Lääkkeiden pitkä historia

Mandrake-juuren nostoa

Blogilandia tuntuu potevan kovasti yskää ja flunssaa. Monet flunssalääkkeet ovat vanhoja ja koeteltuja, mutta ainakaan minä en tiennyt, miten vanhoja, ennen kuin luin niistä kirjasta "Antiikin lääketieteen perintö".

Jo egyptiläiset osasivat käyttää inhalaattoria. Liman irrotukseen käytettiin timjamiuutetta, bentsoehartsia, terpentiiniöljyä, mentolia, lakritsiuutetta ja anisöljyä. Terpentiiniöljy on näistä vieraampi nimi, muta sitä on nykyään Vicks Vaporubissa. Meidän käyttämiimme aromaattisiin limanirroitusaineisiin on tullut uutena vain eukalyptus, ja sitä taas käyttivät Australian alkuasukkaat.

Antiikin lääkärit määräsivät kivuliaaseen yskään oopiumia hillitsemään yskärefleksiä. Samoin määrättiin villikaalia eli hullukaalia. He olivat tosin hyvin varovaisia, koska antiikin aikaan annostusta ei saatu tasaiseksi, jotenhengenmenon riski potilaalle oli melkoinen. Hullukaalia ja oopiumia käytettiin myös unilääkkeenä ja kivunlievitykseen, samoin velhojuurta, joka tunnetaan myös nimillä lemmenmarja - se Raamatussa mainittu - ja hullumarja sekä antiikin ja keskiajan kuuluisimmalla lääkkeen nimellä: mandrakejuuri.

Mandrakejuuresta on runsas määrä hurjia tarinoita. Osasyynä tarinoihin voi olla se, että mandrakella hoidettiin myös impotenssia. Niin perustavaan ihmisen toimintaan puuttuminen vaati mukaan myös magiaa, ja mandrake oli velhojen suosikki. Uskottiin, että mandrakenäytti ihmiseltä ja huusi kuin ihminen maasta vedettäessä, ja huudon kuullut tuli hulluksi tai kuoli. Väitettiin, että juuri piti nostaa sitomalla se mustaan koiraan, joka sitten tahattomasti veti juuren maasta. Aikakauden mainostus- ja hinnannostatuskeino epäilemättä.

Oopiumia käytettiin kivunlievitykseen, mutta antiikin lääkärit tunsivat hyvin kaikkien yllä mainittujen, oopiumin, mandraken ja hullukaalin, vaarat. Ne kaikki saattoivat aiheuttaa hengitys- ja sydänpysähdyksiä. Sen vuoksi antiikissa ei tunnettukaan täysnukutusta.

Ummetukseen käytettiin silloin, kuten nykyäänkin, pellavansiemenöljyä tai risiiniöljyä. Tiedätte tietenkin, miksi risiiniöljy on tehokkain yskänlääke...

Kuumeeseen käytettiin erilaisia pajutuotteita jo Babyloniassa, mutta Untinen-Auelin kivikautinen Ayla oli ehdottomasti aikaansa edellä käyttäessään nimenomaan pajunkuorta. Se keksittiin vasta Kreikassa.

Kun ihmisestä piti päästä eroon, käytettiin osittain samoja aineita. Pienet määrät parantavat, suuret tappavat. Virallinen teloitusmyrkky antiikin Kreikassa oli myrkkykoiso, jolla Sokrateskin surmattiin. Epäilemättä oleanteri - tunnetaan nykyään Etelä-Italiassa "rotanmyrkkypuuna" - oli jo antiikin aikaan keino hankkiutua ihmisistä eroon. Minulle on kerrottu, että oleanteria kutsutaan Sisiliassa myös "leskentekijäksi" ja "avioeropuuksi".
Sieniä käytettiin ruoaksi, mutta ei lääkkeeksi. Myrkkysieniä harrastivat noidat ja myrkyttäjät. Keisari Claudiuksen väitetään tulleen myrkytetyksi sieniruoalla.

Muinaisen Egyptin rohdoksista saa enemmän tietoa kuin voi käyttää lukemalla Christian Jacqin kirjoja. Hänellä on ällistyttävä taito keskeyttää juoni koska tahansa luettelemalla sivutolkulla lääkkeiden, juomien, kosmetiikan ja hajusteiden valmistusaineita.

Saira Shah - tarinankertojan tytär

Nainen burqassa ja Saira Shah afgaaninuorukaisen valeasussa

Olen etsinyt kirjoja, jotka kertoisivat Afganistanin elämästä, mieluiten naisten kannalta. Luin Åsen Seierstadin kirjan "Kabulin kirjakauppias", mutta aloin epäillä sen todenmukaisuutta. Hänen haastattelemansa naiset tuntuivat puhuvan sujuvaa ruotsia tai englantia, mikä ei voinut olla mahdollista.

Sitten löysin Saira Shahin kirjan "Tarinankertojan tytär". Saira on puoliksi afgaani, hän on saanut vuonna 2002 vuoden toimittaja -palkinnon dokumentistaan Afganistanin naisista ja hän on myös kiertänyt maailman ongelmakohtia Kosovosta Gazaan. Hänen viimeisin dokumenttifilminsä on "Kuolema Gazassa". Saira on oikea henkilö kertomaan, millaista on olla afgaani ja nainen.

Itse asiassa Saira Shah syntyi ja kasvoi Englannissa. Hänen tarinankertoja-isänsä ruokki häntä kertomuksilla sadunhohtoisesta Kabulista, kunnes Saira 21-vuotiaana lähti tutustumaan sukunsa perintöön. Hän työskenteli kolme vuotta vapaana toimittajana Neuvostoliiton Afganistanin-sodan aikana. Myöhemmin hän palasi Afganistaniin taliban-hallinnon aikaan. Hän on perinyt isänsä tarinankerronnan lahjat.

"Tarinankertojan tytär" on täynnä kiehtovia tarinoita ja tarkkoja yksityiskohtia mujahidin-sisseistä ja afgaanielämästä. Lainaan tarinaa siitä, miten Saira sattui saamaan afgaani-isoisän ja skotlantilaisen isoäidin. Isoisä opiskeli Englannissa. Hän tuli isoäidin kotiin teelle eräänä iltapäivänä, kun isoäiti oli 16-vuotias. Nuoret rakastuivat ja karkasivat yhdessä. Skotlantilainen suku ei puhunut hairahtuneelle tyttärelle enää koskaan. Afgaanisulhanen pyysi kotoa lupaa naida tyttö ja sai vastauksen: "Kääntyykö hän islamiin ja pystyy puolustamaan linnoitusta?" Molempiin kysymyksiin vastattiin myöntävästi ja niin skotlannitar vietti loppuelämänsä Kabulissa, joka silloin oli täynnä puutarhoja ja satakieliä - ainakin sukutarinoiden mukaan.

Tässä Kabulissa Saira siis halusi vierailla. Miten kävi, siitä kertoo kirja. (Tarinassa on mukana myös valkoinen ratsu ja ritari - nekään eivät olleet ihan sitä, mitä piti.)

Kerrankin meemi!

Tässä se luvattu näkymä ikkunasta	Näkymä tietokoneelleni
Talon remonttipuoli	Makuuhuone/työhuone
Se remontoimaton puoli	Ja sitten keittiö

Ajattelin, että kun kerran pistän kuvia, pannaan sitten koko kämppä edestä ja takaa, sisältä ja ulkoa. Taloremontti on juuri alkanut ja kestää lokakuun loppuun. Tulee ikävä auringonvaloa!

Da Vincin Smart Car

Smart Car Pariisissa

Kaikenlaiset keskustelupalstat ovat kohisseet Dan Brownin kirjasta "Da Vinci -koodi". Se tuntuu aloittaneen jopa jonkinlaisen kultin tai uskonnon. Kiinnostuin sen verran, että tilasin kirjan kirjastosta. Sujuva ajanvietekirjahan se on; viimeksi, kun luin vastaavanlaisen opuksen, siinä etsittiin Hitlerin päätä. Tässä on paljon tavanomaisempi kohde, Graalin malja ja Temppeliherrat. Hupaisinta kirjassa on vauhdikas takaa-ajo, jossa sankariparin ajopelinä on Smart.

"Se on tuo tuolla", huusi Sophie ja osoitti tylppäkeulaista punaista kahden hengen autoa, joka oli pysäköity aukiolle.
Ei kai hän voi olla tosissaan? Auto oli ylivoimaisesti pienin minkä Langdon oli koskaan nähnyt.
"SmartCar", Sophie sanoi. "Sata kilometriä litralla."

Sankarittarella oli jopa aikaa pieneen mainoskatkoon.

Smart on kyllä herttainen potkulauta, siis se kahden hengen malli. Nyt siitä on tehty neliovinen malli ja pilattu idea. Odotan mielenkiinnolla elokuvaa. Viimeksi nähtiin pienten autojen vauhtikisaa siinä elokuvassa, jossa Michael Caine ja kumppanit ajavat pompannapeilla poliiseja pakoon ja aiheuttavat historian suurimman liikenneruuhkan Firenzessä. Toivottavasti ohjaaja ottaa Smartista Louvren piha-alueella kaiken irti.

Ekhnaton

Ekhnaton ja Nefertiti

Faarao Ekhnaton on varmaan kirjallisuudessa eniten pahoinpidelty Egyptin hallitsija, ellei sitten Tutankhamon hautansa vuoksi.

Ekhnatonilla oli uskonnollisia ideoita, joiden vuoksi hän joutui kirotuksi Egyptissä ja raivasi tiensä maailmankirjallisuuteen. Suomessa hänet tunnetaan Mika Waltarin "Sinuhesta", jossa hän esiintyy uneksijana. Voimakkaana naisena hänen äitinsä Nefertitin ohella esitellään sisar Baketamon, ja vastustajana ja seuraajana kenraali Horemheb.

Thomas Mannin Ekhnaton Joosef-sarjassa muistuttaa merkillisesti Waltarin faaraota. Mann ei esitellyt lainkaan Horemhebia, mutta kylläkin faaraon voimakkaan äidin Tejen. Mannilla luonnollisesti voimahahmo oli pääministeri, Raamatun unenselittäjä Joosef.

Erikoisista aurinkokunnan kuvauksistaan 1950-luvulla tunnettu Immanuel Velikovsky kiinnostui myös Ekhnatonista. Hänen tulkintansa oli suorastaan häiritsevän mielenkiintoinen. Hänen mukaansa kreikkalainen Oidipus-tarina kuvaa itse asiassa Ekhnatonia ja Nefertitiä.

Kreikkalainen kulttuuri oli enemmän sidoksissa Egyptiin kuin yleensä myönnetään.
http://www.worldagesarchive.com/Individual%20Web%20Pages/BlackAthena.html
Musta Athene -väittely raivoaa edelleenkin maailman yliopistoissa. Idea on, että antiikin Kreikka sai suuren osan kulttuuristaan Egyptistä. Velikovskyn teoriassa ei ole sattuma, että kreikkalaisen tarun Thebellä on sama nimi kuin Egyptin pääkaupungilla.

Oidipus, kuten muistamme, tuli tappaneeksi isänsä ja naineeksi äitinsä. Hänellä oli myös jalassaan jokin vika, joka teki hänestä ontujan. Velikovskyn teorian mukaan taru siirtyi Kreikkaan Ekhnatonin ajan Egyptistä, jossa voimakas kuningatar Nefertiti otti puolisokseen poikansa Ekhnatonin. Useiden veistosten mukaan Ekhnatonilla oli jokin määrittelemätön fyysinen vika. Nefertitin kuolinvuotta ei tiedetä, Ekhnatonin kuoltua kaikki jäljet hänestä hävitettiin.

Judith Tarrilla on toinen teoria. Hänen mukaansa Egyptissä valtaa piti miespuolinen faarao, mutta perimys siirtyi naisen linjaa pitkin. Ekhnaton ja Nefertiti saivat vain tyttölapsia. Saadakseen perijän Ekhnaton nai vuorotellen kaikki tyttärensä 11-13 vuoden kypsässä iässä. Juoni ei toiminut. Nefertiti kuoli kulkutautiin, tyttäret liian nuorina lapsivuoteeseen. Tätä teoriaa vahvistavat yllättäen hauta- ja papyruslöydöt, joiden mukaan faaraon tyttäret on haudattu noin 11-13 vuoden iässä ja yhdellä heistä on haudassaan pieni vauva, toisella sikiö.

Judith Tarr lähtee tässä villisti sivuraiteelle: hänen mukaansa Ekhnaton uskonnollisine pakkomielteineen lavastaa omat hautajaisensa, pakenee erämaahan ja rupeaa Moosekseksi. Loput voitte lukea Vanhasta Testamentista.

Television Discovery-kanava keskittyy Tutankhamoniin, jonka oletetaan naineen Ekhnatonin tyttären Ankhesenpaatenin. Tutankhamon oli luultavasti Nefertitin velipuoli eli Ekhnatonin lanko. Hän kuoli noin 20-vuotiaana. Discovery-sarjan mukaan hänet murhasi Ay, Nefertitin isä ja Ekhnatonin seuraaja. Aytä seurasi sitten kenraali Horemheb, joka perusti uuden dynastian. Tarrin teorian mukaan myös Ankhsenepaaten pakeni erämaahan ja rupesi naisprofeetta Miriamiksi. Ay oli täysin vilpitön mies, jonka Horemheb surmasi päästäkseen faaraoksi. Tutankhamon taas kuoli metsästysonnettomuudessa.

Faaraoiden historiassa tämän kaltaiset sukusotkut olivat aivan tavallisia. Tämän nimenomaisen vyyhden aiheutti kaksi sattumaa: Ekhnaton oli uskonnollinen hullu ja Tutankhamon ainoa faarao, jonka hauta on löydetty suurin piirtein ennallaan. Ja Nefertitistä on löydetty muotokuvia, joiden perusteella hänet on julistettu yhdeksi maailman kauneimmista naisista.

Maailman merkillisä museoita, osa 2

Keittiöjumala ja vaimo paperileikkauskuvassa; alareunassa väitetään olevan pari kukkoa kukon vuoden kunniaksi

Maailman ruokamuseo esittelee 9. helmikuuta alkaneen kukon vuoden kunniaksi kiinalaisia ruokia. Keittiöjumalan suu tavataan voidella hunajalla, koska hän vie taivaan keisarille tiedon perheen hyvästä tai huonosta käytöksestä. Kuten Amy Tan kirjassaa "Keittiöjumalan vaimo" muistuttaa, vaimoa ei lahjota, vaikka hän kuvassa onkin.

Netscapen harrastajille ilosanoma: netissä on Mozilla-museo. Kuten museon kotisivulla kerrotaan, Mozilla katosi mainoksista säikähdettyään liituraitamiehiä. Näillä sivuilla hän vielä mellastaa eri olomuodoissaan.

Buffalo Bill ei enää mellasta, mutta hänen hautapaikallaan on hänen kunniakseen pystytetty pieni museo. Buffalo Billin hevosta ei taida olla kuin lastenlaulussa:

"Buffalo Bill hevostansa
hoputti suitsista nykien.
Hevonen puisti päätään vaan,
sitten se hirnahti rykien..."

Aivomuseokin netistä löytyy. Sen kuvia on kielletty esittämästä julkisesti, jotta kukaan ei edelleen kopioisi niitä, mutta itse sivuilla on monenlaisia ja monen kokoisia aivoja. Aivot taitavat olla näytteillä parin yliopiston kokoelmissa.

Käärmekirkko

George Hensley

Donna Tarttin kirjassa "Pieni ystävä" kuvataan Tennesseen käärmekirkkoa, uskonlahkoa, joka kokouksissaan ottaa esiin ja käsittelee eläviä myrkkykäärmeitä. Lahkon aloitti 1910-luvulla mies nimeltä George Hensley. Tarinan mukaan Hensley oli saarnaamassa Markuksen evankeliumista kohdasta, jossa Jeesus lausuu viimeisinä sanoinaan opetuslapsilleen: "Ja niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat." Tällöin kaksi miestä toi saarnaajan eteen arkun, jossa oli eläviä kalkkarokäärmeitä ja vaati tätä todistamaan uskonsa. Hensley pani kätensä arkkuun ja nosti sieltä käärmeen. Hän lopetti saarnansa käärmettä käsissään pidellen.

Uskonlahko levisi Tenneseen takamaille, kunnes se kiellettiin liian monen uskovaisen kuoltua käärmeenpuremiin tai strykniinin juontiin (toinen tapa todistaa uskonsa). Sitä paitsi Hensley itse vangittiin laittomasta pontikan keitosta ja pantiin kahleporukkaan. Hän kuitenkin pakeni ja aloitti lahkon uudelleen 40-luvulla. Vuonna 1947 Hensley kuoli käärmeenpuremaan ja lahko kiellettiin uudelleen. Se toimii silti yhä ja sillä on muutamia tuhansia jäseniä, joista kaikki tosin eivät käsittele käärmeitä jumalanpalveluksissa.

Toinen käärmeen käsittelijöiden haara aloitti toimintansa Alabamassa, jossa sama raamatunlause johti samanlaiseen tulkintaan. Nykypäivän havainnoijan mukaan lahkolaiset eivät ole lukutaidottomia hihhuleita, vaan tavallisia, lähinnä keskiluokkaisia ihmisiä. Donna Tartt oli siis Etelävaltioiden kuvaukseensa tavoittanut merkillisen, mutta ympäristöä luonnehtivan piirteen.

Seth on kuollut

Sethin ase kuvassa on käsin tehty Purdy-haulikko, englantilaisten klassisin ja kallein metsästysase; sarjassa Taten suvun perintöase lahjoitettiin metsänvartija Sethille


Todellisuudessa olen hiukan myöhässä. Emmerdalen verraton salametsästäjä Seth Armstrong, tosielämässä Stan Richards, kuoli 11/2-05. Hän syntyi Barnsleyssä Etelä-Yorkshiressä 1930 ja kuoli samassa kylässä keuholaajentumaan.

Stan oli varsinainen englantilainen luonne. Hän teki rooleja paitsi Emmerdalessa (25 vuotta Sethinä), myös "Kaikenkarvaiset ystävämme" -sarjassa ja Coronation Streetissä, toisessa englantilaisessa ikikestävässä. Vuonna 2002 hänet esiteltiin kuningattarelle.

Stanin vaimo kuoli 1994 ja nuorin pojista menehtyi auto-onnettomuudessa, mutta häneltä jäi kaksi poikaa ja kolme tytärtä.

Stan aloitti julkiset esiintymisensä 10-vuotiaana pianistina. Olutta hän ei juonut riippumatta siitä, miten paljon hän Emmerdalessa riipuskeli "Villapakassa". Hän oli viskimiehiä. Itse asiasta kuultuna hän huomautti, että joka kohtauksessa hänellä oli nenänsä alla joko tyhjennetty tai vasta täytetty olutlasi, mutta kukaan ei koskaan nähnyt hänen juovan.

Saavat tuoda sarjaan miten monta nuorta blondia tahansa, Sethin viiksiä he eivät korvaa.

Kunnon aseet

"60 minuuttia" -ohjelma esitteli tänään järeimmän aseen, jonka amerikkalaiset voivat laillisesti ostaa. Monenlaista on amerikkalaisista kuultu, mutta kummastuttaa silti, mihin kukaan voi kotioloissaan tarvita 12,7 mm, 50 kaliiperin puoliautomaattista, jolla voi ampua puolentoista kilometrin päähän? Käännyin mieheni puoleen ja hän sanoi, että Suomen armeijakin tulee toimeen 7,63 mm aseilla. Jos 50-kaliiperisella lähtee norsumetsälle, norsusta jää jäljelle vain korvat.

Arnold Schwarzenegger sai juuri Kaliforniassa aikaan lain, joka kieltää tämän tason aseet, mutta 49 osavaltiota sallii vielä näiden aseiden laillisen myynnin hyvämaineisille, yli 18-vuotiaille henkilöille. John Ashcroft, oikeusministeri, ajoi vuosi sitten läpi lain, joka vaatii aseliikkeitä hävittämään 24 tunnin kuluttua kaikki tiedot aseiden ostajista.

NRA, National Rifle Assosiation, puolustaa kiihkeästi amerikkalaisten oikeutta ostaa ja omistaa järeää aseistusta. "60 minuuttia" yritetään tehdä naurunalaiseksi.Kaivauduin NRA:n sivuille ja sivumennen myös Daavidin Oksaa ja Wacon piiritystä koskeville sivuille. Sieltä saa materiaalia millaisiin salaliittoteorioihin tahansa. Waco tuli mukaan aiheeseen, koska Daavidin Oksalla oli tiettävästi juuri näitä puheena olevia tarkka-ampuja-aseita ja he niillä myös ammuskelivat.

Paladin Press myy kotivideoita ja kirjoja näiden norsupyssyjen rakentamisesta. Ne ovat suuri myyntimenestys. Paladinin sivut ovat reipasta luettavaa täällä lintukodossa. myyntimenstyksiä ovat niin "Miten pysäytän terroristin" kuin "Miten taistelen tomahawkilla" -videot.



En voinut vastustaa tätä kuvaa Dick Cheneystä ja NRA: pomoista

Kylpyammeet

Lehden mukaan kylpyammeet ovat taas tulossa muotiin. Kyllä niitä revittiinkin kylpyhuoneista joitakin vuosia sitten. Nyt mainostetaan, että ammeet ovat kevyitä, niitä saa joka malliin ja kaksi miestä pystyy kantamaan sellaisen ja sijoittamaan sen paikoilleen.

Olen osallistunut yhden asunnon myyntiin. Silloin välittäjä merkitsi asunnon eduksi, että kylpyamme oli tallella. Nykyisessä asunnossa on myös amme. Se vie tilaa kylpyhuoneessa, mutta ei sitä poiskaan antaisi. Kylpy on rentouttava juttu varsinkin kylpyvaahtojen ja muiden tuoksuaineiden kanssa.

Vaikka ei kylpeä haluakaan, kahdessa asiassa amme on ylitse muiden: mattojen ja vastahakoisen koiran pesussa.

Laventelia

Kukkivaa laventelia

Tänään oli jalkojen hoitopäivä. Suhtaudun siihen hartaudella. Prosessi alkaa jalkojen liotuksella, sitten leikataan kynnet, rasvataan jalat ja lopulta, jalkojen kuivuttua ja rasvan imeydyttyä, hiotaan jalkaraspilla kantapäät sileiksi. Liotus on rentouttava vaihe. Kaupat myyvät jalkakylpyaineita, mutta ne pohjautuvat erilaisiin suoloihin. Minun järkeni mukaan kuivat jalat eivät kaipaa suolakylpyjä, jotka vain kuivaavat lisää. Toisaalta kylpyöljyjä on yllättävän vaikea löytää. Ratkaisu on meidän perheessämme Yves Rocher -kylpyöljy, jossa on laventelia.

Laventeli on englantilaisten ikimuistoinen yrtti. Sitä käytetään saippuoissa, potpourrissa, liinavaatteiden huuhtelussa - missäpä sitä ei käytettäisi. Laventeli "rentouttaa, alentaa verenpainetta ja laukaisee kouristuksia. Tuoreesta tai kuivatusta kasvista tehtyä teetä voi nauttia sisäisesti rauhoittavana rohtona unettomuuteen, sydämentykytykseen ja päänsärkyyn (väitetään, että laventelipelloilla työskentelevät ihmiset eivät koskaan pode päänsärkyä) sekä ruuansulatusvaivoihin. Samoin vaikuttaa kylpyveteen lisätty eteerinen öljy." Lisäksi laventeli parantaa pintaverenkiertoa. Sitä pannaan myös ruokiin, Provencale-yrttimausteissa pitäisi olla laventelia (vaikka Sokokselta ostamissani seoksissa ei laventelia ole - tarkistin asian).

Meillä se jalkakylvyn aikana tuoksuttaa koko asunnon.

Oliko Marco Polo olemassa?

Televisiossa taisi hiljattain olla Marco Polon olemassaolosta ohjelma, jota en ole nähnyt. Törmäsin aiheeseen lukiessani "Kiinalaista teekirjaa".

"Marco Polon matkat" on mielenkiintoinen kokonaisuus riippumatta siitä, kuka sen kirjoitti, mutta koska kirjoittaja sivuutti sellaiset silmiinpistävät asiat silloisen Kiinan kulttuurissa kuin teehuoneet, naisten jalkojen sitomisen ja leijat, miettii, kävikö hän koko maassa. Kun lisäksi Kiinan tarkka byrokratia ei tiedä mitään tällaisesta länsimaisesta virkailijasta, sopii epäillä miehen olemassaoloa.

"Kiinalaisen teekirjan" tietojen mukaan monet kiinalaiset ilmiöt on kuvailtu persiankielisin termein "Marco Polon matkoissa". Tiedot on mahdollisesti saatu Silkkitieltä. Vahinko sinänsä, jos ei ole olemassa Miljoona-Marcoa, Venetsian vankiloita ja muita viihteellisiä tarinan osia. Joka tapauksessa "Kublai Kaani rakensi palatsin uljaan Xanaduun...". Hyvä tarina hakkaa aina tylsän todellisuuden.

Antarktis

Husky lumimyrskyssä

Minulle tuottaa huvia käydä katsomassa Australian Antarktis-asemien hyviä nettisivuja. Sieltä löytyy videokuvaa kaikista asemista: Macquarie, Casey, Mawson, Davis, Heard. Löytyypä myös monenlaista muutakin mukavaa. Olen yrittänyt kopioida kännykkääni pingviinien ääntelyjä. Pahuksen Siemens ei salli henkilökohtaisia soittoääniä, mutta puhelinluettelon ryhmille voi panna omia ääniä. Olen ryhmittänyt mm. hakusanan "Hankalat", jossa on pari silloin tällöin soittelevaa hyypiäintä, vuokraemäntä ja sen sellaisia. Siihen olisi mukava saada noita pingviinien ääniä. Ikävä kyllä kännykän mikrofoni ei ole tehtävän tasalla ja piuhaa pitkin ei onnistu, koska Siemensillä ei sellaista piuhaa ole.

Nyt huolestuttaa se, että varuslaiva Vasiliy Golovnin ei ole kyennyt tavoittamaan Mawsonia. Joutuvat järsimään sukkiaan, kunnes kuukauden kuluttua Aurora Australis yrittää rantautua. Suomenkin uutisiin pääsi pingviinien pulma, kun suuri jäävuori esti niiltä pääsyn merelle aterioimaan. Mannerjäätikkö vasikoi nyt.

Tänä Kioton sopimuksen päivänä tulisi pitää hiljainen hetki Antarktiksen mannerjään kunniaksi. Jos se saa päähänsä sulaa, merien pinta nousee noin 65-70 metriä. Jäähän on sitoutunut 80% maapallon makeasta vedestä. Ei mikään turha jäätikkö.

Miten olisi työpaikka siellä? Antarktis-sivuilla on silloin tällöin työpaikkoja vapaana. Palkka vaikuttaa aika kelvolliselta.

Maailman merkilliset museot, osa 1

Kävin kerran Tanskassa Aerön saarella ja osuin pulloon pantujen laivojen museoon. Museossa oli 1700 erilaista pulloa ja laivaa, Peter Jacobsenin, Flaske-Peterin kokoelma. Yllä näyte näistä pulloista. Valitettavasti en saanut onnistumaan valokuvaa Coca-Cola-pulloon rakennetusta hinaajasta.

Ystäväni poikkesi kerran Pariisin-matkallaan kunnallisten töiden museoon, jossa oli näytteillä jokainen erilainen viemärinkansi, joka Pariisista löytyy.

Sain kimmokkeen katsastaa, millaisia epätavallisia museoita maailmalta löytyy. Eräs harvinaisimmista on kuukautisten historiaa käsittelevä sivusto, joka esittelee Norjassa, Vestfoldissa sijaitsevan kuukautissuojamuseon. Varsin sopivasti museota ylläpitää terveyssiteitä valmistava tehdas.

Internetissä on runsaasti virtuaalimuseoita. Kielimuseo antaa näytteitä 2000 eri kielestä. Suomen kieli on luonnollisesti mukana, myös meänkielestä on näyte.





Näyttää siltä, että on mahdollista museoida kaikki, minkä saa pysymään yhdessä paikassa ja paljon sellaistakin, mikä ei pysy kohdallaan. Tornado-museo on hyvä näyte siitä.

Ulkomaanmatkoilla olen aina katsastanut museoita ja hautausmaita (ja tietysti sen jälkeen tai ennen sitä paikalliset ruoat ja juomat). Varsinkin pienet ja kummalliset museot. Niillä on hauska briljeerata jälkeenpäin...

Ystävänpäivän vuoksi

Ystävänpäivänä sopii rupatella ystävistään. Teenpä siis tunnustuksia. Paras ystäväni on mieheni, ja hänen lisäkseen minulla on pari oikein hyvää ystävää ja pari yhdistystä, joiden kokouksissa käyn noin kerran kuussa. Seuraelämäni on kuitenkin rajallista, koska työpaikkaa ei ole ja miehen sydänvian vuoksi pysymme yhdessä kotona.

En tunne tuttavapiiriä rajalliseksi, koska löysin taas kerran Internetin. Olen liikkunut nettiavaruudessa puuskittain, ja joka kerran olen löytänyt sen erilaisena. Nyt se on ihmisten tapaamispaikka. Vierailen päivittäin keskustelupalstoilla. Suomi24 on on hullu ja hämmentävä. Ihmiset rähisevät, haukkuvat toisiaan, jäynäävät ja tuovat julki todella omituisia ideoita. Kun puoli iltaa seuraan kreationisti-evolutionisti-keskustelua, tunnen olevani puoliksi tosiessa avaruudessa. Onko Suomessa todella niin monta kreationismiin uskovaa? Kaikenlaisia muitakin ajatusmaailmoja löytyy. Suosikkini on se nuori neito, joka ilmoitti syntyneensä noidaksi ja kiinnostuneensa buddhalaisuudesta. Hän kyseli ilmeisen vakavissaan, sopiiko buddhalaisuus noidalle.

Kun Suomi24:stä siirtyy Näkökulmaan, on kuin astuisi sisään englantilaiseen klubiin, paitsi, että Näkökulmassa on sekä miehiä että naisia. Nahkaisissa nojatuoleissa istutaan piipunsavussa ja keskustellaan vakavista aiheista, kuten siitä, miksi piin arvo on juuri se, mikä se on. Puoli aikaa ihmettelen, mistä oikein puhutaan, mutta kiinnostavaa se kaikki on.

Siten on blogilandia, joka on täynnä aktiivisia, innostuneita, itseään ilmaisevia henkilöitä. En lähde nimeämään ketään suositummuusjärjestyksessä, koska blogeja on niin paljon. En ole vielä ehtinyt edes katsastaa kaikkia. Kuten Bilbo Reppuli asian ilmaisi: "En tunne puoliakaan teistä niin hyvin kuin pitäisi enkä pidä puolistakaan niin paljon kuin ansaitsisitte." Erikseen voisin kyllä mainita blogin http://www.rupuranta.net/, koska siellä on luontokuvia, jotka rauhoittavat mielen ja lepuuttavat sydäntä. Luen teitä muitakin päivittäin ja pidän monesta valtavasti, mutta odotan, kunnes tutustun kaikkiin.

Sitten tulevat ystävät, jotka majailevat kirjahyllyssäni, ja siellä vasta lörpötys käy. Esimerkkinä joitakin huomautuksia, joita seiniltäni sinkoilee:

Asiat, jotka tekevät meidät onnellisiksi, tekevät meidät viisaiksi.
- John Crowley

Ei kukaan välty tyhmyyksien sanomiselta. Onnettomuus on vain, että ne harkiten sanoo.
- Montaigne

Mikään muu ihmisen aikaansaannos ei ole tähän mennessä tuottanut yhtä paljon onnea kuin kunnon kapakka.
- Samuel Johnson

Jos osaa halata, on hyvä ihminen.
- Orhan Pamuk

Ei ole suloisempaa kuin juoda hyvää viiniä ja rupatella asioista, jotka eivät ole kovinkaan tärkeitä.
- Mika Waltari

Miksi olla normaali, kun voi olla ihan oma itsensä.
- Markku Tuppurainen

Kammoan täydellisyyttä. Luojan kiitos, se vaara ei uhkaa minua.
- Eeva Kilpi



Lopuksi vielä yksi blogilandian aforismi:

Miksei voisi vaan yksinkertaisesti nauttia niistä asioista mistä nauttii juuri kullakin hetkellä eikä aina kuvitella, että pitäisikin olla jossain muualla tekemässä jotain muuta!!
- Wavy's blog

Ja terveisiä minultakin: Pienet ilot ovat suurimpia iloja.

Niin se käy

Tänään on Dresdenin tuhon 60-vuotispäivä. Dresden tuhottiin räjähtävillä pommeilla, jotka murskasivat talojen katot, ja palopommeilla, jotka polttivat kaupungin. Seuraavana päivänä tulivat uudet pommittajat ja hävittäjät, jotka tulittivat raunioita raivaavia asukkaita. Kaupunki oli julistettu avoimeksi vyöhykkeeksi, mutta se ei ollut mikään este tuholle. Kukaan ei tiedä, paljonko ihmisiä kuoli, koska kaupunki oli täynnä pakolaisia, mutta rakennuksista tuhoutui 90%.

Niin se käy.

Kaupunkien massapommituksista oli vastuussa yksi mies, marsalkka Arthur Harris. Yleisö tunsi hänet nimellä Bomber Harris, alaiset käyttivät nimeä Butch sanasta Butcher. Harrisin lempi-idea oli, että suuret väestötuhot saisivat Saksan antautumaan, ja hän lähetti pommikoneensa hampurin, Berliinin ja Dresdenin ylle. Monet strategit halusivat ilmavoimien pommittavan Saksan öljykuljetuksia ja rautateitä, mutta Harris piti päänsä.

Tarina kertoo, että hän eräänä yönä ajoi autollaan tuhatta ja sataa Englannin maaseudulla. Moottoripyöräpoliisi pysäytti hänet ja nuhteli: "Sir, te olisitte voinut tappaa jonkun." "Nuori mies", tiuskaisi Harris, "minä tapan tuhansia ihmisiä joka yö!"

Harris kuoli 1986. Hän puolusti kaupunkien pommitusta loppuun asti. Dresdenistä hän sanoi, että mekastus kaupungin tuhon vuoksi johtui vain siitä, että kaupunki yhdistettiin hoviorkestereihin ja Dresdenin posliinipaimenettariin.

Niin se käy.

Kurt Vonnegut oli sotavankina työleirillä Dresdenissä pommitusyönä. Hän ei ksokaan päässyt eroon kokemuksistaan ja kirjoitti niistä kirjan "Teurastamo 5". Siinä tunnuslause on "Niin se käy".


Harris, pommit ja Vonnegut

Niin se käy.

Oksettava juttu

Katsoin tänään Dr.Phil -ohjelmaa. Philillä oli käsittelyssä kaksi bulimikkoa. Olen tiennyt anoreksiasta ja bulimiasta. Kauhistuin silti, erityisesti tautien ihannointia, jota toinen haastateltavista osoitti. Paljastui, että Internetissä on sivustoja anorektikoille ja bulimikoille. Näillä sivuilla syömishäiriöiset tukevat toisiaan, mikä on aivan oikein, jos pyrkii paranemaan, mutta he ihannoivat vaivaansa. He ovat täysin selvillä siitä, että häiriöt ovat tappavia. Sivustojen mukaan täydellisyyden puolesta kannattaa kuolla, ja äärimmäinen laihuus on täydellistä. Dr.Phil esitti nuorelle naiselle kuvia näiltä sivustoilta. Naisen mukaan kuvat olivat kauniita ja hän halusi itse näyttää samalta. Minusta (ja Dr.Philistä) kuvat olivat kuin keskitysleirivangeista.

Ryntäsin tietysti itse nettiin tutkimaan asiaa lisää. Paljastui mielenkiintoinen juttu. Paitsi, että näitä sivustoja todellakin on, ne siirtyilevät koko ajan pitkin nettiä, koska niitä suljetaan samaa vauhtia kuin perustetaankin. Eräs tänään toimivista linkkisivuista oli http://www.plagueangel.net/grotto/id5.html. Anoreksian lempinimi on "ana", bulimian "mia", ja kuvat anorektikoista kulkevat nimellä "thinspiration".

Oksettavaa oli mielestäni, että Dr.Philin ohjelmassa esiintynyt nuori nainen oli tehnyt itse kaksi ruokakulhoa. Toisesta hän söi, toiseen oksensi, ja tarkisti aina, että sisällöt olivat yhtä suuret. Oksennusmaljan nimi oli "Mia time" ja sen reunoissa oli kuvia oksentavista ihmisiä. Ikään kuin jonkin oudon uskonlahkon palvontameno. Maailmalla on useita tappavia alakulttuureja, mutta tällaista en odottanut.

Kerrosvoileipämies

Lawrence Sanders

Edward X. Delaney on jykevä mies, joka käyttää kengurunnahkaisia kenkiä. Hän on New Yorkin eläkkeelle jäänyt poliisipäällikkö. Hän syö kerrosvoileipiä ja suunnittelee joskus kirjoittaa kirjan "Päällikkö Dealeyn kerrosvoileivät". Leipiä on kahdenlaisia: kuivia, jotka syödään sanomalehden päältä ja kääritään lehti sitten muruineen roskiin, ja märkiä, jotka syödään kumartuneena tiskipöydän ylle.

"Toisen leivän hän höysti valkoisella kananlihalla ja punasipulirenkailla sekä pikkuisilla mustilla kivettömillä oliivikiekoilla. Tilkka piparjuurikastiketta kruunasi komeuden. Toisen leivän hän valmisti punamureasta argentiinalaisesta suolatusta säilykehäränlihasta kurkkuviipaleiden kera.
Hän käytti ruisleipää pohjana ja päällisenä. Hän kääri molemmat leivät alumiinifolioon ja laittoi ne kylmenemään jääkaapin takaosaan."

Edward X. Delaney oli Lawrence Sandersin luomus kuolemansynti-sarjassa. Valitettavasti Sanders kuoli ennen kuin ehti loppuun. Vain neljä kuolemansyntiä on kirjattu.

Jotkut ovat epäilleet, että Lawrence Sanders oli naiskirjailijan peitenimi. Hänen naiskuvansa ovat myötätunnolla tehdyt ja jokseenkin poikkeavia. "Toisessa kuolemansynnissä" kuvataan ylilihava nainen, joka silti on houkutteleva. "Kolmes kuolemansynti" käsittelee pre-menstruaatiota. "Neljännessä kuolemansynnissä" on ihastuttava, okkultismiin uskova lady.

En ole aikoihin saanut käsiini "Ensimmäistä kuolemansyntiä", vaikka metsästän antikvariaateista. Kirjoilla on kuulemma kysyntää; Sandersilla on oma ihailijakuntansa. Juonet eivät ole niinkään tärkeitä, vaan rehevät, mieleen jäävät ihmiset. Edward X. Delaneyn työparina oleva Abner Boone, alkoholisti, saa myös kunnioittavan kohtelun, vaikka "Toisessa kuolemansynnissä" kuvattu retkahdus viinaan on harvinaisen inhorealistinen; lukiessakin tuntee oksennuksen löyhkän.

Blogimaailman henki ei pidä Sandersista. Söi juttuni. Toivottavasti se nyt suostuu esiintymään kunnolla.

Kirjasto-Tampere

Sampolan kirjaston ikkuna

Kotikaupunkini asukkaat ovat innokkaita kirjastossa kävijöitä. Tiedotteen mukaan "Lainat lisääntyivät kirjastoissa viime vuonna 1,4 %. Kaiken kaikkiaan lainojen määrä kohosi 5,41 miljoonaan. Jokainen tamperelainen lainasi keskimäärin 26,8 kirjaa, äänitettä tai muuta kirjastoaineistoa." (http://www.tampere.fi/kirjasto/tiedotus/ltiedote)

Palveluja onkin paljon ja monipuolisia. Metsossa voi jopa soittaa pianoa. Sampolan Tietotori on erittäin suosittu. Ei ihme, että ovet käyvät tiuhaan.

Mietin silti, mikä olisi tilasto, jos en kävisi Sampolassa joka kauppamatkan yhteydessä, eli kerran päivässä. Aktiivi-Piki eli aktiivinen Internet-palvelu, jonka hinta on 1 €/kk, lisää myös kirjaston käyttöä; sähköpostiin saa tiedon aina, kun kirjastoon tulee mielenkiintoisia kirjoja (ja monia sellaisiakin, joiden en uskoisi kiinnostavan ketään). Sitten vain varaus sisään ja hei hoplaa! Sähköposti tiedottaa, kun kirjan saa hakea.

Lumiukko Keskustorilla

Lumiukko Keskustorilla - itse asiassa useita lumiukkoja - tervehti minua eilen, kun olin menossa yhdistyksen kokoukseen. Erikoinen näky näin lumettomana talvena. Iltauutisista sitten selvisi, että ukkoja marssi ympäri Suomea.

Hyvä tapa ilmaista asia. Ei aina tarvitse huitoa banderolleilla. Sääli vain, että tempaus ei vaikuta suuresti Suomen päättäjiin eikä yhtään Yhdysvaltojen suurteollisuuteen.

Jack Chalker

Etsin netistä uusinta tietoa Jack Chalkerista, koska ajattelin kirjoittaa hänestäkin kotisivulleni. Totesin järkytyksekseni, että Jack makaa sairaalassa kuoleman kielissä, ei tunne ketään, epäillään aivovammaa. Perhe anoo lahjoituksia saadakseen kulut katettua.

Jack Chalker syntyi 1944 Baltimoressa. Hän on erittäin tuottelias science fiction -kirjailija, joka harrasti erityisesti kirjasarjoja. "Well of Souls" -sarja on tunnetuimpia. Fantasian harrastajat kokivat "Dancing Gods" -kirjat ratkiriemukkaiksi. Viimeisimmät kirjat eivät minua enää jaksaneet kiehtoa, siksi tipahdin kärryiltä hänen tilanteensa suhteen.

Tuntuu pahalta ajatella häntä nykyisessä tilanteessaan. Seuraan tilannetta Jackin kotisivulta.

Mieli kuin hyttysellä

Lukiessani esimerkiksi Suomi24 -keskustelusivuja olen kummastellut monien kyselijöiden ajatausmaailmaa. Kysymyksissä on aivan asiallisia tyyliin "olen joskus lukenut kirjan (seuraa lyhyt juonikuvaus), muistaako kukaan kirjoittajaa ja kirjaa? Tai "tietääkö kukaan, on olemassa kirjaa, jossa kerrottaisiin Sloveniasta/viime vuosisadan palomiehistä/Keski-Amerikan perhostenpyytäjistä" tms.

Mutta. Monet, ilmeisesti nuoret, omistavat hyttysen mielen. He esittävät kysymyksiä, jotka jakautuvat karkeasti ottaen kahteen ryhmään. A) "Olen päättänyt ruveta lukemaan. Mitä kirjaa suosittelette?" Tämä esimerkki on täysin autenttinen. Muita versioita: "Olen juuri lukenut kaikki Eddingsin/Jordanin/Rowlingsin krijat. Tietääkö kukaan muita fantasiasarjoja?" Vastaus, ilmeisesti, on: mene kirjastoon, kiltti kirjaston täti neuvoo. Kuka valitsee luettavansa, varsinkin, kun vasta alkaa lukea, jonkun täysin sattumavaraisesti valitun henkilön mielipiteen mukaan? Voitte itse kuvitella mahdollisia ehdotuksia, vilpittömiäkin. "Lue Sota ja rauha, se on hieno kirja." "Luin juuri Turhuuksien rovion, aloita siitä."

B) "Opettaja vaatii minua tekemään esitelmän Sinuhesta ja sen pitää olla huomenna valmis. Kertokaa kirjan juoni, henkilöt ja päättyykö se onnellisesti?" Taas autenttinen kysymys. "Voisiko joku kertoa, miksi Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa se tyyppi teki sen murhan?" "Minun pitäisi tehdä analyysi Muumilaakson marraskuusta. Mistä siinä oikein on kysymys?" "Kuka tietää jostakin härkätaistelukohtauksesta Seitsemässä veljessä (huom. kirjoitusvirhe!)"

Tällaiset kysymykset houkuttelevat lähinnä kahdenlaisia vastaajia. 1) ilkikuriset, jotka antavat laajan ja yksityiskohtaisen kuvauksen tyyliin "No, kun se Sinuhe oli kamelikauppias, jonka piti mennä Damaskokseen, mutta erehtyi yhteen huilunsoittajatyttöön ja päätyi Roomaan gladiaattoriksi." 2) vakavamieliset, jotka huomauttavat, että kirjasta saa selon lukemalla sen.

Tekeepä mieli kysyä, mihin maailma oikein on menossa. Kumpi on hassumpaa, tämä halu hakea oikoteitä oppimistilanteessa vai typerä luottavaisuus, kun lapsukainen heittää maineensa ja koulumenestyksensä kenen tahansa armoille. Apua, apua, apua!

Marvin the Martian

Marvin the Martian luonnosteltuna eri tilanteissa

Televisiota katselleet huomasivat varmaan tänään kolmosella Väiski Vemmelsääri -ohjelman. Siinä esiintyi pitkästä aikaa suosikkihahmoni, Marvin Marsilainen.

Minulla ja miehelläni on molemmilla yhteinen non-stop-lapsuus. Tampereella oli kaksi non-stop-elokuvateatteria. Niissä esitettiin kaikenlaisia pätkiä ja aina väliin "Looney Tunes", jonka ikimuistoinen tunnari sähköisti koko salin:
http://looneytunes.warnerbros.com/web/homepage/homepage.jsp

Nykyään meillä on kanava Cartoon Networks, jossa myös pyöritetään samoja Looney Tunes -filmejä, tosin enenmmänkin Hanna & Barbera -versioita eikä niitä aitoja ja alkuperäisiä. Kelju K. Kojootin jälkeen suosikkini on Marvin, jonka kohtalona on aina hävitä nokkelille veikoille, Väiskille ja Repe Sorsalle.

Ilmeisesti Helsingin science fiction -piirit myös pitävät Marvinista, ainakin heidän lehtensä on nimeltään Marvin the Lehti (http://www.helsinki.fi/jarj/hysfk/marvin.html), jonka kannattajia esiintyy havaintoni mukaan blogilandiassakin.

Peking Opera Blues

Mielistyin aikoinani hongkong-filmeihin Aavesoturin myötä, mutta kaikkien aikojen suosikkini on Peking Opera Blues. Siinä on kaikkea: huimaa vauhtia, draamaa ja tragediaa, naisnäyttelijöitä, ja niitä erityisesti hongkong-filmien absurdeja piirteitä, jotka aina lyövät minut ällikällä.

Siinä, missä länsimaisissa filmeissä sankarit hakkaavat ylivoimaisetkin vihollisensa, kiinalaiset filmit näyttävät heidät kärsimässä sietämättömästi. "Peking Opera Blues" -filmissä sankaritar ruoskitaan, muta se ei estä häntä ryhtymästä uskomattomiin fyysisiin ponnistuksiin. Toinen länsimaisille outo piirre on selvä viite lesbolaisuuteen, joka ei selvästi ole mitenkään korostunutta erilaisuuden seksuaalisuuden esittämistä, vaan kulttuuripiirre. Uskoakseni tämä naisten eroottinen viihtyminen keskenään on saanut alkunsa monivaimoisesta kulttuurista. Tässä filmissä yksi kolmesta sankarittaresta pukeutuu mieheksi isänsä täydellä suostumuksella. Toinen haluaa miesrooleihin isänsä voimakkaasta vastarinnasta huolimatta. Kolmas, kaikkein naisellisin, haluaa vain varastamansa aarrearkun, ettei hänen enää koskaan tarvitsisi kärsiä köyhyydestä.

Filmi korostaa nimenomaan Peking Operan seksuaalisesti moniarvoista ympäristöä. Oopperassa naista esittävä mies joutuu tarinan konnan kosiskelemaksi. Koko filmin ajan on epäselvää, tietääkö konna hänet mieheksi. Kyseinen mies pelastautuu harpunsoittajan aarrearkku mukanaan (vaikka hänelle selviää ilmeisesti vasta myöhemmin, että hän vei korut mennessään).

Hongkong-filmien monimutkainen ja vauhdikas juonenpunonta on tässä upeimmillaan. Riittänee kertoa, että tapahtumaympäristö on Kiinan sotaherrojen aika, yksi sankarittarista on sotaherran tytär, joka todellisuudessa on vallankumouksellistan puolella, toinen harpunsoittaja, joka varasti aarrearkun, ja kolmas Pekingin oopperaa esittävän teatteriseurueen johtajan tytär. Sotaherran tytär yrittää varastaa kirjeen, joka paljastaa länsimaiden juonittelun hänen isänsä kanssa. Samaan aikaan harpunsoittaja koettaa paeta varastamiensa korujen kanssa. Juonet sotkeutuvat toisiinsa. Sitten seuraakin henkeäsalpaavia takaa-ajoja, kiinni jäämisiä ja pakoja, ja lopussa ratsastetaan villisti kaukaisuuteen korviahivelevän pehmeiden kiinalaissävelten säestyksellä. Tällaisesta minä nautin.

Hererot

Kansanmurhat, etniset puhdistukset ja työ- ja keskitysleirit eivät ole uusia keksintöjä. Afrikan siirtomaakaudelta on useita esimerkkejä. Kongon alueen etnisistä puhdistuksista ja pakkotyöstä kerrotaan Adam Hochschildin kirjassa "Kuningas Leopoldin haamu". Saksalaisten suorittama kansanmurha mainittiin Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon kirjassa "Kallonmittaajia ja skinejä".

Sven Lindqvist viittaa sekä hererojen että Kongon asukkaiden kohtaloon kirjassaan "Tappakaa ne saatanat". Hän kirjoittaa: . "Auschwitz oli nykyaikainen, teollinen sovellutus sille tuhoamiselle, jonka varassa Euroopan maailmanherruus oli jo pitkään levännyt. Pimeyden sydän on osa Euroopan sydäntä."

Hererojen kohtalo sinetöitiin, kun Berliinin konferenssi 1884 hyväksyi Namibian Saksan alueeksi. Hererot ja namat olivat karjankasvattajia. Heidät tungettiin vähitellen yhä ahtaammalle, ja 1897 karjarutto pakotti heidät myymään maitaan saksalaisille. Saksalaiset ryöstivät, raiskasivat ja lynkkasivat hereroja, kunnes nämä 1904 nousivat kapinaan. Keisari Vilhelm lähetti Namibiaan kenraaliluutnantti Lothar von Trothan, jolla oli jo Itä-Afrikassa verinen maine. von Trotha antoi miehilleen käskyn tappaa ilman armoa jokainen musta mies, nainen ja lapsi, aseistettu tai ei. 80% hereroista surmattiin, loput pakotettiin työleireille, joissa heidät pantiin rakentamaan teitä ja patoja, kunnes he kuolivat nälkään, tauteihin ja liialliseen työhön. Autiomaahan paenneet kuoliat janoon. Lähes kaikki hererot kuolivat vuoteen 1908 mennessä.

Hererot vaativat Saksalta anteeksipyyntöä ja korvauksia. ”Saksa on pyytänyt anteeksi tekemiään rikoksia Israelilta, Puolalta ja Venäjältä, koska näiden maiden asukkaat ovat valkoisia”, totesi Namibian ulkoministeri Theo-Ben Gurirab. ”Jos anteeksipyyntö on ongelma sen vuoksi että me olemme mustia, niin sehän olisi rasismia.”

Lisää tietoja aiheestahttp://www.voima.fi/content/view/full/580
http://w3.verkkouutiset.fi/arkisto/ulkomaat/47273.html
http://www.baerfilm.de/weisse-geister/weisse-geister-eng.htm

Yhteenveto aiheesta on, että niin raakaa kuin Euroopan lähihistoria onkin ollut, olisi likinäköistä ajatella, että julmuudet ovat rajoittuneet meidän maanosaamme.

Lukachukai

Luin taas kerran C.V.Ceramin kirjan "Ensimmäinen amerikkalainen". Kirja on julkaistu 1971, joten arkeologian viimeinen sana se ei ole, mutta tempaa aina mukaansa.

Minua kiehtoi taas tarina Lukachukain kadonneesta kaupungista. Kaksi fransiskaani-isää, isä Fintan ja isä Anselm, kulkivat Arizonan autioimmassa osassa nuoren navajo-oppaan kanssa. Levähdyspaikalla navajo katosi puoleksi tunniksi ja toi tullessaan vesiruukun, kauniisti koristellun ja täysin ehjän. Arkeologiaa harrastava isä Fintan tunnisti ruukun Pueblo III -nimellä kutsutulta kaudelta olevaksi, siis vuosilta 1100 - 1200. Navajo sanoi, että lähistöllä oli kaupunki, Lukachukai, täysin ehjä, täynnä ehjiä ruukkuja, sandaaleita ja muita kapistuksia. Anasazit, "vanhat", olivat jättäneet kaupungin. Fransiskaani-isät halusivat nähdä kaupungin, mutta navajo kieltäytyi ja vei ruukunkin pois. Hän oli vain lainannut sen anasazeilta näyttääkseen sitä ystävilleen. Vanhat olisivat vihaisia, jos hän veisi vieraita kaupunkiin.

Fransiskaani-isät kertoivat Lukachukaista arkeologi-ystävilleen. He olivat varmoja, että löytäisivät leiripaikkansa uudelleen, mutta kuten aarretarinoissa aina käy, leiripaikkaa ei koskaan löytynyt. Lukachukaita haettiin toiseen maailmansotaan asti, mutta ei koskaan löydetty.

Saman niminen pieni navajokaupunki alueelle on perustettu. http://lukachukai.nndes.org/

Anasazi-nimellä kutsuttiin outojen, kallioseiniin rakennettujen kaupunkien asukkaita. Joissakin puebloissa asutaan vieläkin, hopit ja navajot ovat pitäneet perinnettä yllä, mutta Mesa Verden alueen muinaiset kaupungit ovat autioina ja kulttuuri kadonnut.
http://media.graniteschools.org/Curriculum/anasazi/