Lauttaretkellä Filippiineillä

Ystävällinen yhteydenotto eilen sai minut taas muistamaan Filippiinien pahimman laivaturman, Donna Pazin. Donna Paz törmäsi vuonna 1987 öljytankkeriin, syttyi tuleen ja upposi. 4341 ihmistä kuoli. Varustamo oli Sulpicio Lines, jolla on ollut muitakin onnettomuuksia. Dona Marilyn upposi myrskyssä vuotta myöhemmin ja vei mukanaan 250 ihmistä. Se on nyt sukelluskohde Malapascuan saarilla.

Kiinnostuin Sulpicio Lines -yhtiöstä. Sen perusti amoylainen kauppias veljineen ja sisarineen. He tulivat Filippiineille vuonna 1919 ja aloittivat 50 tonnin purjealuksella. Nyt Sulpicio Lines omistaa 16 matkustaja- ja 16 rahtialusta, hinaajia, konttisatamia ja paljon muuta. Ehkä ei kovin kauan. Donna Paz ei ollut varustamon vika, vaan alimiehitetyn tankkialuksen, jonka sivuvalot olivat rikki ja päällystö tutkimuksen mukaan hytissä pelaamassa korttia. Sen sijaan Dona Marilyn herätti epäilyksiä; sen ei olisi pitänyt upota sen suuruusluokan myrskyssä. Molemmat alukset olivat reippaasti ylikansoitettuja - Dona Paz olisi saanut kuljettaa puoltatoista tuhatta matkustajaa eikä yli neljää tuhatta.

Lisää seurasi. Princess of the Orient upposi vuonna 1998 alle tunnissa; ainakin 100 kuollutta ja kadonnutta. Miehistö pakeni varoittamatta matkustajia. Aluksen epäiltiin olleen raskaassa ylilastissa, ja sillä oli ollut tulipalo vuotta aikaisemmin. Paljon pienemmät alukset selvisivät samasta trooppisesta myrskystä.

Princess of the World syttyi tuleen vuonna 2005. Matkustajat pelastettiin toiseen alukseen. Tulipalon syyksi epäillään terrorismia; samoilla vesillä oli tehty terrori-iskuja matkustajalauttoja vastaan. Tämä keväänä Filipina Princess ajoi rantaan myskyssä. Yli 700 matkastajaa pelastettiin. Elokuussa rantaan ajoi "Princess of the Universe"; matkustajat pelastettiin. "Tacloban Princess" -lautan konehuoneessa räjähti vuonna 2002, kuusi miehistön jäsentä kuoli.

Samaan aikaan varustamolle alkoivat kiroukset palata yöpuulle. Filippiinien korkein oikeus on määrännyt varustamon maksamaan suuria korvauksia Dona Pazin matkustajien omaisille. Varustamon tankkilaivan omistajille esittämä vastakanne ei mennyt läpi, vaikka tankkerin todettiin olleen "kelluva uhka".

Sulpicio Linesin henkilökunta sai tarpeekseen kehnoista työoloista, vaarallisen huonokuntoisista laivoista ja maksamattomista ylitöistä ja perusti oman ammattiyhdistyksen. Heitä on sen jälkeen erotettu, uhkailtu aseella ja pidätetty. Tällä tavoin ei tehdä onnellisia laivoja. Turisteja onkin varoiteltu yleisesti Filippiinien autolautoista.

Sulpicio Lines ei ole ainoa varustamo, jolla on ongelmia. Esimerkkinä olkoon Maria Carmela, joka vuonna 2002 syttyi tuleen ja paloi kymmenessä minuutissa. Vain 23 kuollutta.

Filippiinien varustamot ostavat lauttansa pääosin käytettyinä Japanista ja ne ovat vähintään 20 vuotta vanhoja. Matkustajia ahdetaan niin paljon kuin alukseen sopii ja kapteenit lähtevät vaikka taifuunin keskelle, jos aikataulu niin määrää. Onnellista matkaa!

Maria Carmela palaa

Kangchenjungan suojelualue

Kangchenjunga

Kangchenjungaa pidettiin pitkään maailman korkeimpana vuorena. Nykyään tiedetään, että sen korkein huippu (8586 metriä) on kolmanneksi korkein Mt. Everestin ja K2:n jälkeen. Kangchenjungassa on viisi huippua, joista kaksi Nepalin alueella.

Vuoren nimi tarkoittaa "lumen viittä aarretta". Korkeinta huippua pidetään pyhänä, ja monet retkikunnat ovat välttäneet aivan huipulle nousua. Aarteet ovat Jumalan viisi aarretta; kulta, hopea, jalokivet, vilja ja pyhät kirjat.
Vuori on ollut todella vaikea valloittaa. Ensimmäiset kiipeilijät - George Band ja Joe Brown - onnistuivat siinä vuonna 1955. Ainoa huipulle selviytynyt nainen on Ginette Harrison vuonna 1998. Suomen Veikka Gustafsson kiipesi Kangchenjungalle tänä keväänä.

Merkillisin Kangchenjungan valloitusta yrittänyt oli "maailman ilkein mies", okkultisti Aleister Crowley vuonna 1905. Hänen retkikuntansa pääsi 6500 metriin. Crowleyn retkikunta oli surullisen huonosti varustettu - jotkut kantajat kulkivat avojaloin. Kun leiri oli pystytetty 6500 metriin, Crowley vetäytyi telttaansa juomaan teetä. Kaksi jäsenistä ja useita kantajista oli palaamassa alempaan leiriin noutamaan tavaroita, kun lumivyöry pyyhkäisi heidät mukaansa ja tappoi neljä.

Crowley reportedly refuses to descend and help, remaining in his tent drinking tea. He is quoted in a newspaper as saying he was "not over-anxious in the circumstances...to render help. A mountain accident of this sort is one of the things for which I have no sympathy whatever".

Kangchenjungan suojelualueen lahjoitti Nepalin kuningas WWF:lle vuonna 1997. Alueella on korkea biodiversiteetti ja mm. punapandoja ja lumileopardeja. Varsinkin lumileopardit olivat erityisen suojelun tarpeessa, koska ne tapaavat saalistaa paikallisen väestön karjaa. Suojelualueprojekti keskittyikin perustamaan äitiryhmiä ja rahoittamaan lukutaitoa ja tyttöjen koulutusta. Alueen asukkaat saatiin voimakkaasti liikkeen ja ekoturismin taakse, ja 22. syyskuuta suojelualue luovutettiin paikallisten yhteisöjen johdettavaksi.

"This is a historic day for one of the world's most spectacular natural treasures," said Mingma Norbu Sherpa, Director of WWF's Eastern Himalayas Programme. "The decision shows the government's commitment to give power to local communities, especially with regard to natural resources and equitable sharing of benefits."

Tiedämme, että tämä tilaisuus päättyi murhenäytelmään. Kangchenjunga ei ole helppo jumaluus.

Paronitar Orczy

Paronitar Emmuska Orczy (23.9.1865 - 12.10.1947) on ollut menestyvä saippuaoopperoiden kirjoittaja kauan ennen kuin saippuaoopperoista tiedettiin. Punainen Neilikka esiintyi viimeksi Tampereella suositussa musikaalissa. Elokuvaversioita on lukuisia. Suomeksi ensimmäinen Punainen Neilikka -kirja käännettiin jo vuonna 1916, kun kirja oli kirjoitettu vuonna 1905. (Luin Punaista Neilikkaa koulun kirjastosta ja olin lumoutunut. Tällä hetkellä lumous on haihtunut, mutta lapsuusrakkaudet kestävät kuolemaan.)

Paronitar Orczyn nimi oli mahtavasti Emma Magdalena Rosalia Maria Josefa Barbara Orczy. Valitettavasti on mainittava, että hän ei koskaan ollut paronitar, vaikka hänen äitinsä oli kreivitär ja perhetuttuja olivat mm. Frans Liszt ja Richard Wagner. Perhe pakeni Unkarista työläiskapinan pelossa ja päätyi Lontooseen vuonna 1880. Siellä Emma (perheen kesken Emmuska) tapasi ja nai Montague Maclean Barstowin vuonna 1894.

Perheellä oli hyvin vähän rahaa. Emmuska alkoi kirjoittaa. Lopulta menestys tuli näytelmän The Scarlet Pimpernel mukana. Ranskan vallankumoukseen sijoittuva juoni oli vetävä, näytelmä oli häpeämätöntä melodraamaa, ja todennäköisesti ensimmäisen kerran tuotiin esiin juoni kaksoisroolista, aatelisesta, joka on näköjään laiska, turhamainen ja tyhmä, mutta naamioituneena tekee uskomattomia urotekoja. Juonihan on sittemmin tullut tutuksi Zorrosta ja El Coyotesta Teräsmieheen tai aikoinaan suosittuun operettiin "Erämaan laulu".

Punainen Neilikka -kirjat tekivät Emmuskasta varakkaan naisen: hän päätyi asumaan Monte Carloon. Hän kirjoitti paljon muutakin, mm. ensimmäiset tarinat naispuolisesta etsivästä, Lady Mollysta.

Paronitar Orczyä löytyy Gaslight-sivuilta.

Purukumi

Purukumilla on pitkä ja mutkikas historia. Pohjoismaissa on löydetty 9000 vuotta vanhoja purukumin jäännöksiä. Pohjoismainen purukumi tehtiin koivunmahlasta. Pohjois-Amerikan intiaanit pureskelivat kuusenpihkaa. Lähi-Idässä pureskellaan vieläkin mastiksia, jota saadaan Pistacia lentiscus -puusta. Turkissa mastiksin pureskelu oli sulttaanin yksinoikeus.

Väli- ja Etelä-Amerikassa pureskeltiin useiden puiden pihkaa, yleisimmin Sapodilla-puun, Chicklezapoten, pihkaa, chickleä.

Other trees also contribute or have contributed their latex to the chewing gum industry. Some of the latex used are leche, caspi and sorva, found in the Amazon Valley; nispero and tunu, from Central America; and jelutong, found in Indonesia, Malaya, and British Borneo. [Viimeksi mainittua ei tietenkään pureskeltu Amerikoissa!]

Ensimmäinen kaupallinen purukumi syntyi 23. syyskuuta 1848. John Curtis valmisti sitä kuusenpihkasta kotinsa uunissa Bangorissa, Mainessa. Hän markkinoi sitä nimellä 'The State of Maine Pure Spruce Gum'. Se ei ollut kaupallinen menestys, koska se myös maistui kuusenpihkalta, mutta Mainessa sitä myydään vieläkin.

Ensimmäisen kaupallisen purukumin kehitti Thomas Adams vuonna 1869. Meksikolainen kenraali Antonio Lopez de Santa Anna halusi korvikkeen kumille ja pyysi Adamsia kehittämään sellaisen. Adams ei saanut chickleä taipumaan kumiksi, mutta hän huomasi kenraalin intiaanien tapaan pureskelevan ainetta ja kehitti purukumin.

Ensimmäinen kaupallinen purukumi, Dubble Bubble, patentoitiin vuonna 1928. Kun purukumivillitys oli krokeimmillaan 1960-luvulla, suositussa TV-kisassa "What's My Line" kysyttiin purukumin keksijää. Sarjan vetäjä tiedusteli patntin omaavalta liikeyritykseltä. Oikea patentoija, Gilbert Mustin, oli jo kuollut, joten firma veti hatusta miehen nimeltä Walter Diemer, joka oli siinä vaiheessa seniili.

After interviewing the elderly Diemer, who at this point was consumed by senility, Smithsonian portrayed Walter Diemer as the undisputed hero of children across the world. To this day, Diemer is publicly acknowledged as the accountant who accidentally invented Dubble Bubble. So far, no publication has acknowledged the fact that Gilbert Mustin's name lies on the original 1928 patent for Dubble Bubble.

Purukumin pureskeluun on aina suhtauduttu kaksijakoisesti. Monissa Yhdysvaltojen kouluissa purukumi on kielletty, samoin Singaporessa. Purukumia paheksuttiin jo 1800-luvulla:

The New York Sun editorialized in 1890: "The habit has reached such a stage now that makes it impossible for a New Yorker to go to the theater or the church, or enter the street cars or the railway train, or walk on a fashionable promenade without meeting men and women whose jaws are working with the activity of the gum chewing victim. And the spectacle is maintained in the face of frequent reminders that gum-chewing, especially in public, is an essentially vulgar indulgence that not only shows bad breeding, but spoils a pretty countenance and detracts from the dignity of those who practice the habit." However, when it became clear that no definite link between gum chewing and white slavery could be established, the furor died down.

Toisaalta Suomessa kehitettiin Xylitol-purukumi yli kolmekymmentä vuotta sitten (vanha pohjoismainen koivunmahlaperinne?). Nikotiinipurukumeja kaupitellaan innokkaasti. Jenkki-purukumi rantautui tänne 60-luvulla eikä ole pois purjehtinut. Piirretyistä sensuroidaan tupakointikohtauksia, mutta vielä ei ole alettu poistaa kohtauksia, joissa piirretyt hahmot sotkeutuvat purkkaan eivätkä pysty liikkumaan.


For better or ill
I sat on a stump
And was stuck by a lump
Of gum on my rump
And am sitting there still.
-Julia Cunningham

__________________________________________________________

Enhän minä koskaan tee niin kuin sanotaan, mutta pyrin osittain toteuttamaan tämän meemin ideoita lähiaikoina:


Mene Wikipedian nettisivuille ja etsi syntymäpäiväsi (esim. 9. tammikuuta). Etsi kolme tapahtumaa, jotka tapahtuivat kyseisenä päivänä sekä kolme syntymää, kolme kuolemaa ja kaikki juhlapäivät. Tämän jälkeen vannota kaikkia olemaan lisäämättä näitä perkeleen "haasta sen jälkeen äksmäärä ihmisiä" -osuuksia näihin kiertokirjeisiin.

Anarkistit ja Nestor Mahno

Mahnolaisia vuonna 1919

Viime päivien uutiset saivat minut tutkimaan Suomen anarkistien kotisivuja. Olisi kiinnostavaa tehdä juttua anarkistien yhteyksistä suomalaiseen työväenliikkeeseen, mutta jääköön tällä kertaa. Anarkistinen Musta Risti -liikkeen historiasivuilta löytyi yllättävä yhteys Ukrainan historiaan Venäjän vallankumouksen aikana:

Näihin aikoihin Ukrainassa AMR-aktiivit olivat osa Nestor Mahnon anarkistiarmeijaa, puolustusyksiköitä kasakoiden, valkokaartin ja puna-armeijan teurastuksia vastaan.

Mahnosta annetaan melko myönteinen kuva. Kirjailija Konstantin Paustovski oli kuitenkin kerran silmätysten Mahnon kanssa eikä hänen vaikutelmansa ollut yhtä myönteinen. Paustovski oli kokenut Kiovassa kaikki siellä pyörineet valloitusarmeijat, denikiniläiset, petljuralaiset, bolshevikit. Kun hän jätti sekasortoisen kaupungin ja lähti junalla Etelä-Venäjälle, juna pysäytettiin pikkukaupungin asemalle, koska mahnolaisten kolme junaa olivat tulossa. Päivystäjä seisoi asemalaiturilla junien ohikulun ajan jotteivät veturinkuljettajat pysäyttäisi junia. Paustovski ystävineen piiloutui asemarakennukseen kurkistelemaan.

Odottamatta juna hidasti vauhtia. Päivystäjä katsoi avuttomana taakseen, mutta rohkaisi äkkiä itsensä ja jäi paikalleen. Me heittäydyimme jo kauemmas ikkunasta valmiina pakenemaan.

Mutta juna ei pysähtynytkään. Se kulki sulavasti ja hitaasti aseman ohi ja me näimme taaskin avovaunun. Siinä ei ollut muuta kuin komeat, kiiltävät avovaunut, kullatut ruhtinaalliset vaakunat ovissa. Vaunujen väliaisa oli nostettu ylös, ja siinä hulmusi musta lippu jossa oli teksti: Anarkia on järjestyksen äiti!

Vaunujen punaisella sahviaaninahalla päällystetyllä istuimella lojui puolittain makaavassa asennossa hento pienikokoinen mies musta hattu päässään, yllään kasakkatakki napit avoinna, maankarvaiset kasvot vihreinä.

Hän oli nostanut jalkansa ajopukille, ja koko hänen asentonsa tulkitsi laiskuutta ja raukeaa yltäkylläistä lepoa. Kädessään mies piteli mauseria ja leikki sillä heittämällä sen hieman ylös ja tavoittaen lennosta.

Näin tuon miehen kasvot ja inhon kuvotus alkoi kohota kurkkuuni. Märkä tukka roikkui miehen kapealla rypistyneellä otsealla. Hänen silmissään - häijyissä ja samanaikaisesti ontoissa - hillerin ja vainohullun silmissä välähteli raivoisa viha. Hillitön vimma ei ilmeisesti talttunut tuossa ihmisessä milloinkaan, ei edes nythuolimatta hänen veltosta ja rauhallisesta asennostaan.

Hän oli Nestor Mahno.

Päivystäjä venyttäytyi luonnottomasti, asetti kauas eteenpäin vihreää lippua pitelevän kätensä, vasemman käden hän nosti lakin lippaan osoittaen Mahnolle kunniaa. Tällöin päivystäjä hymyili mielistelevästi. Oli vaikeaa ajatella mitään kolkompaa kuin tuo hymy. Se ei ollut hymy, se oli nöyrä pyyntö armosta, siinä oli pelkoa oman kurjan elämän puolesta, se oli avuton yritys herättää sääliä.

Mahno ojensi laiskasti mauserinsa ja katsomatta edes päivystäjään laukaisi lainkaan tähtäämättä. Minkä vuoksi - se oli käsittämätöntä. Kuinka voisi arvata, mitä pälkähtää villiintyneen julmurin päähän.

Päivystäjä heilautti kömpelösti käsiään, perääntyi, kaatui kyljelleen ja alkoi nytkähdellä laiturilla tarttuen kaulaansa ja ryvettäen itsensä verellä.

Mahno heilautti kättään. Samassa konekiväärisarja sivalsi laiturin asvalttia ja osui päivystäjään. Tämä nytkähti vielä muutaman kerran ja hiljeni.

Me kiiruhdimme aulan kautta laiturille. Ohitsemme kulki viimeinen härkävaunu. Polkkatukkainen, kiharapäinen, nykerönenäinen tyttö jolla oli kriminnahkainen jakku yllään ja saapashousut jalassa hymyili iloisesti ja tähtäsi meihin mauserilla.

Mahnolainen, jonka kasvoja peitti musta parransänki ja jolla oli päässään ranskalainen rautakypärä, tyrkkäsi hänet sivummalle. Luoti napsahti takanamme seinään.

Juoksimme päivystäjän luo. Hän oli jo kuollut. Hänen kasvoilleen oli jäykistynyt mielistelevä hymy.

Konstantin Paustovski: Kahleet katkaistaan (Gummerus 1969)
Suom. Juhani Konkka


Ari Vakkilainen on kuvannut Mahnon viimeisiä vuosia Ranskassa. Ei paljon säälitä.

Nestor Mahno parhaina päivinään

Vlad Tepesin askelissa

Vlad III Tepes, Valakian ruhtinas

Vlad Tepes, Seivästäjä (1431-1476), oli melkoisen synkkä hahmo Romanian historiassa, vaikkakin häntä kunnioitetaan maassa isänmaallisena ruhtinaana, joka taisteli ottomaanien valtakuntaa vastaan koko ikänsä. Turkkilaiset muistavat hänet nimellä Kaziglu Bey, Seivästäjäruhtinas. Unkarin Sigismund otti Vladin salaiseen Lohikäärmeritarikuntaansa, ja sen jälkeen Vlad sai myös lisänimen Dracul, Lohikäärme.

Vlad joutui turkkilaisten panttivangiksi neljän vuoden ajaksi 13-vuotiaana. Jotkut arvelevat, että hänen luonteensa kieroutui sinä aikana ja hän kehitti mieltymyksen ihmisten seivästämiseen. Hänen väitettiin seivästäneen paitsi turkkilaisia myös omia alamaisiaan pelkästään huvin tuottamasta nautinnosta - jopa aterioineen uhriensa keskellä.

Aikakausi oli julma, eikä Vlad välttämättä ollut sen pahempi kuin muutkaan. Hän koki myös riittävästi vastoinkäymisiä. Hänen oma veljensä Radu meni kerran turkkilaisten puoelle ja hyökkäsi Vladin Poenarin linnaan. Vladin ensimmäinen vaimo heittäytyi linnan tornista, jottei olisi jäänyt turkkilaisten vangiksi. Kuningas Matias Corvinus vangitsi Vladin vuosiksi, mutta naitti hänelle myöhemmin oman sisarensa. Väitetään Vladin vankityrmässään huvitelleen seivästämällä hiiriä pieniin keihäisiin.

Poenarin rauniot

Pahimman häpäisynsä vanha sissi koki, kun kirjailija Bram Stoker päätti tehdä hänestä vampyyrikirjansa päähenkilön. Kiitos Stokerin Vladin nimeen liitetään useimmiten Branin linna - Draculan linna - jolla ei ole mitään tekemistä Vladin kanssa. Vladin tärkeät paikkakunnat ovat Poenarin lisäksi Sighisoaran kaupunki, jossa vielä on hänen synnyintalonsa ravintolaksi ja museoksi muutettuna. Sighisoara suunnitteli rakentaa Dracula-huvipuiston, mutta suunnitelma ei onneksi toteutunut. Karmivaa ajatella, mitä siitä olisi tullut - Dracula-kummitusjuna, punaiseksi värjättyä Dracula-jäätelöä ja niin edelleen.

Vladin syntymätalo Sighisoarassa

Snagovin luostari on paikka, johon Vlad on haudattu. Tarinoita Vladin kuolemasta on useita, mutta yhteistä niille on, että hän kuoli lähellä Snagovia ja munkit hautasivat hänet luostarikirkkoon. He olivat hänelle kiitollisia lusotarin laajentamisesta ja vahvistamisesta linnoitukseksi. Vlad myös luonteenomaiseen tapaansa lisäsi luostariin vankilan ja kidutuskammion. Snagov on toinen paikka, johon Romanian hallitus suunnittelee Dracula-huvipuistoaan. Vladin hauta on 1930-luvulla avattu. Siellä oli päättömän, kalliisti verhotun miehen jäännökset. Turkkilaiset katkaisivat Vladilta pään ja lähettivät sen Konstantinopoliin, jossa se pantiin näytteille.
Snagovin luostarikirkko

Viimeinen Vladin tärkeistä paikoista on Targoviste, jota hän piti hallintokaupunkinaan. Targoviste on tärkeä toisestakin syystä; siellä Ceausescut tuomittiin ja teloitettiin. Tällä tavoin Romanian historia kiertyy puremaan omaa lohikäärmeenhäntäänsä.

Targoviste, Curtea Domneasca - Vladin linna

Kenian Delameret

Thomas Cholmondeley, tuleva kuudes paroni Delamere ensimmäisen oikeudenkäynnin jälkeen

Karen Blixen kuvaa kirjassaan "Eurooppalaisena Afrikassa" lordi Delamerea, Kenian suurinta ja kuuluisinta brittiläistä maanomistajaa. Blixenin Delamere oli kolmas paroni, Hugh Cholmondeley, Onnellisen Laakson hurjapää, joka ratsasti hevosella hotelliin ja hyppyytti sen pöydän yli astioiden särkymättä ja ampui kattokruunuja alas. Hän harrasti leijonanmetsästystä Somaliassa ja ulotti kerran matkansa Keniaan asti. Hän mieltyi maahan, osti suuria alueita lukutaidottomilta masaipäälliköiltä ja kulutti kaiken Englannissa olevan omaisuutensa saadakseen maan tuottamaan.

Hugh tuli hyvin toimeen masaiden kanssa, mutta hänen eurooppalaiset tuontieläimensä eivät tulleet toimeen Afrikan kanssa. Lopulta Hugh alkoi kasvattaa lypsykarjaa ja solmi naapureidensa kanssa sopimuksen, joka antoi heille maitotuotteiden monopolin Kenian siirtomaavallan ajalle. Hän jätti silti kuollessaan 500 000 punnan velat pojalleen, Thomas Pittille, neljännelle paronille. Thomas Pitt Cholmondeley sai Onnellisen Laakson ajoilta toisenkin perinnön isänsä velkojen lisäksi - hän nai Diana Broughtonin, joka oli keskeinen tekijä Nairobin suurimmassa skandaalissa. Dianalla oli rakkausjuttu lordi Errollin kanssa, kun tämä löydettiin ammuttuna autostaan vuonna 1941. Dianan aviomiestä Sir Jock Delves Broughtonia epäiltiin, mutta ei tuomittu. Seurasi avioero ja Dianan avioliitto Delameren kanssa.

Viidennen paroni Delameren, Hugh Georgen, aikana vaaleanpunaisen samppanjan juonti on ohi. Kenian valkoiset ajavat vanhoilla jeepeillä ja pelkäävät lisääntyvästi masaita, jotka ovat katkeroituneet maan menetyksestä. Daniel Arap Moin hallinto on korruptoitunutta, poliisivoimat heikkoja, ja valkoisia murhataan. Vuonna 2005 kuivuus aiheutti nälänhädän, joka lisäsi poliittista levottomuutta. Tämä tausta selittää Honourable Thomas Cholmondeleyn, tulevan kuudennen paronin, nykyistä tilannetta.

Soysambu on Delamerein isoin maatila Keniassa (muitakin on). Tuleva perijä, Thomas, ei ole maatilan ympäristön asukkaiden suosiossa. Hänen sanotaan vuosia pahoinpidelleen ja peloitelleen ihmisiä, jotka keräävät polttopuita hänen mailtaan. Soysambu on 40 000 hehtaarin alue, jolla Cholmondeleyt ovat suojelleet villieläimiä. Masai-riistanvartija, Samson ole Sisina, oli kuullut huhuja Delameren henkilökunnan harrastamasta salametsästyksestä. Hän lähti maatilan alueelle tutkimaan asiaa kahden muun riistanvartijan kanssa. He löysivät joukon Soysambun maatyöläisiä teurastamasta puhvelia ja yrittivät pidättää nämä. Paikalle ratsasti Thomas Cholmondeley ja ampui Sisinan. Hänet pidätettiin ja häntä syytettiin murhasta.

Kenian yleinen syyttäjä peruutti syytteet ja ilmoitti vakuuttuneensa, että Hon. Thomas oli toiminut itsepuolustukseksi. Riistanvartijat olivat siviiliasuisia ja Thomas sanoi uskoneensa heidät aseellisiksi ryöstäjiksi. Ratkaisu nostatti raivoa ja katkeruutta masaiden parissa. Daniel arap Moi erotti myöhemmin yleisen syyttäjän - sen väitettiin johtuneen Cholmondeleyn jutun huonosta käsittelystä.

Kohu ei ehtinyt vaimeta, kun tänä keväänä Thomas ampui maatilallaan toisen mustan miehen. Robert Njoya Mbugua oli salametsästämässä Soysambun mailla kahden ystävänsä ja kuuden koiran kanssa. He olivat saaneet virittämästään ansasta impala-antiloopin, kun paikalle osui Hon. Thomas ystävänsä kanssa. Cholmondeley ampui Robert Njoyan.

“The Delameres were the ones who stole our land in the first place,” said William ole Ntimama, a Masai member of Parliament. “And now look at us. We’ve become part of the wildlife.”

HOn. Thomas Cholmondeley on ollut toukokuusta asti vankilassa. Tuomio luettaneen 25. syyskuuta. Thomas sanoo tämänkin olleen itsepuolustusta; salametsästäjät olivat laskeneet koiransa irti. Hän ampui kaksi koiraa ja Robert Njoyaa lantioon. Tämä kuoli ennen kuin hänet saatiin sairaalaan. Njoyan ystävät sanovat, että he eivät edes nähneet Cholmondeleytä ennen kuin tämä ampui. Vakava piirre jutussa on, että Cholmondeley käytti rynnäkkökivääriä - tosin jotkut valkoiset sanovat, että he eivt mene edes nukkumaan ilman norsupyssyä.

Oikeuden ratkaisulla on poliittista merkitystä. Salametsästäjä Njoyan hautajaisissa oli 1500 surijan lisäksi useita poliittisia hahmoja.

The case seems to be hitting many of Kenya’s sore spots — land, violence, corruption, the illegal game trade and, of course, race.

“It’s very sexy when a white man gets in trouble,” said Maina Kiai, chairman of Kenya’s human rights commission. “We still have this inferiority complex and get a thrill out of seeing a white man in a powerless position.”

Mielenosoittajat vaativat boikottia Delameren maitotuotteille

Krokotiilinmetsästäjä on kuollut

Steve, Terry, Bindi ja krokotiili

Steve Irwin on kuollut. Tieto tuli yllätyksenä ja järkytyksenä kaikille australialaisille ja lisäksi 200 miljoonalle televisionkatsojalle ympäri maailmaa. Meidän perheemme katseli "Krokotiilinmetsästäjän päiväkirjaa" "Animal Planet" -kanavalta ja sitten kyllästyi, koska Steve oli yli-innostunut ja aktiivinen pikkupoika, joka hihkui jokaiselle vaaralliselle eläimelle, mitä maapallolta löytyi. Nyt, kun yksi näistä eläimistä otti häneltä hengen, olo tuntuu tyhjältä ja - niin - nololta. Steve oli yli-innostunut pikkupoika, mutta hän tiesi sen itse.

I get called an adrenaline junkie every other minute, and I'm just fine with that. (Steve Irwin)

Steve oli viime yönä (Suomen aikaa) tekemässä dokumenttifilmiä Australian Suurella Valliriutalla, kun rausku iski piikkipyrstönsä hänen sydämeensä ja hän menehtyi 44-vuotiaana sydänkohtaukseen. Australialaiset suhtautuivat häneen joskus hiukan kaksiarvoisesti, koska hän oli niin nolottavan australialainen, mutta hänen kuolemansa toi hänen todellisen arvonsa esiin. Kuten hän itse sanoi haastattelussa:

Absolutely. I'm very embarrassing to look at. You know why? Here's why I'm embarrassing. Because there's a little bit of me in everybody. There really is, you know? I'm like the boy that never grew up. Um, I'm very, very passionate about what I do. I mean, I love what I do. I'm so... I wake up in the morning on fire. And people are like, "God, give this guy a Valium or something," you know? "Can't he have a bad day?" And...and I'm not. And I'm not. And I guess people...especially Australians, you know, they're so "Yeah, yeah, yeah, Stevo. Yeah, yeah, whatever," you know? You know, Australians are like that. They're very "Yeah, take it or leave it, whatever" type thing. "No, he's too hypo. Bloke's on fire," you know? Yeah, so I guess, um, that little bit of me in everybody kind of must be embarrassing, yeah.

Steven vanhemmat - putkimies ja synnytysosaston hoitaja - innostuivat villieläimistä ja alkoivat pelastaa niitä ja toimittaa suojelualueelle, josta myöhemmin tuli "Australian Zoo".

Steve Irwin: (Laughs) Seriously, tourism, was, you know, it was in its infancy back then and it was so tough that Dad had to go fishing on the sideline, he had to grow strawberries and capsicums to actually support, um, his...his passion, which was his wildlife facility.

Andrew Denton: You grew up with the animals. They were your playmates.

Steve Irwin: Absolutely. Absolutely, Andrew. In my house, when I was growing up, Mum would have 12, uh, pouches, you know, make-believe kangaroo pouches set up on the backs of chairs, virtually everywhere. So we'd have 12 little joeys, ranging from little pinkies all the way up to one-year-olds. Um, you know, koalas hanging off the curtains, you know, with gumleaves stuck in there, sugar gliders gliding through. Like, you'd be walking down through the house... (To cameraman) Stay with me, mate. ..the next minute, clack, you know, on your bare back you'd be...a possum - arggh! - ripped into you. And, of course, inside the house was just snakesville.

Andrew Denton: Really?

Steve Irwin: Oh, crikey, mate! Chock-a-block full of snakes. Every wall that was spare had snakes in it. You know, starting a reptile park, which then became a fauna sanctuary, it was like, whatever you could jam in the house, mate, 'cause everything needed to be close to your heart.

Eniten hämminkiä Steve aiheutti esittelemällä kahden kuukauden ikäisen poikansa krokotiilille. Steve itse sanoi, että tilanne oli täysin hallinnassa. Filmauksessa Antarktiksella Steven väitettiin menneen liian lähelle suojeltuja lajeja - mm. ratsastaneen valaan selässä. Poliisi kutsuttiin tarkastamaan filmit, ja selvisi, että mitään laitonta ei ollut tapahtunut. Steve itse on lapsesta asti suhtatunut eläimiin täysin pelottomasti,, ja sama ominaisuus on hänen tyttärellään Bindyllä (sai nimesä suosikkikrokotiilin mukaan).

Andrew Denton: You have animals in the house, don't you?

Steve Irwin: Oh, yeah. My word.

Andrew Denton: She came close to a carpet snake once.

Steve Irwin: Yeah, bit her right on the face. Her first snakebite.

Andrew Denton: Oh, that must have been a proud moment.

Steve Irwin: It was a very proud moment. She's a snake... She's a snake maniac. My kid...my daughter's a snake freak. She loves snakes. Her favourite animal - the snake.

Tänään yritin katsoa jakson "Krokotiilinpyytäjän päiväkirjaa". *Yeah, niin kuin... umm... muistoksi, te tiedätte, jätkät.* Se oli vaihdettu toiseen ohjelmaan "Animal Planetilla". Olisin vielä kerran katsonut sitä innokasta 44-vuotiasta pikkupoikaa tekemässä sitä, mitä hän eniten rakasti - leikkimässä eläinten kanssa.

When I talk to the camera, mate, it's not like I'm talking to the camera, I'm talking to you because I want to whip you around and plunk you right there with me. (Steve Irwin)

Lontoon suuri palo

Syyskuun 2. päivänä 1666, sunnuntaina, Lontoo oli toipumassa ruttovuodesta. Ilma oli kuuma ja kuiva, voimakas tuuli puhalsi idästä. Thomas Farynor, kuninkaan leipuri, oli mennyt nukkumaan liike- ja asuinrakennuksessaan Pudding Lanella ja ilmeisesti sammuttanut huonosti tulen leivinuunissaan. Tuli pääsi irti viereiseen puupinoon. Leipuri ja hänen perheensä olivat nukkuneet kolmisen tuntia, kun he heräsivät kello yksi yöllä siihen, että koko talo oli tulessa. Portaita oli mahdoton päästä pakoon. Leipuri, hänen vaimonsa, tyttärensä ja apulaisensa kiipesivät ikkunasta viereiselle katolle. Palvelustyttö pelkäsi kivietä ikkunasta ja oli tulipalon ensimmäinen uhri.

Lontoo oli vuonna 1666 suuresti samanlainen kaupunki kuin keskiajalla. kadut olivat kapeita, katot olkipeitteisiä. Tuli laajeni nopeasti, vaikka Lontoon pormestari sanoi: "Nainen kusee sen sammuksiin". Pormestari oli väärässä. Tuli saavutti nopeasti Thames Streetin, jossa oli rivi varastorakennuksia täynnä öljyä, talia, hiiliä ja viinoja. Nyt tulta oli jo mahdoton sammuttaa. Nopeasti kerätyt työläisjoukot repivät taloja, mutta palokujat aloitettiin liian lähellä tulta ja yritykset epäonnistuivat. Itätuuli lietsoi tulta lisää.

Paras tulipalon kuvaus saadaan Samuel Pepysin eloisasta päiväkirjasta. Pepysillä oli silmää suurten linjojen ohella pienille yksityiskohdille:

And among other things, the poor pigeons, I perceive, were loth to leave their houses, but hovered about the windows and balconies, till they some of them burned their wings and fell down.

Toinen tulipalon kuvaaja oli Mr. John Evelyn. Tulipalon toisena päivänä hän kertoo:

The conflagration was so universal, and the people so astonish'd, that from the beginning, I know not by what despondency or fate, they hardly stirr'd to quench it, so that there was nothing heard or scene but crying out and lamentation, running about like distracted creatures, without at all attempting to save even their goods, such a strange consternation there was upon them, so as it burned both in breadth and length, the Churches, Public Halls, Exchange, Hospitals, Monuments, and ornaments, leaping after a prodigious manner from house to home and streete to streete, at greate distances one from ye other; for ye heate with a long set of faire and warme weather, had even ignited the air, and prepaid the materials to conceive the fire, which devour'd after an incredible manner, houses, furniture, and every thing.

Kuningas Kaarle II antoi sammutustyön johdon veljelleen Yorkin herttualle, joka komensi miehiä räjäyttämään taloja ruudilla luodakseen palokäytävän. Tulipalo riehui kuitenkin viisi päivää ja tuhosi neljä viidesosaa kaupungista, ja sen sammumista auttoi yhtä paljon tuulen tyyntyminen kuin ihmisten ponnitukset. Tuli tuhosi 13 200 taloa ja 87 kirkkoa. Hyötypuolelle on kaiketi laskettava, että rutto lakkasi lähes kokonaan, kun rotat kuolivat tulipalossa. Arkkitehti Christopher Wren pääsi myös muovaamaan Lontoon kasvot - hän piirsi 49 uutta kirkkoa sekä St. Paulin katedraalin (edellinen paloi tulipalossa ja sen "kivet räjähtelivät kuin kranaatit ja katon lyijy valui sulana pitkin katuja", kuten aikalainen kuvasi).

Palosta on erinomainen interaktiivinen sivusto, jossa voi katsoa, miten tuli levisi.