleen venäläispojan jostakin Tsehovin novellista - vaikkapa "Aro" sopisi hyvin). Itse asiassa hyvä Don Jose, mutta ohjaajan balettimaiseksi pelkistetty, synkkäsävyinen luonnehdinta oopperasta ei miellyttänyt minua yhtään. Jos laulun sanoissa korostetaan mustalaisnaisten punaisia ja oransseja asuja ja kyseiset typykät pukeutuvat synkän harmaaseen ja mustaan pitsiin, jotakin on vialla.

Itse asiassa Carmenia pidettiin kerta kaikkiaan alaikäisille sopimattomana, kun se ensi kerran esitettiin Pariisissa 1875. Vankiloita, salakuljettajia ("kun on kyseessä petos ja huijaus, naisia tarvitaan ehdottomasti mukaan") ja kevytkenkäisiä mustalaisia. Ensiesityksen Galli-Marié oli varmaan hyvä Carmen. Hänessä näyttäisi olevan juuri sopivaa julkeutta ja uhmakkuutta.

Galli-Marié

Carmen on nähty televisiossa jopa jäällä. Hirveää. Olen myös kerran nähnyt Ranskan televisiokanavalla Carmenin, joka painoi arviolta 150 kiloa. Ei ollut sopiva valinta, vaikka hänet olikin vyötetty jonkinlaisella teräsköyden näköisellä kainaloista lanteisiin. "Lihava leidi laulaa" voi olla teatterisanonta, mutta Carmenin pitää olla roolinsa mukainen.

Niinpä esittelenkin ainoan oikean Carmenin: Julia Migenes on samalla eroottinen ja lapsellinen, paljasjalkainen mustalaisletukka, joka taipuu miehen käsivarsille, mutta seuraavalla hetkellä sylkee tätä silmille. Valitettavasti elokuvasovituksessa Don Josena oli Placido Domingo, yhtä tylsä kuin puhelinkoppi.

Olisipa saanut nähdä Julian Carmenina ja Sergei Larinin hänen huijattavanaan!


Pieni miete niille, jotka ovat sattuneet näkemään tämän sovituksen: loppukohtauksessa hoikka Carmen on yllättävän pönäkkä. Voisiko hän olla raskaana? Ja sen vuoksi niin halukas tulemaan murhatuksi? Lasten saanti oli mustalaisnaisten elämän arkea, mutta miesten viettely loppui kyllä siihen. Jos Carmenin olisi pitänyt valita elämä mustalaisleirissä lapsi helmoissaan (Don Escamillo ei olisi kauan häntä lapsen kanssa katsellut, ja toreadorin elämä ja maine oli muutenkin horjuvaa) tai Don Josen varassa Galiciassa halveksuvan anopin ja katkeran Micaelan silmissä, kirkas rauta oli ehkä toivottavin vaihtoehto.

"Joku surmaa himossa nuoruuden,
joku vanhuutensa harmaan.
Joku surmaa himosta suunniltaan,
kädet kiertäin kaulaan armaan.
Mutta kivuttomimman kuoleman
tuo kirkas puukko varmaan.

Sillä rakkaimpansa surmaa mies
joka ainoa päällä maan.
Sen petturi tekee suudelmin,
mies uljas miekallaan."

(Oscar Wilde, siteerattu muistinvaraisesti Yrjö Jylhän käännöstä)

Muranon Segusot

Archimede Seguson lasitöitä

Suomi on oikeutetusti ylpeä lasitaiteilijoistaan, mutta maailmalla Muranon lasi on tunnetuinta - ollut jo vuosisatojen ajan. Hyvä esimerkki Muranon lasitaiteilijoista on Seguson suku. Archimede Seguso (1909 - 1999) aloitti lasinpuhaltajana 14-vuotiaana. Hän oli poikkeuksellinen esimerkki taiteilijasta, joka suunnitteli lasityönsä ja puhalsi ne itse - hän työskenteli lasiuunin ääressä kuolinpäiväänsä saakka. Seguson suku oli puhaltanut lasia Muranossa 1500-luvulta asti.

Kun John Berendt haastatteli Archimedea vuonna 1996, tämä oli rikkonut välinsä poikansa Giampaolon kanssa. Giampaolo oli perustanut isänsä liikkeen Veteria Archimede Seguson kanssa kilpailevan yrityksen ja suvun välit olivat katkenneet niin pahasti, että Giampaolon äiti palautti pojalleen avaamattomina onnittelukortitkin. Tällaiset välirikot eivät ole Muranon suvuissa epätavallisia - kun Ranska 1600-luvulla värväsi Muranosta lasityöläisiä uusiin peilitehtaisiinsa, heidän peräänsä lähetettiin salamurhaajia.

Giampaoloa ei sentään yritetty murhata, ja hänen pyrkimyksensä välit rikkoessaan oli kehittää edelleen isänsä perinteistä lasitaidetta. Siinä hän onnistui - tällä hetkellä Giampaolo Seguso on maailman johtavia lasitaiteilijoita, jonka työt ovat näytteillä maailman taidegallerioissa.

Olen käynyt Muranossa ja myönnän, että turisteille myytävä tavara on pääosin mautonta, värikästä rihkamaa, jolla keritään uhrit nahkaa myöten (eräs amerikkalainen vertasi Muranon liikeitä lampaankeritsemisvajoihin). Parhaiden taiteilijoiden, kuten Segusojen, työt voittavat kuitenkin herkkyydessään kaiken muualla valmistetun.

Giampaolo Seguson lasimaljakko, jonka jakaa kahtia filigraaniverkko