Zippo

Zippo, maailman kuuluisin sytytin

George Blaisdell kehitti Zipon vuonnna 1932. Hän halusi luoda savukkeensytyttimen, joka olisi helppo käsitellä ja tyylikäs katsoa. Hän onnistui. Zippo-nimen hän keksi sanasta "zipper" - vetoketjutkin olivat uusia kapineita vuonna 1932, ja Blaisdell piti sanan soinnista. Eräs Zipon ominaispiirre on aivan omanlaisensa kilahdus, joka kuuluu sytyttimen kantta avattaessa. Minulle on tosin väitetty, että kyseinen ääni on tappanut enemmän sotilaita kuin mikään muu - sekä II maailmansodassa että Vietnamin sodassa amerikkalaiset sotilaat käyttivät vain Zippoja, ja vihollinen oppi nopeasti tuntemaan naksahduksen pimeässä.

Zippoja mainostettiin vuoteen 1940 asti punchboard-pelien avulla. Punchboard oli puulauta, johon oli käsin tehty reikiä. Rei'issä oli kokoon kierrettyjä papereita. Tietystä summasta asiakas sai valita reiän, jossa ollut paperi työnnettiin ulos ja katsottiin, oliko siihen kirjoitettu numero voittolistalla. Kun lautoja opittiin tekemään pahvista, ne suorastaan tulvivat yli Amerikan. Rahapeleinä ne julistettiin laittomiksi, mutta niillä voi voittaa savukkeita tai vaikkapa Zippoja. Punchboardien avulla myytiin yli 300 000 Zippoa.

Like most aspects of illegal gambling, punchboards attracted their share of mob figures and shady characters over the years. Probably the most famous punchboard salesman of all time is Jack Ruby, more commonly known as the man who killed Lee Harvey Oswald.

Vaikka Zippoihin liittyy tällaisiakin hämäriä piirteitä, tuotteina ne ovat erinomaisia. Eräs Zippojen ominaisuus on elinikäinen takuu. Vaurioituneen tai kuluneen Zipon voi lähettää valmistajalle ja se tulee takaisin ilmaiseksi, korjattuna ja kiilloitettuna. Nykyään nitä myydään keräilijöille.

Keräilijät arvostavat tarinoita. Vasemmalla on Walter Nadler -Zippo. Alkuperäiskappale löytyi Normandian maihinnousun aikaan rannalta. Siihen oli raapustettu nimi Walter Nadler ja maihinnousun päivämäärä ja kellonaika. (Sodan aikana Zipot tehtiin metallin säästämiseksi teräksestä eikä messingistä ja maalattiin mustiksi. Harvinaisempi malli oli punainen; se oli hyökkäysvaunumiehistöjen suosiossa, koska sen erotti paremmin pimeässä vaunussa). Walter Nadler-Zippo on tehty viimeistä naarmua myöten alkuperäisen kaltaiseksi.

Zippoa on myös kopioitu erikoistarkoituksiin. Vasemmalla on vakoilijoille kehitetty Zippo-kamera.

Tsaarien verenperintö

Katariina II

Venäjän hovin pyhä verenperintö on ollut jo pitkään aika epäilyttävä asia - siis perimysjärjestys, joka katkesi Venäjän vallankumoukseen. Pietari Suuri nai balttialaisen kyökkipiian, joka nousi valtaistuimelle nimellä Katariina I. Heidän tyttärensä Elisabeth sai huhun mukaan useita lapsia, mutta koska he kaikki olivat aviottomia (tietysti), heidät lähetettiin maalle kasvatettaviksi väärillä nimillä. Elisabeth hankki perijäkseen saksalaisen serkun, Pietarin, joka oli enemmän kuin puolihullu. Vaimoksi Elisabeth olisi halunnut Preussin Fredrik Suuren sisaren, mutta Fredrik rakasti sisartaan eikä suostunut luovuttamaan häntä Venäjälle. Niinpä vaimoksi valittiinAnhalt-Zerbstin 15-vuotias Sophia, joka sai Venäjällä nimekseen Katariina.

Pietari osoittautui paitsi hulluksi, myös impotentiksi. Niinpä Elisabeth järjesti pikku Katariinalle seuraksi hovin komeimpia miehiä. Lopulta tärppäsi; Katariina tuli raskaaksi. Epäillyt miehet lähetettiin ulkomaille lähettiläiksi. Katariina joutui synnyttämään tyhjässä huoneessa, jossa oli vain patja lattialla. Vauva kaapattiin heti synnytyksen jälkeen ja vietiin Elisabethille. Katariina ei nähnyt poikaansa vuosikausiin. Vasta synnyttänyt äiti jätettiin huoneeseen verissään tuntikausiksi ilman edes vesilasillista. Hän oppi politiikkaa.

Itse asiassa poika, Paavali, saattoi olla Pietarin poika. Hän oli pieni ja kippuranenäinen kuten virallinen isänsä. Hänelle löytyi myös vaimo Saksasta. He saivat kahdeksan lasta, joista neljä oli poikia. Kiinnostavaa on, että kaksi näistä oli pitkiä, komeita ja atleettisia, ja kaksi muuta pieniä ja kippuranenäisiä. Preobrazenski-kaartilaiset olivat kaikki pitkiä ja komeita, ja he liikkuivat aina keisarillisen perheen lähistöllä.

Pietari murhattiin. Katariinaa on aina syytetty teosta, mutta sen saattoi ideoida hänen silloinen rakastajansa Grigori Orlov ihan itse. Myös Paavali murhattiin ja saman kaartin toimesta. Humalaiset upseerit lähtivät tappamaan tsaaria yöllä. Huone oli tyhjä; he kummastelivat, mitä tehdä. Sitten yksi kaartilainen huomasi, että nurkassa oli sermi, ja sermin alta näkyivät paljaat jalat. Siellähän tsaari oli, yöpaidassa ja kauhuissaan. Hänet kuristettiin upseerin juhlaunivormun vyöllä.

Seuraavaan virkaan ei sitten ollutkaan tulijoita. Aleksanteri I, Paavalin vanhin (virallinen) poika kuoli äkillisesti - huhu kertoo, että ruumis ei näyttänyt yhtään häneltä ja että erääseen luostariin ilmestyi mies, joka puhui hyvää hovikieltä. Tiedä siitä sitten. Seuraava poika Konstantin kieltäytyi jyrkästi virasta. Lopulta kolmas poika Nikolai suostui (se toinen pitkä ja komea).

Suomessa muistetaan Nikolai siitä, että kun Uspenskin katedraalia rakennettiin, kallio vyöryi. Asiasta lähetettiin tieto tsaarille. Nikolai kirjoitti kirjeen reunaan: "Tapaus ei saa toistua." Kallio on totellut ja pysynyt paikoillaan siitä saakka. Niin pelottava mies Nikolai oli. Kansallismuseossa on hänen valtaistuimensa, jonka kädensijat ovat kotkan päitä. Ilme on hämmästyttävästi samanlainen kuin Nikolailla itsellään.

Sitten seurasivat tietenkin Aleksanterit II ja III, joita ei mikään skandaali varjosta, ja sitten Nikolai II, jonka kohtaloksi tuli Venäjän vallankumous ja jonka vaimoa epäiltiin aviorikoksesta munkki Rasputinin kanssa. Edelleenkin kiistellään myös siitä, onko joku Nikolain lapsista selvinnyt hengissä murhayöstä, johon Lenin antoi käskyn ja joka todennäköisesti tuhosi koko hallitsevan tsaariperheen. Anastasia on todettu Anna Andersoniksi, mutta Maria tai Aleksei - tai molemmat - ovat vieläkin epäiltyjen henkiin jääneiden joukossa. Yhdentekevää - Venäjän tsaarien verenperintö on niin epäilyttävää, että sukua ei kannata paljon etsiskellä.

Toinenkin John Dunn

John Dunn (1834-1895); vasemmalla vaimo Catherine Pierce, oikealla isä Robert Newton Dunn

Muutamaa vuotta Fredonian John Dunn Hunterin kuoleman jälkeen syntyi Etelä-Afrikassa toinen John Dunn, ei sukua edelliselle. Robert Newton Dunn, skotti Invernessistä, teki kuten niin monet muut skotlantilaiset ja lähti etsimään rikkaampaa elantoa muualta. Hän päätyi Etelä-Afrikkaan. Siellä hän meni naimisiin Anne Biggarin kanssa. He saivat neljä lasta ja muuttivat nykyiseen Dunbariin, kun John oli 3-vuotias.

Robertista tuli menestynyt norsunluun metsästäjä ja kauppias. Johnin hän otti mukaan ja opetti ampumaan. He olivat yhdessä retkellä, jolla norsu tallasi Robertin kuoliaaksi. On mahdotonta sanoa, minkälaisia perheen sisäisiä myrskyjä seurasi. Tosiseikaksi jää, että Anne Dunn myi kaiken, otti tyttärensä ja muutti Port Elizabethiin jättäen 17-vuotiaan Johnin yksin ja pennittömäksi. Äiti kuoli muutamaa vuotta myöhemmin.

John tuli toimeen sujuvalla zulunkielen tuntemuksellaan ja loistavalla ampumataidollaan. Hän toimi metsästysoppaana ja tavarankuljetuksen ohjaajana, kunnes työnantaja huiputti häntä palkassa. Silloin John otti mukaansa isänsä kumppanin 15-vuotiaan tyttären Catherine Piercen (kapin-malaijin) ja pakeni pensaikkoon. Vietettyään aikansa metsäläiselämää nuoret menivät naimisiin vuonna 1853.

Johnin matkat veivät hänet Zulumaahan. Siellä rajasodat ja karjanryöstöt tekivät elämän turvattomaksi. Lisäksi zulut kävivät perintösotaa, jonka voitti Cetewayo (nimi kirjoitetaan monella eri tavalla; minä pidän eniten tästä tavasta). Kun John lähti vaatimaan Cetewayolta takaisin valkoisilta ryöstettyä karjaa, Cetewayo mieltyi häneen ja teki hänestä zulupäällikön. John Dunn päätyi hallitsemaan laajaa ja rikasta maata.

Poliittisista syistä (niin Dunnin klaani vakuuttaa) John nai 48 tai 49 zuluvaimoa eri heimoista (Catherinen ärtymykseksi, kuten tarina kertoo). Hän sai kaikkiaan 117 lasta. Brittien ja Cetewayon zulujen kesken syttyi sota, jossa Dunn meni brittien puolelle. Kun sota päättyi zulujen häviöön, hän sai briteiltä vielä isomman maan hallittavakseen. Täällä Dunn kuoli vesipöhöön Emoyenissä, omalla maallaan hyvin laajan perheensä ympäröimänä. Perhe-elämänsä hän oli järjestänyt täysin zulutyyliin:

Dunn built private quarters for himself which comprised a European house placed in the middle of the kraal, while his wives lived apart in their own huts built around the main house. Dunn's children lived with their mothers and, like their mothers, were only allowed into his quarters on his request.

Myöhemmin kuivuus tuhosi Dunnien ennen niin hedelmällisen perintömaan. Klaani on hajonnut ympäri maapalloa Kanadaa myöten. John Dunn on jäänyt Etelä-Afrikan historiaan mantereen suurimman perheen omistaneena valkoisena miehenä.

Vasemmalla pikkukuvassa John Dunn zulumetsästäjän seurassa, oikealla päällikkö Cetewayo

Fredonia

John Dunn Hunter

Amerikan historiassa on kiehtovia jaksoja. Teksasin muotoutuminen Meksikon alueesta osaksi Yhdysvaltoja on sarja hämmästyttäviä tapahtumia. Alamo taitaa olla ainoa hyvin tunnettu (?), mutta Fredonian tasavallan kapina on vähemmän tuttu.

Vuonna 1825 Hayden Edwards teki sopimuksen Meksikon hallituksen kanssa ja asutti 800 perhettä Teksasin alueelle.

[Vuonna 1826] The Mexican government canceled Hayden Edwards contract to settle 800 families in East Texas because he was forcing settlers, both Anglo and native Hispanics, to move or pay him for their land. In response to the cancellation, Edwards made an alliance with Cherokee Indians and declared the "Republic of Fredonia" independant of Mexico.

Fredonian tasavallan piti olla tasavertaisesti intiaanien ja valkoisten yhteinen hallitus. Sen lippu muodostui kahdesta raidasta, punaisesta ja valkoisesta, ja tekstistä "Itsenäisyys, vapaus, oikeus".

Teksasin cherokeet olivat siirtyneet alueelle Appalakeilta. Heitä johti päällikkö Diwali tai toisen kirjoitustavan mukaan Dewali. Hän oli päällikkö "Raahaa kanoottia" seuraaja ja puoliverinen, kuten monet cherokeet. He olivat aina valmiita hyväksymään heimoon arvoisia henkilöitä. "Raahaa kanoottia" oli Nancy Wardin, cherokeiden naispäällikön Nanye-hin, "Rakastetun naisen", poika. Nancy Ward neuvoi Appalakkien cherokeita seuraamaan valkoisen miehen tapoja. Päällikkö Diwali ja hänen seuraajansa siirtyivät Teksasiin pitääkseen vanhat tavat.

Fredonian puolestapuhuja cherokeiden keskuudessa oli mies nimeltä John Dunn Hunter (1798-1827). Hän oli eräs näistä erikoisista yksilöistä, joita lännessä ilmaantui. Hän kertoi, että kickapoot surmasivat hänen vanhempansa, kun hän oli pieni. Hänet adoptoitiin heimosta toiseen, ja lopulta hän päätyi osageiden pariin. Nämä antoivat hänelle nimen "Hunter", "Metsästäjä". Noin 20-vuotiaana hän jätti intiaanit, muutti kaupunkiin ja kävi koulua. Hän otti nimekseen John Dunn Hunter, koska mies nimeltä John Dunn oli tehnyt hänelle palveluksen (minkä, sitä ei kerrota). Hunter kirjoitti suurta suosiota saavuttaneen kirjan elämästään intiaanien parissa. Häntä syytettiin huijariksi - ranskalainen nimeltään Duponcean osoitti, että Hunter ei osannut niiden heimojen kieltä, joiden parissa hän kertoi asuneensa. Hunter muutti joksikin aikaa Englantiin, jossa hän menestyi, mutta palasi Amerikkaan ja hyväksyttiin cherokee-heimon jäseneksi - hänen kerrotaan olleen useita intiaanivaimoja.

Diwalin sotaneuvosto ei kuitenkaan hyväksynyt neuvotteluja Fredonian kanssa. Meksiko lupasi heille paremmat maaoikeudet. Niinpä he antoivat tappomääräyksen Hunterista ja ilmeisesti heimon soturit saivat hänet kiinni ja surmasivat hänet (vaikka jotkut lähteet syyttävät murhasta itsenäisen Teksasin perustajaa Sam Austinia ja toiset Meksikon hallitusta).

Ilman cherokeiden tukea Fredonian tasavalta epäonnistui ja palasi Meksikon hallintaan. Myöhemmin alue liitettiin vasta perustettuun Teksasiin. Cherokeiden ei käynyt hyvin. Vuonna 1836 Teksasin tasavalta sopi cherokeiden kanssa maan jakamisesta. 1837 lupaukset peruutettiin ja sota alkoi. Cherokeiden viimeinen taistelu käytiin 1839. Ammukset olivat vähissä. Yli 80-vuotias päällikkö Diwali käski naisten ja lasten vetäytyä intiaanien aluetta kohti. Hän jäi jälkijoukkoon aseenaan vain aikaisemmalta ystävältään Teksasin Sam Houstonilta saamansa miekka.

The Texas Army put a stream of heavy fire on the retreating Indians. Diwali and his horse went down, both hit by bullets. The horse lay mortally wounded with seven bullets in his body. Diwali got to his feet and tried to move in the direction of the retreating warriors. He limped along until shot in the back. The old man rolled over to a sitting position facing the oncoming enemy. While the old chief sat on the ground singing his war song and offering no physical resistance, Captain Robert W. Smith rode up, stepped off his horse and strode to where Diwali sat. A young John H. Reagan yelled for the captain not to shoot. Smith shot the old man in the head with his pistol.

Päällikön ruumis jäi vuosikausiksi taistelukentälle. Viimeiset cherokeet hajautuivat useihin osavaltioihin ja omaksuivat valkoisen miehen tavat. He olivat aina olleet taitavia maanviljelijöitä ja palasivat maan pariin. Nykyään heimo on kokoontunut uudelleen, ei Fredonian lipun alla vaan nimellä Tsalagiyi Nvdagai.

Päällikkö Diwali

Clifford Simak

Clifford Simak (1904-1988) saattaa olla rakastetuin science fiction -kirjailija (toisena kilpailee Theodore Sturgeon). Useat arvostelijat käyttävät hänestä nimitystä "pastoraalinen". Sitä hän oli. Hänen lempimaisemansa, jonka hän hellästi siirsi tähtiin, oli syksyinen Wisconsin.

Parhaiten tunnettu hänen kirjoistaan on "City", jossa ihmisrodusta on tullut myytti, ja älykkäät koirat kertovat tarinoita leirinuotiolla. Pidän enemmän kirjasta "Väliasema". "Väliasemassa" on useita Simakin teemoista; iättömyys, galaksien välinen matkailu ja Amerikan koskematon luonto.

Parhainta ja hauskinta Simakia on kirja "Goblin Reservation". Myyttiset olennot, kuten goblinit, bansheet ja sen sellaiset, ovat saaneet kodin reservaatissa. Professori Peter Maxwell on kuullut huhun lohikäärmeestä. Lohikäärmettä ei löydy, mutta kotiin palatessaan hän toteaa, että häntä on tullut jo yksi kappale ja murhattu. Galaksien välinen matkailu tapahtuu monistamalla henkilö väliasemilla, ja jossakin on sattunut virhe; Petereitä on ollut kaksi. Yrittäessään selvittää kaksoisolentonsa kuolemaa ystäviensä kanssa (neanderthalilainen ja aave, joka ei millään muista, kuka hän eläessään oli) Peter tutustuu sapelihammastiikeriin, kauniiseen naiseen ja ajassa matkustavaan taidemaalariin.

Juuri tällaisia Simakin kirjat ovat. Kirjassa "Out of Their Minds" paholainen haluaa tavata Yhdysvaltain presidentin, "Project Pope" -kirjassa robotit ovat perustaneet Vatikaanin ja ovat luomassa tietokonepaavia. Mitä tahansa voi tapahtua. Silti kirjat ovat, kuten jo kirjoitin, lempeitä. Simakin robotit ovat unohtumattoman inhimillisiä (novellissa "Ogre" kirjanpitäjärobotti Nellie oli pelannut baseballia). Dinosaurukset ovat älykkäitä olentoja ("Auk House"). Sankarit joutuvat melkoisiin ongelmiin varsinkin aikamatkailussa, mutta jotenkin kaikki aina selviää.

"Project Pope" on esimerkki Simakin hiljaisesta uskonnollisuudesta. Lääkäri joutuu planeetalle, jossa on outoja "yhtälöolentoja". Hän ojentaa kätensä ja koskettaa yhtä. palattuaan Vatikaani-planeetalle hänelle valkenee, että hän on saanut kyvyn parantaa kätensä kosketuksella. Sankaritar, Jill, tapaa samat olennot. Koska hän on reportteri, hän kommunikoi sanoin eikä kosketuksella. Hän saavuttaa vieraille olennoille puhumisen kyvyn. Kirjassa "The Fellowship of Talisman" viedään turvaan silminnäkijän omakätistä kuvausta Jeesuksen elämästä. Kirjoituksella osoittautuu olevan ihmeellinen mahti. "Talisman" ei silti ole mikään pyhäkoulukirja; siinä on kampurajalkainen paholainen, aave, jolla ei ole kunnollista kummittelupaikkaa ja aarnikotka. En tiedä ketään toista kirjailijaa, jolla olisi ollut mahti kätensä kosketuksella luoda olentoja eläviksi ja suhtautua kaikkeen elolliseen tasavertaisesti. Jotkut arvostelijat vertaavat Simakia Heinleiniin. Vertaus on herja. Heinlein oli sovinisti, huono kirjoittaja ja paperinmakuisten henkilöiden luoja. Heinlein oli amerikkalaisten filmien joka paikkaan tunkeutuva, sivistymätön reportteri tai poliisi; Simak hiljainen, kirjastossa istuva oppinut (vaikka todellisuudessa Simak kirjoitti lehtiin).

Simakin kuolemasta on kohta kaksikymmentä vuotta. Silti vieläkin odotan, että jostakin ilmestyisi ennen lukematon Simak. Se kirkastaisi päivän.

Turkoosi

Turkoosi saattaa olla vanhin korukivi, jonka ihmiskunta on keksinyt. Niitä löytyy sekä Amerikasta että Aasiasta - yleensä kuivilta, aavikkoisilta alueilta. Egyptiläiset etsivät turkooseja Siinain niemimaalta, mutta Aasian parhaat kivet löytyvät Iranin, entisen Persian alueelta. Nykyään tunnetuimmat ovat Lounais-Amerikan intiaanien turkoosikorut.

Turkoosien ympärille on kehittynyt monenlaisia myyttejä, koska kivi muuttaa väriään monista syistä - lämmön, kantajansa ihon happamuuden, jopa tuoksujen vuoksi. Kuumentamalla turkoosin voi "tappaa" - siihen tulee halkeamia ja se menettää värinsä. Uskottiin, että paitsi parantavia ominaisuuksia, turkoosi myös ilmaisi kantajansa terveydentilan.

Sir John Horsey, a messenger in the employ of Elizabeth I, records that Tsar Ivan the Terrible believed that turquoise had a unique empathy with its wearers and showed its sympathy for their sufferings by turning pale. Many eighteenth-century writers contributed to these beliefs when they included in their books such words as "the stone grew pale when there is any peril prepared for him that weareth it."

Arvostetuin turkoosi on sininen. Lounais-Amerikan intiaanit pitivät sitä yhdistettynä taivaan ja veden värinä ja kunnioittivat sinisiä turkooseja suuresti. Uudesta Meksikosta löytyy "turkoosireitti", jonka varrella sijaitsevia turkoosikaivoksia on louhittu ainakin 3000 vuotta. Kun ensimmäiset espanjalaiset tulivat alueelle kullan perässä, he hämmentyivät ja suuttuivat, kun intiaanit kaivoivat vain näitä sinisiä ja vihreitä kiviä eivätkä piitanneet kullasta. Espanjalaiset eivät päässeet pakkomielteestään, että kaikki tämä kaivostoiminta kohdistui ainakin salassa kultaan. Tästä tuli legenda "Cibolan kultaisista kaupungeista", jotka vetivät monta löytöretkeilijää tuhoon kuivilla aavikoilla. Intiaanit puolestaan jatkoivat turkoosien kaivamista. Alueen asukkaat toivottivat muutkin heimot tervetulleiksi - uskottiin, että vain "tuoreet", samana vuonna kaivetut turkoosit toimivat kunnolla sade- ja hedelmällisyysmenoissa.
Turkoosin nimi tulee "turkkilaisesta kivestä". Ristiretkeläiset tutustuivat turkooseihin ensimmäisinä eurooppalaisina. Vaikka heidän näkemänsä turkoosit olivat peräisin Iranista, kauppaa käytiin Turkissa. Siitä nimi. (Vähän sama kuin "turkey", kalkkuna, jolla ei ole mitään tekemistä Turkin kanssa.)

Nykyään useimmat turkoosit on sijoitettu amerikkalaisiin matkamuistoihin, esimerkiksi solmion sijasta pidettäviin nyöreihin hopeisiin pidikkeisiin. Tämä on uutta muotia; intiaanit alkoivat tehdä niitä vasta 1800-luvun loppupuolella käyttäen hopearahoista saatua metallia. Turkoosin moninaiset käytöt tautien parannukseen, kuninkaiden koristeisiin ja taideteoksiin ovat unohtuneet. Silti sen moninaiset värit ihastuttavat edelleen.

Thule

Thulen inuiteja 50-luvulla

Thulen nimi on edustanut äärimmäistä pohjolaa Pytheaan matkakirjasta vuonna 395 eaa asti. Pytheas mahdollisesti tarkoitti Islantia, mutta kun arktiset alueet tulivat tutuiksi, Thule siirtyi yhä etäämmälle. Nykyisen Thulen perusti Knud Rasmussen lähetysasemaksi vuonna 1908. Ensimmäiset rakennukset toi Godthab-niminen laiva 1909, ja siitä asti Tanskan lippu on liehunut täällä.

Knud Rasmussen on Grönlannin nuorison idoli. Hän syntyi tanskalaisen lähetyssaarnaajan ja inuit-naisen poikana 1879. Kahdeksanvuotiaana hän ajoi omaa koiravaljakkoaan, 10-vuotiaana käytteli kivääriä. Hän kävi Kööpenhaminan yliopistoa, mutta palasi Grönlantiin saaren suurimmaksi tutkimusmatkailijaksi. Tanskan valtio nimitti hänet valtion edustajaksi Thuleen ja kahteen muuhun Thulen seudun asutukseen, Savigsivikiin ja Grönlannin pohjoisimpaan asutukseen, Siorapalukiin (jossa "Lumen tajun" Smilla on syntynyt). Kun Rasmussen kuoli 1933, Tanskan valtio alkoi suoraan hallinnoida Thulea.

Toisen maailmansodan aikaan liittoutuneet sopivat, että Yhdysvallat suojelisi Grönlantia. Thulessa oli sääasema, jota pitivät tanskalaiset, mutta joka antoi tietoja suoraan liittoutuneiden armeijalle. Mm. Normandian maihinnousun päivä määrättiin Thulen antamien tietojen perusteella. Kylmän sodan alettua Yhdysvallat perusti lentotukikohdan Thuleen. Asukkaat siirrettiin n. 100 km päähän Quaanaqiin. Siirto oli ilmeisesti vapaaehtoinen - inuitit valittivat, että riista kaikkosi Thulesta rakennustyömaan metelin ja lentokoneiden vuoksi.

Rakennusurakka olikin melkoinen. Paikalle toimitettiin 12 000 miestä ja 300 000 tarvikkeita. Monet kuuden kuukauden aikana pystytetyistä rakennuksista ovat vieläkin käytössä. Kylmän sodan päätyttyä tukikohdan miehitystä on vähennetty, mutta Thulessa sijaitsevat vieläkin ohjustentarkkailuasema ja satelliittikontrolli.

Thulen tukikohta on juuri niin karun näköinen kuin arktisten alueiden asemat pyrkivät olemaan. USA:n armeija mainostaa kuitenkin, että majoitustiloissa on "täysikokoiset" vuoteet, jääkaappi ja mikoraaltouuni, puhelin, kaapelitelevisio ja stereot. Myös ateriat ovat halpoja, 3,30$ ateria. Myös maisemien kehutaan olevan komeita. Itse asiassa Thulen lentotukikohdan kotisivut ovat mainontaa, jota lomakohteet eivät häpeä. Tekisi suorastaan mieli värväytyä.

Tukikohta on lähinnä karun asiallisen näköinen

Everleighin sisarukset

- Toinen Everleighin sisaruksista, mahdollisesti Minna (ylh.vas.)
- Everleigh Cubin japanilainen salonki (ylh.oik.)
- Yksi klubin tytöistä (alh.vas.)
- Everleigh Clubin portaikko (alh.oik.)

Usein tavattu uskomus bordellin emännästä on entinen ilotyttö, joka vanhetessaan siirtyy johtamaan muita; todennäköisesti karkeatapainen, ylipainoinen ja liikaa meikattu nainen. Vaikuttavina poikkeuksina tästä mielikuvasta Yhdysvaltojen historiaan pääsivät Ada ja Minna Everleigh, jotka aloittivat ja lopettivat elämänsä yläluokan jäseninä ja pitivät kymmenen vuotta (1900-1910) Chicagon hämmästyttävintä bordellia nimeltään Everleigh Club.

Sisarukset syntyivät Kentuckyssä lakimiehen tyttäriksi. He kävivät hyvää koulua, saivat debytanttitanssiaisensa ja muun, mitä seurapiireihin kuuluu. Siten he erehtyivät menemään naimisiin veljesten kanssa, jotka olivat väkivaltaisia juoppuoja. Ada ja Minna karkasivat ja menivät teatteriin, 1800-luvun lopulla ainoa ammatti karanneille vaimoille.

Kun heidän isänsä kuoli, he - ilman mitään kokemusta alalta - sijoittivat perintörahansa bordelliin Omahassa rautatieryntäyksen aikana. Heillä oli hyvä liikejärki; he aloittivat heti paremman luokan laitoksella ja ansaitsivat nopeasti rahaa. Vuonna 1900 - vähän yli 20-vuotiaina - he muuttivat Chicagoon ja perustivat bordellin, josta tuli Amerikan ihme. Rakennus oli mahdollisimman ylellinen, jopa sylkykupit olivat täyttä kultaa. Huoneissa oli parfymoitua vettä suihkuttavat suihkulähteet, piano oli kultaa, musiikki soi jatkuvasti. Keittiö oli kuulu koko mantereella - 15-20 työntekijän henkilökunta ja huippuluokan kokki - viinit parasta laatua. Herrasmiehet tulivat usein vain syömään ja seurustelemaan. Tytöt oli valittu huolella. He olivat kauniita, hyvin pukeutuneita ja pystyivät keskustelemaan mistä aiheesta tahansa. Sisaruksilla oli laitoksessaan taidegalleria ja kirjasto ja tyttöjä painostettiin lukemaan runsaasti.

Laitoksen nuoret naiset kuljeskelivat saleissa kuin hienostoneidit ikään ja keskustelivat kohteliaasti. Kun asiakas kiinnostui jostakin neitosesta, joko Ada tai Minna tuli ja esitteli heidät kuin ainakin seurapiiritilaisuudessa. Eräs paikan erikoisuuksista olivat perhoset, joita sisarukset päästivät erikoistilaisuuksissa lentämään huoneissa. Vieraisiin kuuluivat mm. näyttelijä John Barrymore ja Preussin prinssi.

Madam Cleo Maitland, an old friend of the sisters, once remarked that "no man is going to forget he got his behind fanned by a butterfly at the Everleigh Club."

Vuonna 1910 Chicagon punaisten lyhtyjen alue kiinnitti siveyttä vaativien kansalaisjärjestöjen huomion. Juuri silloin Everleighin sisarukset olivat julkaisseet ja levittäneet yli Amerikan mainoslehtisensä, jossa ylistettiin heidän laitoksensa ylelisyyksiä, mm. lämmitystä talvella ja sähköviuhkoja kesällä pitämässä paikan lämpötilan aina miellyttävänä alastomille vartaloille. Tämä oli virhe; Everleigh Club suljettiin.

Minna responded philosophically, "If the Mayor says we must close, that settles it.... I'll close up shop and walk out with a smile on my face." And so they did.

Sisarukset ottivat taas tyttönimensä Lester (Everleigh-nimen he olivat omaksuneet isoäitinsä tavasta lopettaa kirjeensä "Everly Yours"). He matkustivat Euroopan kiertueelle ja sieltä palattuaan asettuivat asumaan New Yorkin Keskuspuiston reunalle mukanaan 1 000 000 $ rahaa, 200 000 $ korut ja kultainen pianonsa. Lopun elämäänsä he viettivät seurapiiriladyinä New Yorkissa ja pitivät runoiltoja. Minna kuoli vuonna 1948 ja Ada vuonna 1960. He jättivät jälkeensä kultaisen pianon, 100 000 $ timantit "and a legend that refuses to die".

Uusi tuho uhkaa

Uutistoimistoilla on tapana unohtaa isotkin jutut, kun niistä on kulunut jonkin aikaa. Tällä hetkellä viime lokakuinen Muzaffarabadin maanjäristys on jäänyt muiden uutisten jalkoihin. Pakolaisia on asutettu tilapäisiksi tarkoitettuihin asumuksiin. Nyt heitä uhkaa uusi vaara.

Maanvyörymä tukki laakson kaupungin yläpuolelta. Vyörymän yläpuolelle on muodostunut Hattian Balaksi kutsuttu järvi. Jos järven vesiä ei saada juoksutetuksi viimeistään ennen ensi kesän monsuunikautta, sen vedet voivat purkautua laaksoon hirveällä voimalla ja huuhtoa mennessään lähes 300 000 lohkareista ja galvanoidusta pellistä rakennettua suojaa, yli 800 000 telttaa ja kaikki niiden asukkaat. Ongelmana ei ole ainoastaan padon reunan yli vuotava vesi, vaan lohkareista, sorasta ja jäästä muodostuneen padon heikko rakenne; vesi voi syödä tiensä sen perustusten alle, jolloin ihmisten yli vyöryy koko lohkarepato tulvaveden mukana valtavana 250 metriä korkeana syöksytulvana. Useimmat pakolaisryhmittymät ovat asettuneet veden luonnollisten uomien äärelle ja nämä toimisivat kouruina, joihin vesi ohjautuisi.

Järven keräytymistä on kyllä seurattu. Tammikuussa sen raportoitiin olevan 150 metriä syvä ja 1,2 km pitkä. Asiantuntijat alkavat huolestua vakavasti ja moittivat Pakistanin hallitusta siitä, että tilannetta vain seurataan.

The Pakistani army and the country's Geological Survey, which invited the two scientists to the region to assess the risk, say they are aware of the situation and have pledged to keep an eye on rising water levels in the Hattian lake, and a smaller, second one forming nearby.

Toivottavasti emme joudu lukemaan uudelleen etusivun otsikoista nimeä Muzaffarabad.

Kartta esittää aluetta silloin, kun järvi alkoi muodostua ja sitä alettiin tarkkailla

Sfäärien musiikki

Titan (ja simpukka)

Aikoinaan eurooppalaiset uskoivat sfäärien musiikkiin. Auringon, Kuun ja planeettojen uskottiin kiertävän jokaisen omassa kristallikehässään. Näiden kehien suhteet olivat Pythagoraan oppien mukaisesti samat kuin kielisoittimien harmonia ja niinpä taivaankappaleiden liikkeet loivat taivaallista musiikkia, joka tosin ei ollut ihmiskorville kuultavaa.

Ajatusta vietiin pitemmällekin: planeetoilla oli kullakin oma luonteensa, ja nämä luonteet voitiin ilmaista musiikkina. Franz Werfel antaa kirjassaan "Syntymättömien tähti" sankarinsa vierailla avaruudessa ja kuulla omin korvin taivaankappaleiden musiikin:

Viimeiset rippeet [tajunnastani], jotka vielä miten kuten jaksoin pitää koossa, muodosti se raju, suunnaton, kuin leijonan karjuntana kaikuva patarumpujen pärinä ja urkujenpauhina, mikä jo äärettömän pitkien matkojen päästä ilmeni Jupiter-Pietarin avaruussoitoksi. Tuo soitto sai ihmisen tuntemaan kuin menettäisi henkensä ja tajuntansa, vaikkei sekään kaikesta kauheudestaan huolimatta koskaan paisunut kovin kovaääniseksi eikä milloinkaan kasvanut myllertävää mezzofortea voimakkaammaksi.

Nyt tämä ajatusleikki on osoittautunut todeksi. Kun Huygens-luotain laskeutui Saturnuksen Titan-kuuhun, sen mikrofoni tallensi Titanin äänen. Mitään harpunsoittoa se ei ole, paremminkin teknoa, kuten linkin ääninäytteistä voi kuulla. Sen sijaan Saturnus soi aavemaisen kauniisti. Saturnuksen soiton tallensi Cassini-luotain. Ääni tulee aurinkotuulen osuessa Saturnuksen magneettikenttään.

Uusin äänilöytö on vielä aavemaisempi, vaikka siitä ei musiikkinäytettä olekaan. Kun tähti kuolee, se laulaa.

Kun tähti on polttanut itsensä loppuun, sen ulompi kuori romahtaa sisäänpäin. Sitten tähti laajenee valtavasti ja leimahtaa uskomattoman kuumaksi: syntyy supernova, jonka valo voittaa kokonaisten galaksien valon. Supernova romahtaa lopullisesti kasaan valkoiseksi kääpiöksi. Ongelma on ollut, että mikään tietokonemalli ei ole antanut tulokseksi supernovaa. Sisemmän osan paine ei ole kyennyt malleissa voittamaan ulomman osan painetta. Sitten astronomit lisäsivät ääniaallot malliinsa, ja se toimi.

"Our simulations show that the inner core starts to execute pulsations," says Burrows.

"They show that after about 500 milliseconds [after the core collapses] the inner core begins to vibrate wildly. And after 600, 700 or 800 milliseconds, this oscillation becomes so vigorous that it sends out sound waves.

"In these computer runs, these sound waves actually cause the star to explode, not the neutrinos."

The researchers say typical sound frequencies in the inner core are about 200 to 400 hertz, in the audible range around middle C.

Tähti laulaa itsensä hengiltä.

Shakespearen muotokuva

William Shakespeare, ns. Chandos-muotokuva

William Shakespeare ei ollut eläessään sen tärkeämpi kuin moni muukaan näytelmäseppo. Vasta jälkimaailma on ristinyt hänet "bardiksi" ja alkanut kunnioittaa häntä yli ihmiskykyjen - jopa niin paljon, että on kiistänyt hänen olemassaolonsa (tai ainakin hänen yhteytensä omiin töihinsä). Niinpä hänen ulkomuotonsakin on ollut kiista aiheena.

Useimmiten nähdään kaiverrus, joka oli näytelmien ensimmäisen painoksen esilehdellä. Epäilen, että tämä kuva on yksi syy epäillä Shakespearen tekijänoikeudet.Se esittää perin juurin pöllön näköistä, puolikaljua miestä, jolla on heikonpuoleinen leuka ja silmäpussit. Monet muut "muotokuvat" ovat selvästi myöhemmältä ajalta tai väärennöksiä.

Nyt brittitutkijat uskovat selvittäneensä, että ns. Chandos-muotokuva on aito. Muotokuvan nimitys tulee Chandosin herttuasta, joka omisti taulun. Muotokuva on maalattu Shakespearen elinaikana, sen maalaajaksi uskotaan Shakespearen ystävä ja sen omisti ensin hänen kummipoikansa. Niinpä tämä tummaislmäinen, merirosvon näköinen mies kultarengas korvassaan voi olla aito Shakespeare. Olen iloinen siitä - olen aina pitänyt juuri tästä kuvasta.

En lähde antamaan mitään elämäkertakuvausta. Vastikään on suomennettu Anthony Holdenin "William Shakespeare", varsin selkeä yleisesitys aiheesta. Viehättäviä kuvia Shakespearen kotikaupungista ja hyvä kuvaus hänen elämästään löytyy Stratford-on-Avonin sivuilta. Lyhyesti käsitellään Shakespearen oikeutta omaan tuotantoonsa "Absolute Shakespeare"-sivulta.

En likaa tietokoneeni näppäimistöä sotkeutumalla hämäräperäisiin kiistoihin siitä, kuka muu olisi kirjoittanut näytelmät (kumma kyllä, Shakespearen runoelmista, joista hänet aikanaan parhaiten tunnettiin, ei riidellä), paitsi luettelemalla joitakin kirjoittajiksi ehdoteltuja: Francis Bacon, Christopher Marlowe, Edvard de Vere, William Stanley (kuka ihme hän oli?) ja kuningatar Elisabeth. En muista, kuka sanoi: "Shakespearen näytelmiä ei kirjoittanut Shakespeare, vaan muuten täysin tuntematon mies, jonka nimi sattui olemaan William Shakespeare."

Todellinen Shakespeare ja todellinen muotokuva löytyvät alla olevasta kuvasta: Globe-teatterista. Etsikää häntä hänen töistään.

Dodo

Jokainen on voittanut, kaikki saavat palkinnon - dodo ja Alice Tennielin piirtäminä

"Kuollut kuin dodo." "Typerä kuin dodo." Esimerkkinä luonnonvalinnasta, dodo oli kömpelö, typerä ja ansaitsi kuolla. Kysyä sopii, miksi dodo alkuaankaan kehittyi, jos se oli niin kelvoton näyte. Ihminen näki ensimmäisen dodon Mauritiuksen saarella vuonna 1598, ja vuonna 1681 viimeisen. Vihoviimeinen täytetty dodo heitettiin roskiin Lontoossa 1755. Koko lintua pidettiin jonkin aikaa myyttinä, kehnona keksintönä, kunnes Mauritiuksen asukas etsi saaren läpikotaisin ja löysi runsaasti dodon luita.

A group of zoologists searched in 1850 for evidence, to the extent of traveling to Mauritius looking for bones—and found none. Soon the dodo was denounced as a scientific fraud.²⁰ Evidence did not surface until a resident of Mauritius, George Clark, searched the island and in time discovered numerous scattered bones. His specimens were soon shipped to major museums, and after study were pronounced authentic.

Uudet tutkimukset ovat osoittaneet, että dodoa ei voi syyttää muusta kuin tottumattomuudesta huonoon seuraan, kuten ihmisiin, rottiin, kissoihin ja apinoihin. Se on ollut hoikempi kuin useimmissa kuvissa, itse asiassa hyvä ja nopea juoksija, ja nokka on ollut mainio ase. DNA-tutkimusten mukaan se on ollut sukua kyyhkyille. Dodo oli lentokyvytön ja muni vain yhden munan kerrallaan. Niinpä se hävisi saalistajilleen. Niin voat tehneet monet muutkin valtamerien saarilla eläneet linnut.

Valokuvaaja Harri Kallio on saanut Fotofinlandia-palkinnon kuvasarjastaan "Dodo ja Mauritiussaari, kuvitteellisia kohtaamisia". Kuvasarjassa dodot on kuvattu ikään kuin viimeisellä rannalla, kuten tuomaristo YLE-uutisten mukaan ilmaisee.

Linnut ovat kuvissa ikään kuin viimeisellä rannalla. Neuvottomina ne kerääntyvät yhteen, kuin lopullisen tuhonsa aavistaen, perustelut jatkuvat.

Näin kuvasarja on paitsi taiteellisesti puhutteleva kokonaisuus, myös vahva kannanotto luonnon monimuotoisuuden puolesta.

Sanapari "viimeisellä rannalla" laajentaa dodon tragedian yleisinhimilliseksi. Löydämmekö itsemmekin viimeiseltä rannalta?

Sivusto dodoista ei suotta kanna nimeä "Dodon tragedia".

Japanilainen piika pikkuinen

Akihabaran pikku piikasia

Musicalissa "Forum" kaipailtiin "kunpa saisin pikku piikasen..." Samoja haaveita tuntuu japanilaisilla olevan. Akihabara on alue, jossa on suuria elektroniikkaliikkeitä ja Internet-kahviloita. Siellä Japanin nörtit tapaavat toisiaan. Heille ei kuitenkaan riitä sähköinen viestintä, vaan kaivataan myös inhimillistä palvelua. Geishat tarjoilevat vielä liikemiehille kalliissa ravintoloissa, mutta Akihabarassa ihanne on siirtynyt anime-typyköihin.


Viimeisin yhteistyön hedelmä ovat erityisesti hajoavat ostoskassit. Ensimmäiset 3000 elektroniikkaliikkeen asiakasta, jotka kieltäytyvät paperi- tai muovipussista, saavat erikoispussin "palvelusneitokahvilan" tytöltä nimikirjoituksen kera. Tällä tavoin toivotaan kassittoman palvelun leviävän ja Japanin jäteongelman kohenevan. Siinä, missä geishat luovat viihtyisän miljöön tärkeille neuvotteluille, anime-palvelijattaret ovat aktiivisemmassa roolissa varsinaisen työnsä ohella.

Akihabaran neidot eivät tarjoa intiimipalveluja, vaan innokasta alistuvuutta. He kutsuvat asiakasta "herraksi" ja "mestariksi", tarjoilevat polvistuneina, sekoittavat sokerin kuppiin ja jopa ruokkivat asiakkaan lusikalla. Tytöt tuntevat olevansa fantasiamaailman asukkaita ja nauttivat roolistaan - niin he ainakin itse vakuuttavat. Työhön voi liittyä muitakin palvelumuotoja; kampaamopalveluja tai hiustenhoitoa, jopa hierontaa (vaatteet päällä). Kaikkea, mitä innokas nörtti voi naiselta kaivata ja haluta, paitsi seksiä (sitä saa toisaalta samanlaisiin kolttuihin pukeutuneilta tyttösiltä).

Koska nämä röyhelökolttuiset palvelijattaret keskittyvät vain miesasiakkaisiin, naisille on avattu omia neitokahviloita nimellä "Prinsessa Sydän", jossa japanittaret saavat tuntea olevansa Prinsessa Ruususia palvelusneitojen ympäröiminä. Tällä tavoin länsimainen Disney-unelma siirtyy aitojapanilaiseen käyttöön.

Mary Anning, fossiilien kerääjä

Mary Anning osoittaa sormellaan koiraansa, joka kuoli kivivyöryssä (Mary pelastui hädin tuskin)

Mary Anning (1799 - 1847) on nimetty maailman kuuluisimmaksi naispuoliseksi fossiilien löytäjäksi. Hän eli ja kuoli köyhänä Lyme Regisissä, Dorsetissa. Lyme Regisin jyrkät rantakalliot ovat kuuluisia jurakauden runsaista löydöistään. Mary Anningin aikana herrasmiesgeologit kuljeskelivat pitkin Englannin kallioita koputtelemassa vasaroillaan ja kivettyneet ammoniitit ja simpukat olivat kahvipöytien koristeina. (Tällainen geologi on "Ranskalaisen luutnantin naisen" sankari; hän kohtasi Sarahin, elämänsä naisen, Undercliffissä Lyme Regisissä.)

Mary Anningin isä oli dissidentti, mikä Maryn aikana tarkoitti uskonnollista lahkolaista. Isän oli uskonnollisen suuntautumisensa vuoksi vaikea saada työtä, ja hän keräsi rannikolta fossiileja yhdessä lastensa kanssa ja myi niitä pääkadulla. Lapsia oli kaikkiaan kymmenen (ensimmäinen Mary kuoli ennen toisen, fossiilinkerääjä-Maryn syntymää). Vain Mary ja hänen veljensä Joseph selvisivät lapsuudestaan hengissä.

Kun Mary oli 10-12 vuoden vanha, hänen veljensä näki rantatörmässä oudon fossiilin. Mary kaivoi sen sitkeästi esiin. Löytö oli Ichtyosaurus, ensimmäinen koskaan löydetty näyte. Näihin aikoihin isä kuoli ja Mary piti siitä lähtien äitinsä ja veljensä leivässä kuolemaansa asti. Hänen huomattavin löytönsä tieteellisessä mielessä oli ensimmäinen kokonaisena löydetty plesiosaurus.

Mary ei koskaan saanut edes nimetä yhtään löydöistään. Kunnian veivät aina fossiilien ostajat, jotka esittelivät näytteet. Perhe oli niin köyhä, että he joskus joutuivat myymään huonekalujaan. Työ oli vaarallista; kerran Mary selvisi hädin tuskin kalliovyörymästä, jonka alle hänen koiransa jäi. Vasta vähitellen hänet alettiin tuntea ja häntä alettiin kunnioittaa.

Mary had some recognition for her intellectual mastery of the anatomy of her subjects, from Lady Harriet Silvester, who visited Anning in 1824 and recorded in her diary:

the extraordinary thing in this young woman is that she had made herself so thoroughly acquainted with the science that the moment she finds any bones she knows to what tribe they belong. . . . by reading and application she has arrived to that greater degree of knowledge as to be in the habit of writing and talking with professors and other clever men on the subject, and they all acknowledge that she understands more of the science than anyone else in this kingdom

Hän kehitti niin hyvän tuntemuksen löydöistään, että ajan tiedemiehetkin jäivät väittelyssä toiseksi.

I do so enjoy an opposition amongst the big wigs'.
Mary Anning in a letter, 1828.

Mary Anning kuoli 48-vuotiaana rintasyöpään. Hänellä on muistotaulu Lyme Regisin kirkossa. Sopiva muistotaulu hänelle ovat myös hänen löydöistään tehdyt piirrokset, joista jotkut on piirretty Maryn löytämästä ammoniitista saadulla musteella - niin ainakin väitetään. Musteen laadun kerrottiin olleen hyvä.

Helium-3

Parom

Uusia energialähteitä etsittäessä katse on jo kiinnittynyt Kuuhun. Heliumilla - kaksi protonia, kaksi neutronia - on isotooppi Helium-3, josta puuttuu toinen neutroni. Kun Helium-3 pääsee yhteyteen deuteronomiumin kanssa, se kaappaa puuttuvat neutronin ja synnyttää prosessissa energiaa. Helium-3 itseään syntyy hyvin harvoin paitsi Auringossa. Auringosta Helium-3 siirtyy aurinkotuulen puhaltamana Kuuhun, jossa sitä uskotaan olevan kuupölyn joukossa.

Kuustakaan ei sentään voi lapioida Helium-3 pölyä, vaan se on puhdistettava ja puristettava. Materiaalin toimittaminen Maahan on oma ongelmansa. Helium-3 olisi silti ihanteellinen energialähde - se ei saastuta eikä aiheuta radioaktiivista jätettä. Miten saada Helium-3 Maahan taloudellisesti kannattavalla tavalla ja riittäviä määriä? Venäläiset ilmoittavat alkavansa tuottaa sitä vuoteen 2020 mennessä. He suunnittelevat rakentavansa Kuuhun pysyvän kaivosaseman ja perustavansa sukkulajärjestelmän, joka kansainvälistä avaruusasemaa ISS:ää väliasemana käyttäen kuljettaa Helium-3:n Maahan. Parom - "lautta" - kuljettaisi kuormia Kuusta ja rakenteen toinen osa, Kliper, miehistöä Maasta ISS:ään.

Suunnitelma on kunnianhimoinen ja aikataulu tiukka. Lisäksi muutkin maat - Japani, Kiina, Intia ja myös USA - ovat naulanneet optimistisen katseensa Kuuhun. Taidamme nähdä kilpajuoksun ja mahdollisesti myös joitakin vaikuttavia epäonnistumisia. Onnea silti suunnitelmille - maapallo voisi käyttää uutta energialähdettä. Jotakin kiehtovaa on ajatuksessa, että tulevaisuudessa Suomi lämpiäisi Auringon sisuksissa syntyneellä kuupölyllä.

Betty Friedan

Betty Friedan on kuollut 85-vuotispäivänään. Hänen kirjansa "The Feminine Mystique", "Naisellisuuden harhat", oli minullekin melkoinen kokemus 60-luvulla. Kirjan kuvaama kotirouvakulttuuri ei ole koskaan ollut suomalaista elämää, mutta filmit ja televisio tietysti toivat tajuntaan nämä Stepfordin kotirouvat.

Arvostelijat huomauttavat, että Betty Friedan kuvasi pelkkästään valkoisten, keskiluokkaisten kotirouvien elämää. Kuvan ulkopuolelle jäävät tämän maailman Rosa Parksit ja muut köyhät, mustat yksinhuoltajat. Huomautan, että juuri Friedanin "nimetön ongelma" oli uusi löytö. On helppoa sääliä köyhiä ja mustia, mutta todellinen paljastus oli keksiä, että kotona elelevät naiset, joilla on hyväpalkkainen mies eikä huolen häivää maailmassa, kärsivät jostakin.

Betty Friedan joutui itsekin törmäämään amerikkalaiseen elämänmuotoon, kun hänet sanottiin irti työstään raskauden aikana. Radikaalin taustansa hän onnistui kätkemään vuosikaudet; se olisi jossakin määrin sumentanut kuvaa viattomasta naisesta, joka alkaa epäillä elämänsä peruspilareita. Muistan, että minuun teki suurimman vaikutuksen se kyyti, jota Freud "Naisellisuuden harhoissa" sai. Mieleenpainuvia kohtia olivat myös ne, joissa kotityö sai kenkää; aikoinaan vajaamieliset naiset olivat haluttua kotityövoimaa ja tämä tapahtui aikana, jolloin kotona tehtiin paljon enemmän ja monimutkaisempaa työtä kuin Friedanin kuvaamana pesukoneiden ja pölynimureiden aikakautena.

Betty Friedan sanoutui myöhemmin irti osasta johtopäätöksiään kirjassaan "Naisliikkeen uusi suunta", mikä oli pettymys. Hänen avioeronsa on myös kiistan aihe. Betty väitti miehen hakkaavan häntä, mies on kiistänyt. Siitä huolimatta "nimetön ongelma" on edelleen mullistava keksintö ja "Naisellisuuden harhat" yksi 1900-luvun tärkeimpiä kirjoja.