Colasota

Coca-Cola on kehittynyt maailman suosituimmaksi juomaksi vuodesta 1886, jolloin se keksittiin. Huhu väittää, että alkuperäisessä sekoituksessa olisi ollut kokaiinia, mutta se on vaihdettu kofeiiniksi. Amerikkalaiseen tapaan Coca-Colalla on oma keskus nimeltään "World of Coca-Cola", jossa on useita gallerioita, esimerkkinä

Every Day...Everywhere, the third gallery, presents a dazzling, musical film on the international character of Coca-Cola. Presented in stunning, high-definition projection and StereoSurround sound, this film gives a special look at the truly global "flavor" of Coca-Cola, from the Pyramids at Giza to the Harbor in Hong Kong.

Coca-Colan amerikkalainen kilpailija, Pepsi-Cola, seuraa hyvänä kakkosena. Juomat kerävät vuorotellen pisteitä; viimeksi Coca-Cola todettiin Israelin suosituimmaksi juomaksi, kun taas Syyria vapautti Pepsi-Colan mustalta listalta, jolla se oli riutunut puoli vuosisataa. Molemmat tietenkin mainostavat minkä ehtivät.




Molemmat colat ovat myös herättäneet vastustusta, enemmän kuitenkin Coca-Cola. Kilpailua on syntynyt erityisesti islamin maissa. Iranissa on kehitetty Zamzam-cola, jota mainostetaan pyhiinvaeltajien juomaksi (Zamzam on Mekassa sijaitseva pyhä lähde). Mecca-Cola taas vetoaa palestiinalaisten asiaan ja vakuuttaa panevansa voitot hyväntekeväisyyteen. Boikotti-idea islamilaisten colajuomien hyväksi on levinnyt yli muslimimaailman.



Mecca-Colan ja Coca-Colan mainostytöt

Muistakin syistä Coca-Colaa vastustetaan. Sen väitetään kohtelevan työntekijöitään kaltoin ja jopa syytteitä ay-aktiivien murhasta on liikkeellä. Venäjällä Pietarin Coca-Cola-tehtaan työläiset ovat lakossa, jota halutaan tukea boikotilla ja pieni ryhmittymä duumassa vaatii jopa lakia colajuomia vastaan. Todennäköistä on, että Coca-Cola jatkaa voittokulkuaan - miten voi vastustaa yhtiötä, joka valmistautuu mainostamaan aivoneuroneiden avulla:

Scientists are scanning brain activity in the hopes of catching sight of the physical mechanisms that determine whether you prefer Coke over Pepsi.

The nascent research, known as "neuromarketing," could one day lead to new advertising strategies that directly stimulate hard-wired mental reflexes rather than appealing to fuzzy consumer attitudes.

Vaaralliset hait

Härkähai

Floridassa on parhaillaan haikauhu: kaksi nuorta on joutunut hain saaliiksi. Toinen kuoli, toinen taistelee elämästään. Kummassakin tapauksessa hyökkääjä oli härkähai, mutta viranomaiset ilmoittavat, että kyseessä ei ollut sama yksilö.

Hait eivät ole niin vaarallisia kuin tapausten aiheuttamasta kohusta voisi päätellä. Vuodessa kuolee Yhdysvalloissa mehiläisenpistoihin useampia ihmisiä kuin koko maailmassa haiden hampaisiin. Ne ovat kuitenkin pelätyin vaara. Tornadot ja maanjäristykset ovat luonnonvoimia, auto-onnettomuudet tavanomaisia tilasto-onnettomuuksia. Hai on elävä, syvyyksissä väijyvä kauhu, jonka ilkeässä verenhimossaan hyökkää leikkivien, iloitsevien ihmisten kimppuun. Hain uhrista ei usein löydy jälkeäkään - kamppailun merkkinä saattaa olla vain tahra vedessä.

No, tietenkään hait eivät ole tahallaan ilkeitä. "Tappajahai" on elokuva. Haiongelma syntyy rannoilla, joilla ihmiset suurina joukkoina vaeltavat hain alueille - rantaurheilun trooppisissa paratiiseissa, Floridan, Australian ja Etelä-Afrikan uimarannoilla. Välimerellä sattuu, että kuutamouinnille lähtenyt turisti ei koskaan palaa rantaan, mutta nämä tapaukset pannaan usein humalan tai uupumuksen tiliin -haita ei huomata syyttää. Silti Välimerellä elää 46 hailajia, joista 15 lasketaan vaarallisiksi.

Neljä hailajia on todella vaarallisia. Floridan hyökääjä oli härkähai. Sitä kutsutaan myös Sambesi-haiksi. Härkähai on vaarallisin hai, koska se syö mitä tahansa, mitä saa kiinni, ja koska se tulee rannikoille, mataliin vesiin, jopa jokiin ja järviin. Härkähaita on tavattu Amazonilla Perussa saakka, Nicaragua-järvessä ja tietenkin suurissa trooppisissa joissa, kuten Sambesissa.

Tiikerihailla on samanlaiset elintavat kuin härkähailla ja vielä valikoimattomampi ruokavalio. Sitä on kutsuttu evälliseksi roskatynnyriksi. Tiikerihai voi tulla alle metrin syvyiseen veteen ja se pitää mutaisista joensuistoista. Iskelmän tiikerihai ei luonnossa ole mikään jalo peto, mutta nopea ja vaarallinen.

Valtamerten valkotäplähai ei tule uimarannoille, se on syvien merien laji. Valkotäplähai on erittäin aggressiivinen ja hyökkää myös veneiden kimppuun. Haaksirikkoisille se on kauhu. Tunnettuja tapauksia ovat "Nova Scotian" haaksirikko toisen maailmansodan aikana, jossa yli 800 haaksirikkoisesta pelastui alle 200, samoin "Indianapoliksen" upotus ja sitä seuranneet haihyökkäykset. Kun vuonna 1987 filippiiniläiseen matkustajalauttaan "Donna Paziin" törmäsi tankkialus, henkiinjääneitä oli seuraavana aamuna 23 miestä ja 2 naista. Lautalla oli ollut 3-4000 matkustajaa. Hait olivat olivat surmanneet ja syöneet suurimman osan.

Suuri valkohai on elokuvista tuttu hirviö. Se kasvaa 6,5 - 8 metriä pitkäksi ja surmaa erityisesti Kalifornian, Australian ja Etelä-Afrikan rannikoilla. Sidneyn satamasta kerrotaan tarinaa souturegatasta, josta valkohai kiinnostui. Kahdeksikko joutui soutamaan parasta vauhtiaan rantaan ja pitkälle maihin valkohai puolivälissä venettä ja peräosan miehistö kompuroimassa kohti keulaa sen hampaiden edessä. Valkohai ei kuitenkaan riipu saaliissaan yhtä sinnikkäästi kuin härkähai, vaan haukkaa usein vain kerran, joten uhreista suurehko osa selviää (mikäli pelastajat ovat lähellä - valkohai haukkaa todella suuren palan).

Tasapuolisuuden nimessä on todettava, että useammin ihminen syö hain kuin hai ihmisen.

Lujatahtoiset naiset

Jerusalemin valloitus

Keskiajan Euroopassa naisilla oli sääntöjen mukaan toissijainen asema sotaisessa yhteiskunnassa. He olivat pelinappuloita, joilla lujitettiin liittoja, heidän kauttaan siirrettiin valta ja he synnyttivät sotureita. Se ei estänyt monia naisia olemasta lujatahtoisia ja haluamasta valtaa. Toiminnallaan he loivat mielenkiintoisia tilanteita itselleen ja ympäristölleen.

Toinen ristiretki alkoi, kun Edessan kaupunki sortui vuonna 1144. Ristiretki toi hetkellisesti yhteen Jerusalemissa kaksi tällaista lujatahtoista naista, Jerusalemin kuningattaren Melisenden ja Ranskan kuningattaren, Akvitanian Eleonoran. Heidän siihenastisessa historiassaan oli paljon yhteistä, mutta se ei saanut heitä pitämään toisistaan. On varmasti ollut vaikuttava hetki, kun nämä kaksi kookasta, vaaleaa naista ovat kipinöineet toisilleen.

Melisende oli Jerusalemin kuninkaan Baldwinin esikoinen. Nainen ei kuitenkaan voinut periä valtaa Jerusalemin kuningaskunnassa. Se oli sotainen valtakunta, jatkuvan uhan alainen, ja tarvitsi soturikuninkaan. Melisende halusi hallita, tunsi kykenevänsä hallitsemaan, mutta hänen ei sallittu hallita. Hänen isänsä lähetti Ranskaan kutsun Fulk- nimiselle kreiville, tunnetulle soturille, jonka katsottiin sopivan parhaiten tulevaksi kuninkaaksi. Melisendelle hän ei sopinut, mutta 17-vuotiaan prinsessan oli alistuttava avioliittoon.

Fulk oli kaksikymmentä vuotta vaimoaan vanhempi ja päätään lyhyempi, punatukkainen (jota siihen aikaan pidettiin erittäin rumana). Melisende suostui aviovuoteeseen sen verran, että sai pojan. Baldwinin kuoltua Fulk kruunattiin kuninkaaksi, mutta Melisende kaappasi vallasta niin paljon kuin kykeni. Hän rakastui kauniiseen, vaaleaan serkkuunsa Hughiin, jolla oli parempi oikeus kruunuun kuin Fulkilla. Jutusta tuli skandaali. Fulk hälyttyi sekä vaimonsa että valtaistuimensa menetyksen uhasta. Hugh joutui murhayrityksen kohteeksi ja menehtyi myöhemmin vammoihinsa. Melisende taipui hankkimaan miehensä kanssa vielä toisen pojan ja osoitti soveliasta surua, kun Fulk kuoli metsästysonnettomuudessa (jänis säikähdytti hänen hevosensa). Sen jälkeen Melisende asettui hallitsemaan poikansa, myös nimeltään Baldwin, holhoojana.

Akvitanian Eleonor oli isänsä silmäterä. Akvitanian hovissa hän osallistui yhteen ajan iloisimmista ja sivistyneimmistä hoveista. Isä kuitenkin kuoli, ja Eleanorin holhoojaksi tuli Ranskan kuningas. Tämä naitti kiireen vilkkaa 15-vuotiaan hertuattaren pojalleen. Samanikäinen Louis oli lähes valmis munkki, piti peseytymistä hurskauden puutteena, pukeutui jouhipaitaan ja rukoili tuntikausia joka päivä. Jotenkin he silti onnistuivat saamaan aikaan lapsen, joka kaikkien pettymykseksi oli tyttö.

Louis ilmoittautui innokkaasti toiselle ristiretkelle. Mukaan lähti myös Eleonora 300 ylhäisönaisen kanssa. He pukeutuivat amatsoneiksi ja opettelivat jousimiestaitoja. Kuningas paheksui vaimonsa käytöstä niin, että he kulkivat kilometrien päässä toisistaan ristiretkisaattueessa. Kuningattaren väki oli edellä, kun saraseenit hyökkäsivät. Eleonoralla oli mukanaan 1000 akvitanialaisritaria, jotka halveksivat kuningasta ja hänen pohjoisranskalaisia joukkojaan. Hyökkäyksen aikana akvitanialaiset leiriytyivät hyvin puolustettavalle paikalle, jossa oli vain yksi vika; kuninkaan joukot eivät tienneet siitä. Saraseenit verottivat pohjoisranskalaisia, jotka syyttivät kuningatarta kuninkaan hylkäämisestä. Kun ristiretkeläiset tulivat Antiokiaan, osapuolet olivat tuskin puheväleissä.

Antiokiaa hallitsi Eleanorin setä, joka oli häntä vain muutaman vuoden vanhempi. Raymond ja Eleanor viihtyivät niin hyvin yhdessä, että seurasi skandaali. Eleanor ilmoitti ottavansa eron ja jäävänsä Antiokiaan. Louis pani miehensä vangitsemaan kuningattaren ja kuljettamaan häntät väkisin mukana, kun ristiretki jatkoi matkaansa Jerusalemiin. Tässä tilanteessa kuningattaret tapasivat. Molemmilla oli takanaan skandaali sukulaisensa kanssa, toinen oli päässyt eroon hiertävästä avioliitosta, toinen vasta suunnitteli pakoa.

Molempien tarina jatkuu: Melisende hallitsi poikansa puolesta, kunnes tämä 24-vuotiaana vaati kruununsa itselleen. Melisende kieltäytyi. Valtakunta hajosi kahtia, kunnes Baldwin ratsasti joukkoineen Jerusalemiin ja valloitti kuningaskuntansa äidiltään asevoimin. Melisende onnistui kuitenkin hallitsemaan kirkon avulla poikansa rinnalla Jerusalmin kuningaskuntaa kuolemaansa asti.

Eleanor taas palasi Lähi-Idästä eri aluksessa kuin kuningas Louis. Paavi sai aikaan vastahakoisen sovinnon, jonka tuloksena oli toinen tytär. Pari vuotta myöhemmin Louis kuitenkin otti eron Eleonorasta, joka kaksi kuukautta sen jälkeen meni salaa ja kiireellä naimisiin Normandian herttuan pojan, tulevan Englannin kuninkaan Henrikin, kanssa. Heidän esikoispoikansa syntyi viisi kuukautta häiden jälkeen. Pari joutui pakenemaan yöllä ratsastaen Ranskasta Louisin ritarit kannoillaan.

Eleanor joutui odottamaan itsenäistä hallintovaltaa vielä monta pitkää vuotta. Lopulta hän sen sai, kun hänen poikansa Richard Leijonamieli noustuaan Englannin kuninkaaksi jätti valtakuntansa äidilleen ja lähti ristiretkelle, jolta hän ei oikestaan koskaan Englantiin palannut - mutta se on toinen tarina.

Molempia naisia hallitsi biologia - kumpikin joutui naimaan miehen, jota halveksi, jotta valtakunta saisi pojan. Eleanor onnistui vaihtamaan aviomiestä, koska ensimmäisen liiton lapset olivat tyttäriä. Kumpikin onnistui ottamaan vallan omiin käsiinsä. Melisende ei osallistunut sotaretkiin; fyysisesti erittäin sitkeä ja rohkea Eleanor halusi myös taistella, ja kesti merkittävän paljon koettelemuksia. Kumpikaan ei antanut periksi missään vaiheessa.

Eleanor koki elämänsä vapaimman ajan 70-80-vuotiaana, jolloin hän matkusteli ympäri Eurooppaa ja järjesteli lapsenlapsiensa asioita. Vielä siinä iässä hän johti piiritetyn linnan puolustusta, kunnes hänen poikansa John tuli pelastamaan äitinsä pulasta. Melisende ei ole järin tunnettu, mutta Eleanor Akvitanialainen tunnustetaan yhdeksi Euroopan historian merkittävimmistä naisista.

Tulivuoripyhimyksiä

Vesuviuksen purkaus 1767 ja San Gennaro

Tulivuoret ja helvetin tuli on yhdistetty toisiinsa varhaiskristillisestä ajasta asti. Italiassa, jossa on paljon tulivuoria ja erittäin runsaasti pyhimyksiä, kaksi pyhää miestä yhdistetään erityisesti tulivuoriin. Vähemmän tunnettu on San Calogero, joka eli erakkona Liparin saarella vuosina 542 - 562. Hän ajoi saarelta pois paholaiset, joita siellä ilmeisesti oli runsaasti. Saman tien hän tuli sammuttaneeksi saaren tulivuoren. Liparin saariryhmä on tuliperäinen, Volcano ja Stromboli ovat jatkuvati aktiivisia, mutta itse Liparin saarella ei ole tapahtunut purkausta - no, San Calogeron aikojen jälkeen.

Paljon tunnetumpi pyhimys on San Gennaro (Pyhä Januarius). Hänet heitettiin ensin villipedoille Diocletianuksen aikana, mutta leijonilla oli paastopäivä ja ne jättivät pyhimyksen rauhaan. Sen jälkeen hänet mestattiin. Uskovaiset ottivat talteen pyhimyksen pään ja kaksi pulloa verta. San Gennaro on tunnetuin siitä, että kun kansanjoukon edessä hänen päänsä tuodaan alttarille yhdessä veren kanssa, normaalisti mustaksi hyytynyt veri muuttuu juoksevaksi. Sanotaan, että ihme on epäonnistunut vain kerran, ja silloin Napoliin iski rutto.

Vesuviukseen San Gennaro liittyy siten, että kun Napolia uhkasi 1767 suuri purkaus ja laavavirta, pyhimyksen patsas kannettiin laavavirran tielle. Patsaalla oli tarun mukaan molemmat käsivarret rinnalle ristittyinä. Laavavirran edessä pyhimys ojensi toisen kätensä majesteetilliseen, uhkaavaan eleeseen, ja laavavirta pysähtyi. Nykyinen San Gennaron patsas esiintyy käsi ojennettuna.

San Calogero hävitti tulivuoren sivutuotteena, ajaessaan pois paholaiset. San Gennaro, Napolin suojeluspyhimys, suojelee aktiivisesti kaupunkiaan, ei vain Vesuviukselta, vaan muultakin pahalta. Niin napolilaiset uskovat. Tiedemiehillä, jotka pyrkivät rakentamaan tulivuoren varoitusjärjestelmää, ja kaupungin virkamiehillä, jotka opettavat evakuointia, on vaikea tehtävä. Napolilaiset vähät piittaavat. Onhan heillä San Gennaro.

Trabantien juhla

Trabant Berliinin liikenteessä

Zwickaussa oli 19. kesäkuuta taatusti nostalginen kohtaaminen: 75 000 Trabantin harrastajaa ajokkeineen kerääntyi entisen tehtaansa luokse. Auto, joka Itä-Saksan mahtiaikoina oli ainoa kansalaisten ulottuvilla oleva kulkuneuvo, on nyt hellitty keräilykohde.

Trabantista ei alkuaan pitänyt tulla auto, vaan eräänlainen mopon ja auton välimuoto, sellainen nelipyöräinen mopo, joita meillä nykyään on liikenteessä. Koska työläiset joutuivat jonottamaan Trabantejaankin vuosia, kukaan ei tuntenut tarvetta jonottaa lisää siirtyäkseen vaikkapa Ladaan. Niinpä Trabantit puksuttelivat maanteillä ja kaupungeissa levittäen mustaa savua jälkeensä vielä Saksojen yhdistymisen aikoihin.

Minulla oli ilo vierailla Saksassa hiukan yhdistymisen jälkeen. Silloin Trabantit sekaantuivat länsiautoihin kaduilla ja teillä, ja niihin liittyvä vitsikulttuuri oli voimissaan. Useat kaskut kohdistuivat Trabantin runkomateriaaliin, joka oli jonkinlaista pihkalla päällystettyä muovitapaista ohuella puukerroksella vahvistettuna, saksalaisten mukaan pahvia:

- Miksi Trabantin huippunopeus on 75 kilometriä tunnissa?
- Koska tikan on 70 km.

- Miksi Itä-Berliinin kadut ovat niin leveitä?
- Koska Trabantit turpoavat sateessa.

- Montako miestä tarvitaan Trabantin kokoamislinjalle?
- Kaksi. Toinen leikkaa, toinen liimaa.

Suurin osa trabeista on poistunut autojen taivaaseen.

Naisia taistelussa

Kersantti Hester

Yhdysvaltain armeijalla on voimassa sääntö, jonka mukaan naiset eivät saa taistella etulinjassa. He eivät saa palvella jalkaväessä, tykistössä tai muissa hyökkäysjoukoissa. Tästä on ollut paljon kiistaa vuosien varrella. Taistelutehtävistä saa paremman palkan ja enemmän ylennyksiä, ja naissotilaat katsovat, että heitä syrjitään. Tosin naisia on kohonnut kenraaleiksi asti, mutta ei jalkaväestä. Naisten mukaan vaaraa on muissakin tehtävissä, vaikkapa sairaanhoitajien toimintapisteissä; kyseessä ei ole ritarillisuus, vaan tavallinen sukupuolisyrjintä.

Irakissa naisia on joutunut runsaasti etulinjan olosuhteisiin. Koska heitä on kuljetusjoukoissa ja merijalkaväen avustavissa tehtävissä, he Irakin epätavallisten taisteluolojen vuoksi joutuvat vaaralle alttiiksi autosaattueissa ja tarkastuspisteillä.

Merijalkaväen naispuoliset jäsenet on sijoitettu tarkastuspisteisiin sen jälkeen, kun irakilaisnainen tempaisi kaapunsa alta aseen ja tappoi sotilaan. Naisille ei miessotilas voi tehdä ruumiintarkastusta, se sytyttäisi koko Irakin liekkeihin. Niinpä pisteissä on kaksi porttia, joista toisesta menevät naiset ja naiset tekevät heille ruumiintarkastuksen, ja toinen on miehiä varten ja miesten hoitama.

Autosaattueissa tienvarsipommit eivät erottele uhrejaan. Fallujan lähellä 23. 6 itsemurhapommittaja iski joukkojenkuljetusautoon ja sitten autoon hyökättiin. Iskussa kuoli neljä merijalkaväen jäsentä, joista kolme oli naisia. 13 haavoittuneesta 11 oli naisia. Ennen Fallujan iskua taisteluissa on kaatunut 36 naissotilasta ja kolme siviilipuolen naistyöntekijää.

Kun naiset joutuvat taisteluun, he taistelevat yhtä hyvin ja urheasti kuin miehet. Viikon verran ennen Fallujan iskua nainen sai Yhdysvaltain kolmanneksi korkeimman kunniamerkin, Hopeatähden, ensimmäisenä naisena sitten II maailmansodan. Kersantti Leigh Ann Hester oli hyökkäyksen kohteeksi joutuneessa autosaattueessa maaliskuussa. Yhdessä tovereidensa kanssa hän raivasi tienvieret hyökkääjistä ja tappoi rynnäkkökiväärillä ainakin kolme hyökkääjää.

"Her actions saved the lives of numerous convoy members. Sgt. Hester's bravery is in keeping with the finest traditions of military heroism," her award citation reads.

Hester, in an interview, said she was just doing her duty.

Vaikka naiset ovat osoittaneet kykynsä taistelussa, heitä tuskin päästetään etulinjatehtäviin. Muiden syiden ohella naisen kaatuminen tai haavoittuminen vaikuttaa miespuolisiin sotilaisiin aivan toisella tavalla kuin miehen kaatuminen. Naista pyritään suojelemaan, olipa hän miten pätevä tahansa. Kersantti Hester tuskin saa montakaan kilpailijaa mitalijahdissa.

Saniaistaika

Juhannusyönä saniainen kukkii, näin sanotaan. Jos löytää saniaisen kukan, saa onnen loppuelämäkseen.

Saniaisen mystiset, juhannusyönä tuoksuvat kukat ovat ihmeellinen ajatus. Vanha kansa ei ollut tippaakaan romanttista väkeä, joten tunnetaan melko inhorealistinen perinne siitä, miksi saniainen ei kuki:

Sananjalka on ollut aikoinaan loistavakukkainen kasvi. Mutta sitten eräs ämmä pyyhki niillä takapuoliaan, kun ne olivat kukassa. Siitä alkaen sananjalat eivät ole kehdanneet kukkia kuin joskus pimeänä sydänyönä ettei kukaan näe. Niin pahakseen se otti sen naisen häväistyksen. Siitä asti sitä on myös kutsuttu ämmän perseen pyyhkeeksi. (Nousiainen 1938)

Sananjalkoja kutsutaan myös kuolleenkouriksi. Olen aina luullut, että nimitys johtuu niiden syksyisestä ulkonäöstä, mutta se taitaakin johtua niiden keväisestä esiin noususta - kuin pienet nyrkit.



Paljon, paljon ihmistä vanhempina kasveina saniaiset ovat kukoistaneet, kun dinosaurukset maata hallitsivat. Kivihiili ja öljy ovat saniaisten kuollutta perintöä. Saniaisia on käytetty lääkekasveina, mutta ne eivät sovi hyvin yhteen ihmisten elimistön kanssa; ne ovat jossakin määrin myrkyllisiä.

Ehkä onnikin on myrkyllistä, jos sitä luvataan koko elämäksi. Voipi olla hyväkin, että saniaisen kukkia ei löydy, ei juhannusyönä eikä minään muunakaan yönä.

Aurinkopurjeet

NASAn näkemys aurinkopurjeesta

Tähtienvälinen purjehdus on ollut science fiction -kirjojen idea siitä asti, kun aurinkotuulen olemassaolo varmistettiin. Johannes Kepler tarkkaili ensimmäisenä komeettoja, jotka aina käänsivät pyrstönsä poispäin Auringosta, ja esitti olettamuksen aurinkotuulesta, hiukkasista, joita purkautuu poispäin Auringosta.

Aurinkopurjeinen avaruusalus käyttää hyväkseen tätä työntövoimaa. Se ei tarvitse voimanlähdettä, mutta on varsin hidas. Vauhti kuitenkin lisääntyy hitaasti, mutta varmasti. Aurinkopurjeita tutkivat niin NASA kuin ESAkin. Ensimmäinen aurinkopurjealus, Cosmos-1, lähti matkaan 21. kesäkuuta yksityisen järjestön, The Planetary Societyn, toimesta. Valitettavasti venäläiset hukkasivat sen jonnekin Novaja Zemljalle, niin ainakin tällä hetkellä epäillään. Cosmos-1:tä kuljettava raketti laukaistiin venäläisestä sukellusveneestä Barentsinmerellä, ja Cosmos-1:n oli tarkoitus päätyä Maata kiertävälle radalle ja siellä aueta kuin kukka. Ajatus oli kaunis, mutta yritys ei onnistunut. Ehkä NASA ja ESA suuremmilla budjeteillaan onnistuvat siinä, missä The Planetary Society ei onnistunut.

Varhaiset avaruusnovellit kuvaavat maailmaa, jossa hitaat purjeet ajelehtivat lempeästi planeettojen välissä kuljettaen kuherruskuukauttaan viettäviä pareja. Tähän tuskin pääsemme, sen paremmin kuin Colin Greenlandin maailmaan, jossa avaruusalukset ovat todellisia purjelaivoja natisevine takiloineen. Jos avaruuspurjeet onnistutaan levittämään, voidaan luotaimia kuljettaa helpommin kaukaisille planeetoille kuin tällä hetkellä, vaikka ihmiset eivät kyytiin pääsekään. Ehkä purjeet vielä lentävät Titanin jäisen meren yllä tai kiertävät Saturnusta renkaita tarkkaillen.

Hirttäjäisiä

Hartlepoolin apina ja Erwinin elefantti

Hartlepoolin kaupungin rannalta löydettiin viime kuussa 15 cm pitkä gorillan luu. Löytö saattoi poliisit ymmälle. Se tuntuu vahvistavan paikallisen perimätiedon, jonka mukaan Napoleonin sotien aikaan ranskalainen sotalaiva haaksirikkoutui Hartlepoolin edustalla. Laivasta pelastui yksi haaksirikkoinen, ranskalaiseen univormuun puettu apina. Paikallisten asukkaiden mielestä otus saattoi olla ranskalainen vakooja. Sitä kuulusteltiin, mutta vastauksia ei saatu. Niinpä rannalla pidettiin oikeudenkäynti, vakooja tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin kalastusaluksen mastoon. Tapauksesta on tehty lauluja:

In former times, when war and strife
The French invasion threaten'd life
An' all was armed to the knife
The Fisherman hung the monkey O !

The Fishermen with courage high,
Siezed on the monkey for a French spy;
"Hang him !" says one; "he's to die"
They did and they hung the monkey Oh!

They tried every means to make him speak
And tortured the monkey till loud he did speak;
Says yen "thats french" says another "its Greek"
For the fishermen had got druncky oh!

Epäilyksiäkin on esiintynyt. Jotkut sanovat, että Hartlepool oli satamakaupunki, ja sieltä olisi löytynyt kylliksi merimiehiä, jotka tiesivät, miltä apina näyttää. Skotlannista tunnetaan myös kansanlaulu "And the Boddamers hung the Monkey-O". Laulu on mahdollisesti vain siirretty Hartlepooliin. Mutta mistä gorillan luu sitten on putkahtanut?

Erwinin elefantista ei ole epäilyksen häivää. Mary-niminen sirkuselefantti talloi harjoittajansa hengiltä vuonna 1916. Sirkus piti paraatia Kingsportin kaupungissa, kun Mary pysähtyi ja koetti noukkia vesimelonin kuoren jalkakäytävältä. Harjoittaja pisti Maryä kepillä, ja Mary noukki hänet selästään, nakkasi maahan ja astui hänen päänsä littiin. Sen jälkeen Mary jatkoi paraatimarssiaan ja esiintyi illalla normaalisti.

Tarin kulki sirkuksen mukana Erwiniin, jonka asukkaat kiihtyivät pahasti. Jotkut väittivät, että ellei elefantille tehdä jotakin, Kingsportin asukkaat tulevat ja teloittavat sen tykillä ampumalla. Toiset väittivät, että kuvernööri oli tuominnut Maryn hirtettäväksi. Näytöksiä peruutettiin. Sirkuksen johtaja päätti, että jos elefantista on luovuttava, tehdään se ainakin tyylillä. Niinpä 3000 katsojan silmien edessä Mary hirtettiin kettingillä rautatienosturin nokkaan. (Sharyn McCrumb on kertonut hirtetyn elefantin tarinan kirjassaan "The Ballad of Frankie Silver", jaAngela Brown kolumnissaan "1916 Elephant Hanging Still Haunts Erwin".)

Lauri Viidan säkeiden mukaan

Lauri Viidan runossa on kohta, joka sijoittuu aivan täsmälleen Tampereen maantieteeseen:

Välissä kirkon ja synnytystalon,
koulujen rivin ja maantievalon,
allamme ruumiita muutama sata
ja yllämme Linnunrata.

Aleksanterin kirkon vanha hautausmaa on rajattu täsmälleen näin.



Synnytystalo

Monta sukupolvea tamperelaisia on syntynyt tässä talossa (myös minä). Sen jälkeen, kun rakennus muutettiin vanhussairaalaksi, moni on myös kuollut siellä. Tällä hetkellä talo on tyhjä ja kuollut ja odottaa mahdollista uutta käyttöä.


Ruumiita muutama sata

Tälle puistoalueelle haudattiin köyhät. Kansalaissodan aikana nälkään ja sairauksiin kuolleita haudattiin joukkohautoihin. Kirkko ei ole muistanut heitä mitenkään ja useimmat puistossa kulkevat eivät tiedä astelevansa satojen ruumiiden päällä.


Liljeroos perheineen

Varakkailla oli hautamuistomerkkinsä, vaikkakin aika ja ilkivalta on tuhonnut niistä useimmat. Hautausmaa on suosittua koirien ulkoilutusaluetta. Muistomerkkien ympärille on rakennettu aita, joka toimii muistutuksena, mutta ei estä liikkumista. Aidan sisäpuolella on tunnettuja tamperelaisia tehtailijoita, esimerkiksi Liljeroosin perhe ja yksi Nottbeckin pojista. Useimmista koristeellisista rautaristeistä on jäänyt vain tynkä, vaikka muistan nähneeni useita ristejä lapsuudessani.


Uutta elämää

Hautausmaalla kulkija voi ajatella sitä vain puistona. Hän voi myös pysähtyä mietiskelemään tätä maa-aluetta ja sen moninaisia merkityksiä. Silloin voi huomata vehreyden, joka kasvaa hautakivien raoista, ja sammalen, joka niitä peittää. Pieni alue, mutta rikas mielikuvista.

Michelangelo-koodi

Näyte Michelangelo-koodista

Tämän päivän uutisissa yli maailman on levinnyt tieto kahden brasilialaisen lääkärin paljastuksista, jotka koskevat Michelangelon maalaamaa Sikstuksen kappelin kattoa. Tohtoreiden mukaan katon 38 paneelista kolmessakymmenessäneljässä on kätkettynä anatomisia yksityiskohtia.

Gilson Barreto ja Marcelo de Oliveira saivat ensimmäisen aavistuksen ideastaan amerikkalaisen lääkärin Frank Meshbergerin kirjoituksesta. Meshberger oli löytänyt paneelista "Jumala luo Aatamin" aivojen poikkileikkauksen. Meshbrgerin teoria oli, että Michelangelo halusi rinnastaa sielun antamisen Aatamille ajattelun lahjaan ihmiskunnalle. Barreto sanoi ajatelleensa: "Jos hän maalasi aivot, hänen on täytynyt maalata enemmänkin." Yhdessä Barreto ja da Oliveira alkoivat verrata Michelangelon maalauksia anatomian oppikirjaan, ja uskovat löytäneensä runsaasti kätkettyjä rinnastuksia. Esimerkiksi "Eevan luomisessa" Jumalan viitta muistuttaa keuhkoja ja symboloi heidän mukaansa elämän henkäyksen antamista Eevalle.

Kaikenlaiset salaliittoteoriat tuppaavat tarttua kurkkuuni, mutta tämä yksi ainakin pysäyttää ajattelemaan. Michelangelon aikaan anatomian tutkiminen oli ankarasti kiellettyä, mutta sitä tehtiin salaa. Michelangelon töistä näkee kaikkialta, että hän oli hyvin perehtynyt ihmisen rakenteeseen. Irving Stonen romaanissa "Michelangelo" kuvattu salainen ruumiiden leikkely on aina tuntunut hyvin uskottavalta. Mieleen tulee myös, että kesken paaville tehtävien suurten töiden Michelangelo kerran pakeni suinpäin Roomasta Firenzeen ja sieltä Ferraraan, ja paavin lähettiläät joutuivat suurin piirtein kiskomaan hänet sängyn alta ja viemään aseistetun saattueen keskellä takaisin Roomaan jatkamaan työtään.

Joten: miksikäs ei? Jos Micheangeloa todella kiehtoivat hänen salaiset ja kielletyt löytönsä ihmisen sisältä (ja ne kiehtoivat), hän ehkä halusi panna ne myös näkyviin, mutta tavalla, jonka vain asiaan vihkiytyneet ymmärsivät. Jos hän alkoi epäillä jääneensä kiinni, hän saattoi hyvin paeta - paavin vankilan kellarit olivat vaikea ja vaarallinen paikka, kuten Giordano Bruno ja Galileo Galilei saivat havaita.

Miksi ei? Michelangelo-koodi voi hyvinkin pitää paikkansa.

Waterloo

Waterloo

Waterloon taistelusta on tänään päivälleen 190 vuotta. Taistelua on käyty uudelleen lukuisia kertoja. Jokainen arvostettu historioitsija on kirjoittanut siitä. Kaksi huomattavaa klassista romaania kuvaa taistelua: Thackerayn "Turhuuden turuilla" ja Stendhalin "Parman kartusiaaniluostari". Englantilaisille Waterloo ei ole taistelu, vaan instituutio.

Taistelun taustana oli "100 päivän keisarikunta". Napoleon oli tuhoisan Venäjän sotaretkensä jälkeen luopunut kruunusta ja karkotettu Elban saarelle. Hän palasi salaisesti, sai kaikki ranskalaiset taakseen ja palasi valtaistuimelleen maaliskuussa 1815. Euroopan hallitsijat alkoivat koota liittoutumaa häntä vastaan. Napoleon tiesi, että hänen olisi nopesti lyötävä englantilais-hollantilaiset joukot ja preussilaiset, jotka olivat ensimmäisinä kentällä, ennen kuin itävaltalaiset ja venäläiset ehtisivät apuun. Siten hänellä olisi mahdollisuus neuvotella. Hän keräsi armeijansa ja suuntasi kohti Belgian rajaa aikeenaan vallata Bryssel.

Ensimmäiset kahakat alkoivat jo 15. kesäkuuta, mutta varsinainen taistelu alkoi 18. kesäkuuta. Richmondin herttuatar piti 15. päivänä tanssiaiset Brysselissä ja Wellingtonin herttua osallistui niihin ennnen kuin kiirehti taistelukentälle - nämä tanssiaiset edeltävät Thackerayn romaanissa Brysselin hätäistä evakuointia.

17. päivänä satoi runsaasti. Joukkojen siirto oli tavattoman vaikeaa mutaisilla teillä, joista nopeasti tuli pohjatonta velliä. Sekä tykistö, ratsuväki että jalkaväki olivat vaikeuksissa. Varsinainen taistelukenttä oli ahdas laakso ja molemmin puolin sijaitsevat harjut. Harvoin on taisteltu niin suurilla joukoilla niin ahtaassa tilassa. Kentällä oli lähes 75 000 ranskalaista ja suunnilleen sama määrä liittoutuneiden joukkoja. Taistelukenttä oli noin 10 x 4 km alue.

Napoleon pyrki pitämään englantilais-hollantilaiset ja preussilaiset joukot erillään ja lyömään ne yksitellen. Hän melkein onnistui siinä. Englantilaisten päälliköllä herttua Wellingtonilla oli vaivoinaan hollantilaisten hallitsija, Oranian prinssi, joka kolmasti pääsi määräämään pataljoonia tapettaviksi, kunnes musketinluoti poisti hänet haavoittuneena taistelusta. Napoleon taas antoi komennon marsalkka Neylle, joka komensi ratsuväkensä yhä uusiin rynnäköihin, kunnes hevoset lopulta hyökkäsivät käymäjalkaa ja joukot hetkittäin pysähtyivät uupumuksesta ja vain tuijottivat toisiaan.

Lopulta preussilaiset ehtivät taistelukentälle ja ranskalaisten voimat ehtyivät. Pienellä alueella makasi noin 50 000 kuollutta miestä, puhumattakaan haavoittuneista ja hevosenraadoista. Kesti kolme päivää saada apua haavoittuneille. Paikallisen luostarin nunnat tekivät voitavansa. Taistelusta on syntynyt useita tarinoita. Englantilainen rykmentti, joka sai saaliikseen ranskalaisten sotamerkkinä toimivan kotkan, saivat kunnianimekseen "linnunpyytäjät". Napoleonin äyskäisy Neylle, joka vaati lisäjoukkoja - "Mistä minä ne otan? Pitäääkö minun tehdä ne?" - on jäänyt historiaan, samoin tarina englantilaisesta rykmentistä, joka vaihtoi ranskalaisen ratsuväenkomentajan kanssa kohteliaisuuksia tyyliin "ampukaa te ensin - vasta teidän jälkeenne", mikä ei ole niin kohteliasta kuin näyttää, koska ensin ampuva oli siihen aikaan huonommalla - lataamiseen meni pitkä aika.

Taistelun lopputuloksesta on kiistelty loputtomiin. Preussilaisten Blucher viivästyi joukkoineen - tarinan mukaan hän jäi yöksi kylään, koska piti niin paljon tarjotuista mansikoista. Napoleon ei ollut oma itsensä ja antoi Neyn tehdä hyökkäyksiään ilman ylijohtoa - häntä vaivasivat peräpukamat. Pääsyitä saattoivat olla sade, huonot tiet ja viestiyhteydet ja vaikeus nähdä, mitä taistelukentällä tapahtui ruudinsavun ja sateen jälkeisen udun läpi. Lopputulos on selvä: Euroopan kohtalo ratkesi taas kerran Belgian mutaisilla kentillä.

Hyviä linkkejä Waterloon taisteluun ovat seuraavat:
Waterloo for the uninitiated, jossa on havainnollinen kuvaus taistelusta,
The Battle of Waterloo, joka on kuvitettu näyttävästi, ja
BBC:n Waterloo-sivu, jossa taistelu käydään läpi kellon tarkkuudella.

Apua, meitä vahditaan!

UFO-kulttuuri elää ja kukoistaa keskuudessamme. Olemme herkeämättömän tarkkailun kohteina, meitä ryöstetään, leikellään ja palautetaan vuoteisiimme vuodekumppanimme huomaamatta, kuten on Rauni-Leena Luukasen lisäksi tapahtunut niin monelle muulle. Jopa lapset tietävät, miltä alien näyttää.

Kuu on kaiken aikaa silmiemme edessä. Vuosisatojen ajan sitä on tähyilty, piirretty ja valokuvattu. Silti se on suuri tuntematon. Erityisesti ihmisiä närästää, että Kuu kääntää vain toisen puolensa meitä kohti. Venäläiset saivat suuren propagandavoiton valokuvaamalla ensimmäisinä Kuun nurjaa puolta. Kuussa kuvitellaan silti olevan monenlaista mystistä - kätkettynä suoraan silmiemme eteen on esimerkiksi suuria kaupunkeja. Kiinnostavaa on, että tarkkailevien muukalaisten läsnäolo Kuussa on tullut esiin käännöksenä venäjästä - astronauttien keskustelut NASAn kanssa, jotka on huolellisesti kätketty meiltä, ovat olleet Pravdan tiedossa.

NASA: What's there? Mission Control calling Apollo 11...
Apollo 11: These "Babies" are huge, Sir! Enormous! OH MY GOD! You wouldn't believe it! I'm telling you there are other spacecraft out there, Lined up on the far side of the crater edge! They're on the Moon watching us!

Harmillista, että samanaikaisesti kuulennot ovat silkkaa huijausta, mikä seikka on saatu selville kuukuvien pikkutarkan tutkimuksen jälkeen. Voimme tietenkin kysyä, miksi näin suuri huijaus on paljastunut kuvavirheistä - eikö niitä olisi voitu karsia? Vastaus on, että tyytymättömät ovat tahallaan jättäneet virheet kuviin paljastaakseen yleisölle, miten heitä huiputettiin.

Palaan näihin muukalaisiin, jotka kuulentojen aikana (jos siis Kuussa käytiin) leijuivat vahtimassa tapahtumia ja jotka kaappaavat miljoonia ihmisiä vuoteistaan joka vuosi. Miltä he näyttävät? Kuvia riittää. Sen jälkeen, kun Whitley Schrieberin kirjan "Communion", suomennettuna "Ne ovat täällä", kansikuvan tekijä piirsi kanteen suurisilmäisen alienin, tästä kuvasta tuli ikoni, yhtä tunnettu kuin kuva Kristuksesta tummatukkaisena, laihaposkisena miehenä. Aikaisemmin alienit esiintyivät monenlaisissa hahmoissa, joita myöhemmin on selitetty useilla alienroduilla. Schriebenin muukalaiset tunnetaan UFO-tarustossa "harmaina".

Vastarintaankin on ryhdytty. Erinomaisena keinona kaappauksia vastaan esitellään ajatussuojahattua(hinta vain 35$). Koska alienien kerrotaan myös tekevän kamaluuksia lehmille, Teksasin kodinturvajoukot nousevat aseisiin. Hyvä heille, näin on toimittava.

The dang cattle rustlin' varmints.
Texans say "Hang 'em dead."

Uskonnollisesta näkökulmasta UFOt ja alienit muodostavat erikoisen pulman. Miten ne sopivat kristilliseen (tai sen puoleen islamilaiseen) näkemykseen? "Watcher"-sivusto Internetissä pohtii muun muassa tätä ongelmaa. Tätä sivustoa ei voi kuvailla, se täytyy kokea.

Hitlerin hevonen

Georgi Zukov paraatihevosellaan
Hubert Lanzingerin maalaus Hitleristä ritarina
Tietokonesimulaatio Hitleristä ratsailla

Louisianassa on La Branchen plantaasi, jonka ylpeydenaihe on Hitlerin hevosen Nordlichtin hauta. Plantaasin nykyisten omistajien mukaan Nordlicht syntyi vuonna 1941, kuului Adolf Hitlerille ja voitti palkintoja Saksan ja Itävallan kilparadoilla vuosina 1943-1944. Sodan päätyttyä amerikkalaiset joukot toivat muun saaliin mukana Nordlichtin Yhdysvaltoihin, missä sitä käytettiin siitokseen. Se kuoli vuonna 1968 ja haudattiin La Brancheen. Monet amerikkalaiset kilpahevoset lukevat Hitlerin hevosen esi-isiinsä.

Tiettyä vahvistusta tarinalle saa Jerry Hallin sota-ajan valokuva-albumista. Kuvassa on nuori jalkaväen sotilas nuoren hevosen selässä. Kuvaan on kirjoitettu "Hitler's Horse". Jerry Hallin kertoman tarinan mukaan sotilaat tulivat tilalle, jossa oli useita täysverisiä hevosia, joiden satuloissa oli omistajan nimi "Adolf Hitler". Jerry Hall ratsasti Hitlerin hevosella ja ystävä otti valokuvan. Tämän tarinan perusteella Hitler olisi omistanut kilpatallin.

Hitleriä itseään ei ole nähty hevosen selässä. Hubert Lanzinger maalasi vuonna 1933 taulunsa "Lipunkantaja", Hitler puhtaana teutonisena ritarina, mutta maalauksen hevonen on pelkkä viitteellinen läiskä kuvan alareunassa.

Stalinin Venäjällä levitetty tarina, johon useimmat venäläiset vieläkin uskovat - tsetseenit olisivat lahjoittaneet Hitlerille valkoisen orin ja kullalla kirjotun satulan - on tsetseenilähteiden mukaan silkkaa sepitettä. SS-joukkojen muslimiosastossa oli Jugoslavian muslimeja eikä tsetseenejä, ja saksalaisten ehtiessä Tsetseniaan kaikki tsetseenit olivat junanvaunuissa matkalla Aasiaan. Tästä Stalinin karkoituksestahan vain puolet tsetseenikansasta palasi hengissä.

Hitlerin hevoset ovat siis myyttiä tai huhupuhetta. Sen sijaan Stalinin valkoinen ori oli hyvin todellinen. Berliinin valloituksen jälkeisessä voitonjuhlassa Stalinin piti ratsastaa valkoisella orilla joukkojensa edellä. Harjoituksissa hevonen heitti generalissimuksen selästään.

Stalin oli erittäin kateellinen voittoisille kenraaleilleen. Hän tarjosi Georgi Zukoville "kunnianosoituksena" valkoista hevostaan paraatiin. Zukovin joukot marssivat ensimmäisinä Berliiniin, joten Zukov ansaitsi kunniansa, mutta Stalin arveli hevosen heittävän myös Zukovin selästään väkijoukkojen edessä. Eräs esikuntaupseeri varoitti Zukovia, joka meni etukäteen talliin ja ystävystyi hevosen kanssa. Zukov oli Venäjän sisällissodan aikainen ratsuväenkomentaja, mitä seikkaa entinen pappisseminaarilainen Stalin ei osannut ottaa huomioon. Kunniakatoksen kohdalla rämähti "Kansainvälinen" täydellä voimalla soimaan ja hevonen hypähti näyttävästi, mutta ei pillastunut. Zukov ratsasti uljaasti teutaroivalla hevosellaan ja kansa hurrasi. Stalin ei ikinä antanut sitä anteeksi Zukoville.

Robottilemmikkimme

Furby ja Aibo

Ne, jotka kokivat Tamagotchi-villityksen, muistavat ja kauhistuvat. Koululuokkiin kiellettiin tuomasta näitä vinkuvia otuksia, Amerikassa perustettiin firmoja huolehtimaan lasten Tamagotcheista, vanhemmat menivät vararikkoon (naapurini tyttärellä oli kymmenen Tamagotchia).

Minulla oli aikoinaan tietokoneella vähän aikaa Dogz, joka hyppi pitkin kuvaruutua, heilutti häntää, ja jos olisi maksanut hyvää rahaa, se olisi kasvanut aikuiseksi ja oppinut temppuja. Petz-yhtiö vastasi Dogzeista ja Catzeista, mutta viimeksi katsoessani heidän toimintansa näyttää lakanneen, uusi lemmikkejä ei ole "adoptoitaviksi", kuten heidän mainoslauseensa oli.

Furby oli vähän aikaa mainoshitti, ja Aibo-koiraa kehitetään kaiken aikaa. Koira, joka haukkuu, heiluttaa häntää, mutta ei tarvitse ruokaa, on mainoslause. "The Sun Never Sets on Virtual Pets", on alan iskulause.

Virtuaalilemmikkejä on monia ja monenlaisia, kuten käy ilmi virtuaalilemmikkien kotisivulta. Esimerkillisiä virtuaalilemmikkejä ovat onnelliset hamsterit:

You feed your hamster by clicking on the food dish. That'll get its attention. Beyond that it's pretty much on its own. It will walk around, stuff its cheeks with food, unload the food, eat, sleep, groom itself and sleep. You can get its attention at any time with your pointer (but true to breed it will quickly lose interest in you). At present its physical functions are restricted to those above, but we are told that in future versions it may relieve itself. An exercise wheel has also been discussed.

Alalla saalistetaan varomattomia. Varoitus on katsottu aiheelliseksi eismerkiksi MonoPets-sivuja esitellessä:

This pet site asks you to supply your birthday, city and state. We suggest you NOT give them that information. If it wont take blanks, just make up fake places and dates. You should not be required to supply private information for a free online virtual pet.

Joitakin asioita, jotia virtuaalilemmikki ei koskaan ole: se ei ole karvainen, lämmin ja hengittävä. Se ei pane tassua polvelle ja katso silmiin. Sitä ei koskaan, koskaan, koskaan voi kohdella kuin toveria. Eikä siitä voi huolehtia, sitä ei voi surra, kun se kuolee. Kumma maailma, jossa kumppanuus korvataan robotilla.

La Samaritaine

Fragonard Cognacq-Jayn museossa

Pariisin vanhin tavaratalo, La Samaritaine, suljetaan määräämättömäksi ajaksi huonon paloturvallisuuden vuoksi - tavaratalo on tuottanut tappiota viime aikoina. Sääli. Tavaratalo rakennettiin 1869 rue du Pont-Neufille. Se sai nimensä Pont-Neufin sillan pilarissa olleesta vesipumpusta, josta Pariisin keskustan asukkaat hakivat käyttövetensä. Pumppua koristi kuva samarialaisnaiseta tarjoamassa juotavaa Jeesukselle.

La Samaritaine rakennettiin uudestaan 30 vuotta myöhemmin. Sitä rakennettiin vuodesta 1910 vuoteen 1928, koska ensiksi valmistunut, metallirunkoinen pohjakerros oli liian moderni ajan makuun. Rakennus sai kiviverhoilun art deco -tyyliin. Kaikki matkaoppaat ovat muistaneet tavaratalon valmistumisen jälkeen ylistää sen kattoterassia, josta aukenivat upeat näköalat yli Pariisin. Nyt on turistien haettava uusi näköalapaikka.

Tavaratalon perustaja Ernest Cognacq ja hänen vaimonsa Louise Jay olivat huomattavia taiteenkeräilijöitä. Kun Ernest Cognacq vuonna 1928 kuoli, hän testamenttasi kokoelman ja heidän asuintalonsa valtiolle. Talosta tehtiin Le Musee Cognacq-Jay. Se on viehättävä pikku mueo, johon valitettavan harva turisti eksyy. Kun kävin siellä, olin ainoa asiakas. Tuntui kuin omistajat olisivat millä hetkellä tahansa astuneet viereisestä huoneesta kysymään, milläa asioilla liikun.

Emile Zolan "Naisten aarreaitta" perustuu osittain La Samaritaine -tavarataloon. Pariisin toinen kunnianarvoisan vanha tavaratalo, vuonna 1852 perustettu Bon Marché, oli Zolan innoituksen lähde, mutta tavaratalon arkkitehtuurin kuvaus kirjassa on paremminkin La Samaritainea.

"Vellamon lasten" isä

Alas merelle, alas merelle

Tämän päivän syntymäpäiväsankari, Charles Kingsley (1819 - 1875) oli viktoriaaninen pappismies, jonka kirjoittama lastenkirja on jatkuvasti suosiossa Suomessakin. "Water-Babies", suomennettuna "Vellamon lapset", on varsinainen klassikko, vaikka sen suosiota on vaikea ymmärtää (jopa meidänkin, jotka pidämme siitä). Se on melkoinen sekoitus opettavaista tarinaa, pappismiehen mietelmiä ja sentimentaalista romantiikkaa. W. Hearth Robinsonin kuvitus selittää kirjan suosiota pitkälle - se on kokonaistaideteos runoineen ja kuvineen.

Kirjassa esitetään avoimesti viktoriaanisen ajan mieltymys lasten kuoleman kuvauksiin. Kuolema osoitetaan yleensä hyväksi asiaksi, hyvä lapsi pääsee suoraan taivaaseen. "Vellamon lapsissa" kuolee kaksi lasta, nuohoojapoika Tom, josta tulee vesilapsi, ja Ellie, jonka enkelit vievät, mutta joka tarinan lopussa on Tomin oikeutettu, aviollinen palkinto (vaikka taivaassa ei naida eikä mennä miehelle).

Charles Dickens, George Mcdonald ja Harriet Beecher-Stove, puhumattakaan Louisa Alcottista, väänsivät yleisöstään vuolaita kyyneliä hyvien lasten kuolinvuoteiden äärellä. Vain Charles Kingsley kuvaa lapsen kuolemanjälkeistä elämää; nuohoojapoika Tomin kasvu maan päällä on kesken, joten häntä täytyy opettaa uudessa, vesilapsosen hahmossa.

Charles Kingsley edusti "lihaksikkaaksi kristillisyydeksi" kutsuttua linjaa, jonka aatteiden mukaan poikien piti olla hurskaita, reippaita, rehellisiä ja harrastaa ulkoilmaelämää, johon kuuluivat myös nyrkkitappelut koulun takana. Tyttöjen ihanne oli ihailla näitä poikia ja kehittyä puhtaiksi "kodin enkeleiksi". Kingsleyn kirja "Westward Ho!", "Länttä kohti", joka kertoo Elisabethin aikaisista meriurhoista ja huipentuu espanjalaisten Suuren armadan lyömiseen, kuvaa tätä nuorisoihannetta ja ihannoi myös "Englannin suuruuden aikaa" ja "rehtejä meriurhoja" (syytä ottaa suolan kanssa). Kirjassa tulee esiin Kingsleyn katolisviha ja sotien ihannointi. Hänellä ei luonnollisestikaan ollut mitään omakohtaista kokemusta sodankäynnistä, mutta "Länttä kohti"-kirjaa kirjoitettaessa Englanti kävi Krimin sotaa, ja Charles Kingsley oli erittäin innostunut sodan romanttisesta kuvasta. Hän sai aikaan varsin hyvän seikkailukirjan, jota aikoinaan suuresti ihailtiin. Sen voimakkaimmat jaksot ovat todella hyviä - kohtaus, jossa englantilainen Amyas, salaman sokeaksi lyömänä, puhuu unessa tai näyssä espanjalaisen vihollisensa kanssa, jonka laivan sama myrsky upotti, ja miehet lyövät kättä, on vahvaa tekstiä.

Kolmas suomennettu Kingsleyn kirja, "Hypatia" (sitä löytyy kirjastoista ja antikvriaateista, vaikka suomennos on vuodelta 1908), on voimakkaasti kirkon vastainen, mutta katolisen kirkon, ei Kingsleyn oman episkopaalisen uskon vastainen. Samoin kuin "Länttä kohti" -kirjan taistelujen ihannointi perustuu Kingsleyn innostukseen Krimin sodan vuoksi, hänen katolisuuden vastaisuutensa juontaa juurensa hänen aikansa Englannin kirkossa käytyyn korkeakirkollisen ja matalakirkollisen linjan väliseen kiistaan. "Vellamon lapsissa" Kingsley ottaa kantaa evoluutio-opin puolesta. Hyvä pappi saarnaa aina, vaikka tarina veisikin hänet mennessään.

Susitoteemi

Peter Jackson ei haasteita pelkää. Kun hän on saanut valmiiksi "Tarun sormusten herrasta", hän - ainakin kiinalaisten lähteiden mukaan - aikoo filmata Jiang Rongin romaanin "Susitoteemi". Filmistä voi tulla kiinnostava - kiinalaiset aikovat upottaa rahaa sen erikoistehosteisiin ja lisätä tarinaan sankarittaren, joka Jinag Rongin 30 vuoden työn tuloksesta puuttuu. Sen pitäisi valmistua sopivasti Pekingin olympialaisiin.

"Susitoteemi" sisältää useita tarinoita mongolien ja susien kohtaamisesta arolla. Se ei niinkään ole romaani, vaan laaja tutkimus mongolien ja susien suhteesta. Susi on mongolien erityistoteemi. Mongolilaumat pitivät sudenhäntiä sotaviireinään samoin kuin hevosenhäntiäkin. Tämän päivän mongolien suhde susiin on kaksinainen, ei niinkään kunnioitettuna esi-isänä, vaan arvostettuna kilpailijana ja vihollisena. "Mongolia Today" kertoo sudenmetsästäjä Purevdorjen suulla, miten kommunismin aikana asiat olivat paremmin: maa piti kaksi suurta sudenmetsästyspäivää vuodessa. Nyt susia jahtaavat "kapitalistirikkaat" jeepeillä, "mutta he eivät koskaan saa mitään, sudet ovat liian älykkäitä heille", sanoo Purevdorje. Köyhemmätkin ja vähemmän kapitalistiset mongolit metsästävät edelleen susia; suden tappaminen tammikuussa tuottaa erityistä onnea.

"Susitoteemi" esittää sudet mongolien etnisenä vertauskuvana ja lampaat han-kansan (kiinalaisten). Lohikäärme taas, jota kiinalaiset itse mieluiten esi-isänään kunnioittavat, oli aatelisten tunnus. Mikäli filmistä koskaan tulee mitään, sen sisältöä ainakin on muutettava. Kiinalaiset tuskin haluavat nähdä kansaansa kuvattavan lammaslaumana, jota mongolisudet jahtaavat.

Sydämeni laulajia (vastaus meemiin)

Lorem Ipsum haastoi minut meemiin kuudesta musiikkikappaleesta, joista pidän. Koska pidän samoista muutamasta sadasta musiikkikappaleesta koko ajan, valitsen kuusi laulajaa, joita rakastan ja kuuntelen aina uudelleen. Vaikka valitsemani ovatkin naisia, pidän myös useista miehistä, mutta näillä kuudella naisella on ääni kuin hunajaa, ja lisäksi kaikilla on (on ollut - vain yksi elää vielä) voimakas luonne ja maailmanlaajuinen maine - useilla muillakin aloilla kuin laulajana. Heistä on myös kirjoitettu kirjoja, ja jotkut ovat myös kirjoittaneet itse. Niinpä minulle tuottaa syvää iloa saada esitellä heidät.

Juliette Greco (s. 1927) esiintyy vielä. Hän tuli tunnetuksi eksistentialistien Pariisin laulajana, chansonin papittarena Edith Piafin jälkeen. Mustia vaatteita, Cafe de Flore, Jean-Paul Sartre, nuoria filosofeja, Pariisi, Pariisi, Pariisi... kappaleeksi valitsen L'Ame des Poétes.

Marlene Dietrich (1901-1992) oli elävä filmilegenda Saksasta Amerikkaan. Hän loi oman, unohtumattoman tyylinsä ja hänen hautansa Berliinissä kerää ihailijoita ja vihaajia. Hänen "Lili Marlenensa" taitaa olla tunnetuin, mutta minun valintani on "Ich hab' noch einen Koffer in Berlin".

Melina Mercouri (1920 - 1994) on Marlene Dietrichin tapaan tunnettu filmitähtenä, mutta myös vastarintataistelijana ja everstijuntan kukistuttua Kreikan kulttuuriministerinä, joka taisteli Parthenonin marmorien Kreikkaan palauttamisen puolesta. Hänen miehensä, elokuvaohjaaja Jules Dassin, on perustanut hänen muistolleen Melina Mercouri -säätiön jatkamaan hänen työtään Kreikan kulttuurin puolesta. Valitsen laiskan eroottisen Ta Pedia Tou Pirea - kappaleen.

Sarah Vaughan (1924 - 1990) on laulaja, jolla on unohtumaton ääni. Sass kuuluu musiikin huipulle yhdessä muiden Amerikan mustien ihmeiden, Ella Fitzgeraldin, Louis Armstrongin, Lena Hornen ja Nina Simonen kanssa. Väitän, että Sass on heistä ylivoimaisin. Hänen väitetään jo vauvana itkeneen harvinaisen melodisesti. Sass lauloi kaikkea jazzista swingiin, mutta valitsen pienen, hellän kappaleen A Tree in the Park (vaikka olisin voinut valita myös Little Girl Bluesin).

Judy Garland (1922 - 1969) oli lapsi-ihme, jota elämä kohteli kaltoin. Hänen viimeiset levytyksensä ovat sydäntä riipaisevaa kuultavaa - viinan repimällä äänellään hän tulkitsee musiikkia, jolla hän lapsena nousi maineeseen. Judyn elämää ajatellen päädyn kappaleeseen I'm Always Chasing Rainbows.

Marilyn Monroe (1926 - 1962) on paremminkin legenda kuin nainen - se hänet tappoikin. Hänestä minun ei tarvitse kirjoittaa, hänet tunnetaan. Voi olla, että hänestä tiedetään enemmän kuin koskaan on ollut; nainen Marilyn on täysin kadonnut legenda Marilynin varjoon. Niinpä viimeiseksi valitsemani kappale on When I Fall in Love, jonka surullisuus ja yksinkertaisuus sopivat siihen pikkutyttöön, joka kuoli kauan ennen legendan kuolemaa.

In the restless world like this is
Love is ending before is begin...

Nooan Arkki - anomalia Araratilla

Anomalia Araratin ilmakuvassa

Raamatullinen tarina, Nooan Arkki, on monien mielestä todella ollut olemassa, ja lisäksi on vieläkin löydettävissä. Arkin etsijöitä ilmestyy koko ajan - viimeisin retkikunta pysähtyi jäljilleen viime syksynä. Satelliitti- ja ilmakuvista etsitään Raamatun mukaista arkkia - neliömäistä rakennelmaa, jonka pituus on noin 150 metriä. Useista kuvista on rengastettu erilaisia muodostelmia. Luonnollisesti tuntuu yksinkertaiselta idealta mennä ja kiivetä katsomaan, mutta se on odottamattoman vaikeaa.

Ararat-vuori on Turkin itäosassa, aivan Iranin rajalla, suoraan aseiden salakuljettajien reitillä. Vuori on tulivuori, jonka muoto on vaihdellut, ja useimmat arkin löytäjät ovat sijoittaneet löytönsä jäätiköille, jotka tapaavat siirtää tai jauhaa murskaksi niille päätyneet kappaleet vähemmässäkin ajassa kuin arkin tarinan mukaan on kulunut. Siitä huolimatta monet uskovat vakavissaan löytävänsä arkin ja kävelevänsä sen kansilla. Arkkidekaani John Joseph Nouri vakuutti niin tehneensä vuonna 1892. Tämä siitä huolimatta, että Omar Ben al-Khatab 1200-luvun tarinan mukaan siirsi arkin jäännökset pois Araratilta ja rakensi niistä moskeijan.

Nooan arkin tarinassa on muitakin ongelmia kuin arkin jäännösten nykyinen olinpaikka. Tarvittavan rakennelman tykötarpeet, rakentaminen, eläinten kokoaminen ja ruokkiminen kuuden kuukauden ajan ja muut pulmat saavat loogisen mielen pyörimään. Kirjallisuudessa arkkipulmia on käsitellyt Mark Twain - hänen kuvauksensa Nooan ongelmista sisältyy kirjaan "Matkakirjeitä maasta". Timothy Findley on kirjoittanut aiheesta romaanin "Suuri tulva".

Mahdollinen ratkaisu on kehitelty kirjassa "Noah's Ark and the Ziusudra Epic". Tämän teorian mukaan Nooa oli sumerilainen kuningas Ziusudra, joka Eufratin ja Tigriin suiston tulvan aikana pakkasi normaaleja kotieläimiä -vuohia, lampaita ja niin edelleen - kaupalliseen eläinten kuljetuksessa käytettyyn promuun. Kun hän saavutti sopivan kukkulan, hän vesien leviämisestä järkyttyneenä sekoitti kukkulan vuorenhuippuun. Sitten ajan tarinasepot ottivat kertomuksen ja koristelivat sitä - leijonat, tiikerit ja sen sellaiset ovat myöhempien aikojen lisäyksiä, alkutarinassa ajateltiin vain eläimiä, jotka jokainen tunsi.

Arkin ympärillä on tanssittu monilla tavoin. Sitä on käyetty rahankeräyskeinona; lahjoituksia on kerätty retkikuntiin tai kirkkojen rakentamiseen arkin mallin mukaan, eräs "arkin löytäjä" tunnusti ottaneensa "löytämänsä" puunäytteen ratapölkystä Kaliforniassa ja niin edelleen. Turvallisin tapa tutustua arkkiin voisi olla virtuaalinen, kolmiulotteinen kuva tietokoneella.

Joku saisi selittää perusongelman Raamatun tarinassa - jos Jumala hermostui ihmisiin, miksi hän halusi hukuttaa myös kaikki viattomat eläinpoloiset?

Keisari Neron huono maine

Keisari Nero

Keisari Nero muistetaan miehenä, joka soitti viulua Rooman palaessa ja murhasi kristittyjä. Nero parka. Viulua hän ei millään ole voinut soittaa, ja muutkin syytteet ovat hiukan epäiltäviä. Epäilemättä hänellä oli vikansa, kuten äidinmurha, mutta taiteilijalle on annettava jotakin anteeksi.

Vähemmän vitsikkäästi, Nero tuskin on syyllinen kaikkeen, mistä häntä syytetään. Hänet muistetaan Henryk Sienciewiczin kirjasta "Quo Vadis", jossa hän todella oli sydämetön tyranni, joka söi illallista soihtuina palavien kristittyjen valossa. Hänestä on kirjoitettu paljon muutakin, uusin romaanikäännös on Dezö Kosztolanyin "Nero, verinen runoilija". Kattava lähdeluettelo löytyy tästä linkistä.

Nero ei erityisesti halunnut keisariksi, mutta hänellä oli arkailematon ja kunnianhimoinen äiti, Agrippina, joka hankkiutui naimisiin keisari Claudiuksen kanssa. Claudius kuoli hiukan epäilyttävissä olosuhteissa ("Hän söi sieniä eikä sen jälkeen enää mitään", on aikalaisen vitsi), ja Claudiuksen poika Britannicus kuoli myös aika äkillisesti. Tästä on usein syytetty Neroa, mutta se sopisi hyvin Agrippinan tyyliin.

Agrippina oli järjestänyt Neron naimisiin Claudiuksen tyttären Octavian kanssa. Octavia ei kuitenkaan saanut lapsia, ja Nero rakastui Poppaeaan, jolla aikanaan juoruttiin olevan kaikki hyvät ominaisuudet, paitsi moraalia. Niinpä löytyi sopiva mies vannomaan, että Octavia oli syyllistynyt aviorikokseen orjan kanssa, ja hänet karkotettiin saarelle (rangaistus, jota keisariperheessä ahkeraan käytettiin). Saarella Octavialta katkaistiin valtimot, hänet tukehdutettiin kuumassa kylvyssä ja hänen irtileikattu päänsä lähetettiin Roomaan. Kohtuudella väitän, että Nero ei välttämättä määrännyt tätä ylitappoa, koska hänen tiedetään vastustaneen nuoruudessaan kuolemanrangaistuksia.

Octavian kuolemaa edelsi äidinmurha. Agrippina dominoi Neroa liikaa ja vastusti avioliittoa Poppean kanssa. Nero järjesti Agrippinaa kuljettavan huvilaivan haaksirikon. Valitettavasti Agrippina osoittautui hyväksi uimariksi, joten Neron kätyrin täytyi käyttää miekkaa. Kun Octavia ja Agrippina olivat poissa tieltä, Nero saattoi avioitua kauniin Poppean kanssa. Liitosta tuli lyhytikäinen. Poppea synnytti tyttären, joka kuoli vauvana. Seuraavan raskauden aikana Nero perheriidan kuumuudessa potkaisi Poppeaa, joka kuoli keskenmenoon. Nero suri häntä loppuikänsä, vaikka menikin vielä kerran naimisiin (tai kahdesti; Rooman juorut väittävät Neron käyneen vihkimenot läpi nuoren miesorjan kanssa).

Kun Rooma paloi, Nero ei ollut paikalla. Rooma oli kaupunki, joka oli tuomittu palamaan; liian ahtaasti rakennettu, liian paljon avotulta, ei järjestynyttä palokuntaa. Nero ryntäsi apuun ja järjesti ruoka-apua ja tilapäismajoitusta Rooman köyhille. On mahdollista, että Nero käytti dramaattista, palavaa kaupunkia taustana lausuessaan runoaan Troijan tuhosta, mutta mikään ei todista, että hän olisi käskenyt sytyttää kaupungin, eivätkä aikalaiset häntä siitä syyttäneetkään. Kristittyjen ensimmäinen vaino alkoi Neron aikana, mutta taas kerran aikalaiset eivät yhdistä sitä mitenkään Rooman paloon. Roomalaiset eivät yleisestikään pitäneet kristityistä, jotka helposti sekoitettiin muihin lahkoihin - Tiberius antoi ristiinnaulita kaikki Isiksen papit. Poppeaa pidetään osaltaan vastuullisena - hän kallistui juutalaisuuteen.

Neron pahin rikos roomalaisten silmissä oli, että hän ihaili kreikkalaisia ja uskoi olevansa taiteilija. Hänen kerrotaan kulkeneen Roomassa paljain jaloin, hän teki retken Kreikkaan ja esiintyi siellä sydämensä kyllyydestä teatterissa ja kilpa-ajajana ja hän jakoi rahaa avokätisesti ja joutui nostamaan veroja. Näistä rikoksista hänet tuomittiin. Jotakin vaikutusta voi olla sillä, että Neron ollessa kolmivuotias hänen äitinsä karkotettiin saarelle ja Nero jäi parturin ja tanssijan hoiviin. Ammateista päätellen kyseessä olivat orjat ja mahdollisesti kreikkalaiset orjat. Ei siis parasta stoalaista roomalaista kasvatusta. Sotilas Nero ei ollut; kun häntä vastaan nostettiin sotilaskapina, hän ei taistellut, vaan pakeni ja surmasi itsensä. Seuraava homoseksuelli, taidetta ihaileva keisari, Hadrianus, oli sotilas ja osasi puolustaa itseään. Nero ei osannut.

Neron paras hautakirjoitus on hänen omaksi viimeiseksi lauseekseen väitetty "Minkä taiteilijan maailma minussa menettääkään!" Hänen luonteestaan kertoo jotakin se, että hänen nuoruudenrakastettunsa, orjatar Acte, hautasi hänet. Turha hahmo hän ei ollut. Hän kuoli 30-vuotiaana, ja maailma muistaa hänet.

Pölynimurin isät

Viktoriaaninen pölynimuri

Pölynimuri näyttää olevan niitä keksintöjä, joilla on monta isää. Englannissa vannotaan, että pölynimurin keksi Hubert Cecil Booth (1871-1955). Tarinan mukaan Booth näki amerikkalaisen esittelevän keksintöään, jossa puhallettiin pölyä ilmaan ja toivottiin, että se menisi laatikkoon ja sieltä pussiin. Booth kysyi, miksi laite ei voisi imeä puhaltamisen sijaan. Keksijä sanoi, että se on mahdotonta, ja meni vihaisena tiehensä. Booth mietti asiaa. Hän teki kokeen; pani nenäliinan ravintolan pylyyshituolille ja imi sitä. Liina tuli likaiseksi. Booth totesi pölynimurin mahdolliseksi, jatkoi ja rakensi sellaisen. Mitä ravintolassa tuumattiin, ei ole tiedossa.

Vuonna 1901 aloitti Boothin yhtiö "British Vacuum Company" toimintansa. Systeemiin kuuluivat hevosen vetämät vaunut ja ikkunoista sisään vedettävät letkut. Laite toimi petrolilla. Joka tapauksessa Booth sai kunnian imuroida Edward VII:n kruunajaismatot.

Amerikassa, Chicagossa, kehitettiin käsin pumpattava pölynimuri vuonna 1865. Toimintaosa kätkettiiin kaappiin, jota toinen henkilö pumppasi, mainoskuvassa aviomies, joka samalla luki lehteä. Laite voitiin elegantisti naamioida vaikka kahvipöydäksi tai cocktailkaapiksi (vaikka minkä vaikutuksen teki cocktailkaapin päällä istuva aviomies, joka pomppi ylös alas istumalihaksillaan, jää arvattavaksi). Toinen osapuoli käytteli letkua ja suutinta.

Ensimmäisen sähköllä toimivan amerikkalaisen pölynimurin patentoi James Murray Spangler 1908. Hän rakensi laitteensa sähkötuulettimen moottorista, keksilaatikosta, luudanvarresta ja tyynyliinasta. Ensimmäinen ostaja oli serkku, jonka aviomiehen nimi oli - arvaatteko - William H. Hoover.

Pölynimurin historiaan kuuluu myös laite, jonka ainakin minä tunnen nimellä Matto-Mikko. Se on pienissä tiloissa kätevä, sähköä kaipaamaton roskanpoistaja, jonka toimivat osat ovat karkea, pyörivä harja ja tyhjennettävä säilytyslaatikko. Tästä keksinnöstä ottivat kunnian Melville ja Anna Bissell Grand Rapidsissa, Michicanissa. He palkkasivat laitteita tekemään joukon kotirouvia. Harjaosa tehtiin karjun harjaksista.

Riippumatta siitä, mitä hienouksia mainokset väittävät pölynimureissa olevan, perustavasti ne ovat samoja yksinkertaisia laitteita. Boothin nenäliina, jonka läpi hän imi pölyä tai Spanglerin keksilaatikko löytyvät yhä kaikista imureista, ja nimi Hoover on tarttunut pölynimuriin kuten sana aspiriini särkylääkkeisiin.

Koko, puhuva gorilla

Koko ja Smoky

Viittomilla puhuva Koko-gorilla on edelleen hyvissä voimissa, nyt yli 30-vuotiaana. Koko on hämmentänyt maailmaa koko ikänsä. Koko nimittäin rikkoo uskomuksia, joiden mukaan ihminen on ainoa puhuva olento.

Kokolle on opetettu viittomia koko sen iän. Puhekyvystä ei ole epäilystä. Kiistaa syntyy siitä, ymmärtääkö Koko, mitä se tekee. Minun mielestäni asiasta ei ole epäilystä. Koko jutteli viittomakielellä kumppaninsa Michaelin, toisen viittomakielisen gorillan, kanssa, kunnes Michael vuonna 2000 kuoli. Koko leikkii nukeilla ja pitää niiden käsiä viittoma-asennoissa. Koko hermostuttaa hoitajansa keksimällä uusia sanoja. Joskus sanat perustuvat lausuttuun englantiin; Koko ymmärtää n. 2000 englanninkielistä sanaa ja n. 1000 viittomaa.

Viimeisin tällä alalla oli, että kun Kokon ruokavaliota muutettiin vihrerrehuksi (se alkoi lihoa), se alkoi käyttää ruoastaan viittomaa, joka oli muunnelma "kulmakarvoja" merkitsevästä viittomasta. Lopulta hoitajat tajusivat, että kulmakarvaa tarkoittava sana on "brow" ja Kokon uudesta ruoasta käytetty puhuttu sana oli "browse".

Koko haluaisi kovasti vauvaa. Se leikkii nukeilla ja halusi kovasti kissaa. Se sai kissanpennun. Kuvassa on "Smoky" - Kokolla on ollut useitakin kissoja.

Ihmiseen verrattuna vaikuttavinta on, että sekä Koko että Michael laskevat leikkiä hoitajien kanssa, keksivät uutta kieltä, pohtivat kuolemaa ja kertovat uniaan.

Michael (M) with Barbara Weller (BW) 3/8/81:
How did you sleep?
M: Sleep do pull-out-hair
BW: Pull-out-hair?
M: Pull-out-hair
BW: Bad night? Any Dreams? What happened?
M: Out teeth sorry

*( Mike had a disturbing dream that affected his sleep. By his statement it is possible he dreamt about his teeth falling out. This is a fairly common theme in human dreams where the loss of teeth symbolizes an actual loss or fear deep in the sub-conscience.)


With BW 3/10/81 (Lisa brings some body lotion for Mike)

BW: Where want oil?
M: Feet (BW squirts some lotion on Mike's feet and he rubs it in)
BW: Any dreams last night? Dreams?
M: Why. Why do you trouble quiet?
BW: Any dreams last night?
M: Dream cat bird eat taste
BW: Oh dear, bad dream about cats eating birds?
M: Sad. Cat devil

*( Another dream description of a cat eating a bird. Especially interesting because he uses the word "Dream" in his recounting of it.)

With Barbara Weller 11/1/80
BW: What you see in your dream?
M: Know dream Mike?Good drink
BW: You dream about good drinks?
M: Good
BW: What else you see in dreams?
M: Squash
BW: Squash? Squash who?
M: Gorilla squash
BW: You squash another gorilla?
M: gorilla do squash me
BW: You squash who? Koko?
M: Tree

Koko-projekti on vaikeuksissa hyvin amerikkalaisesta syystä, kalliin oikeusjutun vuoksi. Koko ei luonnollisestikaan ymmärrä ihmisten kainoutta ruumiinsa suhteen - hänhän on koko ajan alasti kaikkien nähtävänä. Koko käyttää usein sanaa "nipple", mm. ihmisistä. (Toinen sana naisista on "huuli" ja miehistä "jalat".) Kaksi työntekijää on nostanut oikeusjutun ja vaatii korvauksia, koska Koko halusi nähdä heidän rintansa ja heitä pyydettiin paljastamaan ne. Menee ymmärrykseni yli, miksi joku saisi sielulleen vammoja, jos naarasgorilla näkee hänen rintansa, mutta amerikkalaiset ovat - amerikkalaisia. Toivottavasti tämä typerä juttu ei vaaranna Koko-prjektia. Toivottavasti Koko myös saa vauvan. Hänellä on uroskumppani ja kun Koko väitti hampaidensa särkevän ja pyysi lääkäriä, hänelle tehtiin saman tien täydellinen lääkärintarkastus. Fyysisiä esteitä lapsen saantiin ei ole. Olisi erittäin mielenkiintoista nähdä, opettaako Koko poikaselleen viittomia ja kehittääkö poikanen niitä edelleen ja miten.

Michael Crichton käytti Kokoa mallina kirjassaan "Kongo". Siinä Amy-gorilla näkee unia, maalaa tauluja kuten Koko ja Michael, ja saa poikasen, jolle opettaa viittomiaan.

Kivisen kaupungin kronikoitsija

Ismail Kadaré

Booker-palkinto on ollut parhaita laadun takeita kirjallisuuden maailmassa. Tänä vuonna annettiin ensi kertaa "Booker International" -palkinto, joka tullaan myöntämään joka toinen vuosi kirjailijalle, jonka elämäntyö on tunnettu yli maailman ja joka on kirjoittanut tai käännetty englanniksi.

Ensimmäisen "Booker International" -palkinnon sai albanialainen Ismail Kadaré. Valintalautakunnan puheenjohtaja kommentoi hänen töitään seuraavasti:

"Ismail Kadaré is a writer who maps a whole culture - its history, its passion, its folklore, its politics, its disasters. He is a universal writer in a tradition of storytelling that goes back to Homer."

Kadare on myös osallitunut aktiivisesti Albanian kansanperinteen, kansanlaulujen ja näyttämöperinteen kerääiseen ja tallettamiseen. Hän on asunut Pariisissa vuodesta 1990, koska Hoxha ei ollut järin mieltynyt hänen töihinsä. Hän sai mm. kolmen vuoden julkaisukiellon ja senkin jälkeen hänen kirjojaan kiellettiin.

Suomeksi on ilmestynyt kaksi teosta, "Kuolleen armeijan kenraali" ja "Kivisen kaupungin kronikka". Jälkimmäisen "kivinen kaupunki" on Kadaren syntymäkaupunki, museokaupungiksi nimetty Gjirokastra. Hänen työnsä eivät ole herättäneet Suomessa suurtakaan huomiota, vaikka uskallan ennustaa, että tilanteessa tapahtuu muutos palkinnon myötä. Mikään ei ole niin menestyvää kuin menestys.

Bono Vince Malum

Pyhä Isidore

Kaikella on oma suojeluspyhimyksensä; niin myös Internetillä ja tietokonetta käyttävillä. Kun joudumme pulaan, meidän sopii rukoilla Sevillan Pyhää Isidorea (560 - 636). Muistakaa pitää hänet erillään maanviljelijöiden Pyhästä Isidoresta ja parista muusta Pyhästä Isidoresta.

Hän ei ole kovin romanttinen hahmo. Isidore ei taistellut lohikäärmeitä vastaan, jakanut viittaansa kerjäläisen kanssa eikä kuollut kammottavalla tavalla uskonsa vuoksi. Hän syntyi perheeseen, jossa kaikki valitsivat uskonnollisen uran. Hänen kaksi veljeään olivat piispoja, hänen sisarensa abbedissa, ja piispa tuli Isidorestakin. Tosin sanotaan, että hän oli alkuun huono oppilas, mutta esitti ongelmansa Jumalalle ja kehittyi aikansa suurimmaksi oppineeksi. Kun tuskailemme tietokoneemme kanssa, tämä esimerkki rohkaisee.

Isidore ansioitui laatimalla tietosanakirjan, joka yhdisti kaiken aikansa tietämyksen, rohkaisemalla heprean ja kreikan kielten tuntemusta ja maallisia tieteitä, kuten lakia ja lääketiedettä. Ilman Isidorea paljon antiikin tietoa olisi kadonnut. Häntä kutsutaan viimeiseksi antiikin kristityksi filosofiksi. Kun tietokoneväki alkoi etsiä sopivaa pyhimystä, he päätyivät Sevillan Pyhään Isidoreen.

Ei siinä kyllin, että meillä on suojeluspyhimys. Meillä on myös järjestö, Sevillan Pyhän Isidoren Virtuaalinen Järjestö. Tämän järjestön tunnus on Bono Vince Malum - Voita paha hyvällä. Vaakunassamme on kaksi Maltan ristiä, jos joku on hakemassa kuvamotiivia kotisivulleen.

Quebecin haaveet

Quebecin osavaltio ja lippu

Quebec on Kanadan itäisin osavaltio ja ainoa, jonka virallinen kieli on ranska. Alueen ranskalainen historia alkoi jo 1500-luvulla, jolloin turskanpyytäjät löysivät tiensä alueelle. Nova Scotiasta tuli Acadia, jonka omistuksesta ranskalaiset ja britit kiistelivät. Ranskalaisasutus levisi St. Lawrencen lahtea irokeesien Kuuden kansakunnan alueelle. Moninaisten, enemmän tai vähemmän sankarillisten sotien ja valloitusten jälkeen britit valtasivat alueen, mutta antoivat ranskankielisille itsemääräämisoikeuden.

Silti Quebecin asukkaita on koko ajan hiertänyt kuuluminen englanninkieliseen Kanadaan. Viimeksi asiasta äänestettiin vuonna 1995. Silloin itsenäisyyden kannattajat hävisivät puolella prosentilla. Virallinen Kanada oli kauhuissaan ja rahaa syydettiin propagandakampanjaan quebecilaisten taivuttamiseksi pysymään Kanadan yhteydessä. Nyt kampanja on kääntynyt itseään vastaan; suuri osa rahoista on kadonnut erilaisten korruptioskandaalien ryydittämänä. Jopa kuuluisa Kanadan ratsupoliisi pisti näppinsä sekaan ja pihisti rahaa hevoskauppoihin (tarkoitettiin tätä sitten kuvaannollisesti tai kirjaimellisesti).

Quebec on rikkainta osaa Kanadasta. Alueesta 80% on lähes asumatonta, ja siellä oletetaan piilevän lisää mineraalirikkauksia. Quebec pystyisi siis erinomaisesti tulemaan omillaan toimeen. Niin ainakin separatistit otaksuvat. Uusi vääntö on odotettavissa.

Alueen alkuperäisväestö, inuitit ja irokeesikansakuntien jälkeläiset, käsittävät noin 72 000 ihmistä. Heilläkin tulee silti olemaan sanansa sanottavana. Varsinkin irokeesikansakunnat ovat olleet agressiivisina - takavuosina he katkaisivat valtatien ja pitävät edelleenkin silmällä oikeuksiaan.

Quebecilaisilla on pitkä sorron historia. Acadialaisia sorrettiin katolisen uskontonsa vuoksi 1700-luvulla ja karkotettiin etelään - osa muutti Karibian saarille ja Louisianan cajun-yhteisöt ovat karkotettujen acadialaisten jälkeläisiä. James Fenimore Cooperin "Viimeinen mohikaani" ei ole aivan kirjaimellisesti tarkoitettu Mohawkeja on vielä jäljellä), mutta sekä englantilaiset että ranskalaiset käyttivät intiaaneja armottomasti hyväkseen keskinäisissä sodissaan. Päänahkojen ottaminen ei kuulunut intiaanikulttuuriin ennen kuin valkoiset molemmin puolin rajaa alkoivat maksaa nahoista. Sitten valkoiset osapuolet käyttivät sotien julmuuksia tekosyynään hävittääkseen intiaanit.

Myöhemmin ranskankieliset ja katoliset ovat tunteneet saavansa vähemmän kuin oman osansa yhteisestä kakusta. Kiistoissa on menty jopa sieppauksiin ja salamurhiin asti.

Sekä cajun- että irokeesihistoria ovat niin kiehtovia, että niihin (ja inuiteihin) voidaan tällä blogilla myöhemmin palata. Kaunokirjallisesti aihetta ovat käsitelleet Cooperin lisäksi James Oliver Curwood - ja tietysti Sergeanne Golonin ikinuori Angelica seikkaili näissä metsissä. Cajun-historiasivulla on näyte myös cajun-musiikista - suosittelen loppuhuipennukseksi.

Jättiläispanda

Panda Lontoon eläintarhassa

Pandat ovat yhtä vaarantunut laji kuin kaimansa, suomalaiset makeistehtaat. Jättiläispanda, jota kiinalaiset kutsuvat nimellä "suuri kissakarhu", ilmestyi yhtäkkiä 2-3 miljoonaa vuotta sitten ja vaikuttaa siltä, että yhtä äkkiä se katoaakin.

Pandan erikoinen ulkonäkö on sen siunaus ja kirous. Kiinassa pandaa aluksi kunnioitettiin sen turkin ja koon vuoksi ja pandan taljat olivat suosittuja lahjoja ja kunnioituksen osoituksia. Sitten huomattiin pandan rauhallinen luonne ja siitä tuli rauhan ja koko Kiinan tunnus. Sotakentillä pandaviirin nostaminen merkitsi tulitaukoa.

Kiinassa on luonnonvaraisena ehkä 1500-1600 pandaa. Eläimen ongelmina ovat erikoistuneet elinvaatimukset, heikko lisääntyminen ja salametsästys. Hiukan pahaenteiseltä vaikuttaa, että Kiinassa ollaan perustamassa pandamuseota.

Maailman Luontosäätiö on valinnut pandan tunnuseläimekseen sen näyttävän turkin vuoksi. Kiinalaisten tapa lahjoittaa tai lainata pandoja eri maihin jatkaa vanhaa rauhanviiri-traditiota. Voin vakuuttaa, että panda on ensi silmäyksellä vaikuttava otus, mutta sitten tulee halu tökkiä kepillä: "Tee jotakin".

Kaikki eivät jaa pandainnostusta. Gao Xingjianin romaanissa "Sielun vuori" kirjailija tapaa luonnonsuojelualueen vartijan, jonka mielestä luonto tietää parhaiten ja pandat ovat tuhoon tuomittu laji. Miksi yrittää säilyttää niitä keinotekoisesti, jos ne kerran eivät ole elinkelpoisia? Gaon kirja on jonkinlainen puolidokumentti, joten vartijakin saattaa olla todellinen henkilö.

Toistaiseksi pandoja voi nähdä live cameissa eri eläintarhoista, mutta meidän elinaikanamme, keitä "me" tässä lauseessa sitten ovatkin, ainoat pandat voivat olla WWF:n tunnuskuvassa ja T-paidoissa esiintyvät eläimet. Pandat liittyvät muuttokyyhkyjen ja dodojen seuraan. Sanokaa edes hyvästi.

Kiinalaisilla on oma pandasivu, jonka he vannovat sisältävän kaiken pandoista. Sen käyttöä suosittelen kuitenkin vain omalla vastuulla, se tuppaa juuttumaan (ainakin minun koneellani).

Andromedan galaksi

Andromeda

Naapurimme Andromeda (tähtitieteilijöille karusti M31) paljastaa jatkuvasti uutta olemuksestaan. Vielä 1913 painettu Simon Newcomben "Tähtitiede" uskoi Andromedan olevan pelkkää sumua.

"Olipa tähtisumujen kokoomus minkälainen hyvänsä, ainakin tiedämme varmasti, että niiden aine on hyvin hataraa. Jos maapallo joutuisi tällaisen sumun keskeen, emme me juuri mitään erikoista huomaisi. Korkeintaan näyttäisi taivas olevan hiukan kirkkaampi kuin tavallisesti."

"Suuri Andromeda-sumu näyttää suurimmallakin kiikarilla katsottaessa sumumaiselta ainemäärältä, jossa on hyvin paljon pieniä tähtiä."

Kymmenen vuotta Newcomben kirjan kääntämisen jälkeen Edwin Hubble onnistui Mount Wilsonin teleskoopilla erottamaan tähtiä, jotka kuuluivat Andromedan galaksiin, ja laskemaan niiden etäisyyden. Tällöin varmistui, että Andromeda ei kuulu Linnunrataan, vaan on miljoonan valovuoden päässä meistä. Samalla voitiin todeta, että Andromeda on ainakin Linnunradan kokoinen.

La Palman teleskooppi on paljastanut Andromedasta uusia piirteitä. Vuosi sitten todettiin, että Andromeda on kannibaaligalaksi. Se on ahminut ympäröiviä galakseja, ryötänyt niistä vetovoimallaan tähdet, jättäen jälkeensä tiiviitä, pallomaisia tähtisikermiä kuin omenankaroja.

Uusin havainto on, että Andromeda on paljon isompi kuin on uskottu. Andromedan tutkiminen on tärkeää, koska emme voi havaita omaa Linnunrataamme suoraan. Olemme liiaksi laidalla ja Linnunradan spiraalin halkaisee tumma sumuvyöhyke, joka estää näkemästä suuria osia galaksistamme. Niinpä on tutkittava epäsuorasti samantyyppisiä galakseja ja vedettävä niistä johtopäätöksiä omasta ympäristöstämme avaruudessa. Vähän kuin elementtitalossa asuva katselisi vastapäistä taloa ja päättelisi oman talonsa näyttävän samanlaiselta. Andromeda on kaunis galaksi, mutta saaliinhimoinen. Onkohan oma Linnunratamme sen kaunis ja saalistava kaksoissisar?