Dinny Dinosaurus

Dinny ja Mr. T.Rex

60-luvulla Claude Bell, joka johti Wheel Inniä Cabazonissa, Kaliforniassa, rakensi Amerikan suurimman dinosauruksen, Dinnyn. Dinny on apatosaurus (aikaisemmin tunnettu nimellä brontosaurus). Dinnyn vatsassa on museotilaa. Mr. T. Rex jäi Claude Belliltä vähän kesken, kun hän kuoli 1989.

Nyt Dinny on löytänyt uskonnon. Otus on varmaankin Amerikan suurin käännynnäinen. "Answers in Genesis" -kristillinen kreationistiryhmä on ostanut Dinnyn ja ympäröivän maa-alueen ja rakentaa yhdistettyä huvipuistoa ja museota, jossa kerrotaan, että Dinny kumppaneineen käveli Eedenistä Aatamin ja Eevan seurassa 6000 vuotta sitten. Nooan arkkiin otettiin mukaan dinovauvoja. Fossiilit ovat niiden dinojen jäännöksiä, jotka eivät mahtuneet kyytiin. Ihmiset ja dinot asustivat rinnakkain, kunnes dinot jostakin syystä häipyivät kuvasta viimeisten 4500 vuoden aikana.

Ainakin yksi ryhmä metsästää Uudessa Guineassa eläviä lentoliskoja. He kertovat tehneensä useita havaintoja, mutta aina yöaikaan, joten näytteet ovat saamatta.

Dinny joka tapauksessa sisältää museon ja lahjakaupan. T.Rexissä puolestaan on vessa.

Endorfiini

"Viimeisten tietojen mukaan villa tulee lampaista." Endorfiini, aivojen mielihyväaine, on todettu vaikuttavaksi aineeksi placebo-kokeissa. Terveille nuorille miehille on annettu suolaruiskeille leukaan. Ne ovat hyvin kivuliaita. He saivat myös piikkejä, joiden kerrottiin vähentävän kipua. Toimi. Aivot alkoivat erittää endorfiinia, aivojen omaa, morfiinia muistuttavaa mielihyvähormonia.

Sama endorfiini-yhteys on todettu myös homeopaattisten "lääkkeiden" yhteydessä. Tässäkin aivot vain "luulevat" saaneensa lääkettä, ja toimivat omia aikojaan. Edelleen sama vaikutus toimii esimerkiksi urheillessa. Ponnistus saa aivot erittämään hormonia, joka liittää yhteen tuskan ja mielihyvän. Tämäkö - mennäksemme ihmisen pimeälle puolelle - yhdistää sadistin ja masokistin?

Kehitystä ajatellen on täysin käsitettävää, että ponnistus herättää mielihyvää. Se viimeinen riuhtaisu on voinut olla välttämätön metsästäjille. Vieläkin hölkkä voi olla tärkeä tietokoneen ääreen jumittuville.

Joskus Maon aikaan meille näytettiin akupunktion avulla leikkauksista hymyilevinä selviytyviä potilaita. Oliko heidän salaisuutensa endorfiini vai rautainen tahdonlujuus? Entä tämän päivän ylisuorittavat jumppaajat? Ovatko he terveitä vai oman aivohuumeensa käyttäjiä?

New Orleans

Huomenna tiedämme jo, jättikö Katrina New Orleansin rauhaan vai upposiko kaupunki tulvavesiin. Tämän päivän huoli on todellinen. Kaupungista suuri osa on meren pinnan alapuolella.




New Orleans on Mississipin suiston lapsi. Kaupunki on aina kärsinyt suon sairauksista; keltakuumeesta ja malariasta. Vainajat on haudattu maan päälle, koska maahan ei voinut iskeä lapiota niin, ettei kuoppa täyttynyt keltaisella vedellä. Jokireitit olivat kaupungin synnyn syy ja rikkauksien lähde. Kukaan ei halunnut omistaa tätä outoa paikkaa. Sen perustivat espanjalaiset, jotka luovuttivat sen ranskalaisille, jotka puolestaan myivät sen amerikkalaisille. Jopa saksalaiset siirtolaiset yrittivät parhaansa. New Orleansin synkistä puolista vastasivat osaltaan haitilaiset pakolaiset, jotka toivat voodoon. Sitten tuli öljy ja nykyaikaiset satamarakennelmat levisivät vuosi vuodelta laajemmalle, kun New Orleansista tehtiin kunnollista amerikkalaista kaupunkia. Nämä rakenteet lopulta tuhoavat kaupungin - elleivät nyt, niin lähiaikoina. Ne estävät Mississipin tuomaa mutaa ja liejua rakentamasta suistoa kaupungin suojaksi, ja niinpä se vajoaa joka vuosi enemmän meren pinnan alapuolelle. Patorakennelmat ja pumput pitävät veden aisoissa. Hurrikaanit ja myrskyt katkaisevat ensimmäisenä sähköt, jotka pitävät systeemin toiminnassa. Kaupunki kokee Jamaikan Port Royalin kohtalon - meri vie sen. Voodojumala, silinteripäinen Paroni Samedi irvistää luista hymyään silinteripäiselle Setä Samulille tämän usean kulttuurin kaupungin vetisellä haudalla.

Elisabethin merirosvot

Francis Draken "Golden Hind" uudelleen rakennettuna

Elisabeth I oli koko ikänsä äärettömän saita hallitsija. Hänellä oli siihen syynsä: kruunu oli köyhä ja vähätkin rahat upposivat Irlannin pohjattomiin rämeisiin. Elisabeth oli myös ovela ja kehitti uuden ja epätavallisen keinon sotia Espanjaa vastaan ja hankkia kolikoita kirstun pohjalle. Yhdessä Cornwallin pikkuaatelisten kanssa hän kehitti herrasmiesseikkailijat.

Cornwallin kauppiaat rahoittivat ja rakensivat kaapparilaivoja. Maalaisherrasmiehet ryhtyivät kapteeneiksi. Elisabeth kirjoitti kruunun antaman kaappariluvan. Sitten lähdettiin rosvoamaan Espanjan satamia, kauppalaivoja ja siirtomaita. Elisabeth otti osansa tuotosta. Kruunun asiakirja teki jutusta laillista sodankäyntiä yksityisyritteliäisyyden keinoin. Englannissa kaikki olivat iloisia.

Sir John Hawkins aloitti uransa orjakauppiaana. Yhdessä Sir Francis Draken kanssa (kaikki nämä herrasmiehet aateloitiin Suuren Armadan kukistumisen jälkeen) hän aloitti Karibian retket 1567-1568. Ensimmäinen retki oli orjien myynti- ja kaupparetki. Espanjalaiset olivat kieltäneet muita maita käymästä kauppaa siirtomaissaan, mutta Espanjan Länsi-Intian asukkaat tarvitsivat orjia ja eurooppalaisia tuotteita ja kävivät ilomielin laitonta kauppaa. Espanjalainen laivasto-osasto sai Hawkins-Draken retkikunnan kiinni San Juan de Uluassa. Englantilaiset pääsivät pakenemaan, mutta kuningattarelle kuulunut kauppalaiva jäi espanjalaisten saaliiksi. Tämän jälkeen englantilaiset aina vetosivat San Juan de Uluaan, kun espanjalaiset syyttivät heitä murhista ja rosvouksista.

Draken seuraavalla kaappausmatkalla mukana oli John Oxenham. Charles Kingsley on sijoittanut Oxenhamin kirjaansa "Länttä kohti" ja tehnyt hänestä romanttisen hahmon. Totuus oli hieman karumpi. Oxenhamin ja Draken yhteiset seikkailut antavat hyvän kuvan näistä retkistä.

He iskivät pieneen Nombre de Diosin kaupunkiin. Onnella maihinnousujoukko osui kaupungin suurimpaan asevarastoon. Sitten he säikyttivät asukkaat antautumaan ja ryntäsivät kuvernöörin asuntoon, jossa piti olla huomattava määrä kultaa. Rakennus oli tyhjä.

Tämän pettymyksen jälkeen seikkailijoiden laivat risteilivät rannikkoa hyökäten pieniin asutuksiin tai rannikkolaivojen kimppuun. He menettivät miehiä keltakuumeeseen ja taisteluissa. He liittoutuivat karanneiden orjien kanssa, joita asui kylissä pitkin rannikkoa. Yhdessä näiden kanssa miehet yrittivät kaapata kultasaattueen Panaman kannaksella, mutta juopunut väijytysryhmän jäsen nousi seisomaan ja paljasti juonen. Seurasi taas pako ja harhailua viidakossa. Jossakin vaiheessa Francis Drake ja John Oxenham kiipesivät yhdessä suureen puuhun ja näkivät yhtaikaa sekä Atlantin että Tyynen meren.

Oxenham erosi myöhemmin Drakesta ja onnistui kaappaamaan kultasaattueen. Saaliineen hän palasi Englantiin samoin kuin Drake tahollaan; espanjalaiset olivat liian kuumassa takaa-ajossa.

John Oxenham palasi uudelleen Karibialle. Hän antoi purkaa osiin pienen aluksen, kannatti sen Panaman kannaksen yli ja oli ensimmäinen englantilainen, joka purjehti Tyynellä merellä. Palattuaan Atlantin puolelle hän Helmisaarella valtasi kultalaivan Perusta. Laivassa oli espanjalainen naimisissa oleva aatelisnainen, johon Oxenham rakastui. Tehdäkseen naiseen vaikutuksen hän vapautti perulaislaivan miehistön. Nämä kiiruhtivat Panamaan ja paljastivat merirosvojen majapaikan. Oxenham jäi miehineen kiinni. Häneltä kysyttiin kaapparilupaa. Tälle matkalle hän ei ollut sellaista saanut. Hän lausui kuuluisat viimeiset sanansa: "Miekkani on lupani." Espanjalaiset hirttivät hänet.

Sitten palasi saalistamaan Francis Drake. Hän purjehti "Golden Hindillä", entisellä "Pelikaanilla", jonka hän oli ristinyt uudelleen Elisabethin mieliksi. Drake purjehti tällä matkallaan maailman ympäri ja palasi Lontooseen laivan lastiruuma täynnä aarteita.

Huono-onnisin herrasmiesseikkailija oli Sir Walter Raleigh, joka uneksi Cibolan kultaisista kaupungeista ja Nuoruuden lähteestä. Hän jatkoi rosvousretkiään Elisabethin ajan jälkeenkin. Kuninkaana oli nyt Jaakko I, joka ei arvostanut tällaista toimintaa. Sir Walter mestattiin julkisesti. Hän piti hyvin kauniin puheen, laski päänsä pölkylle ja lopetti Elisabethin merirosvojen kultaisen kauden.

Ei mikään Naurun aihe

Nauru-saari

Maailman tuhotuimpiin kuuluva valtio on Nauru. Se käsittää 21 neliökilometriä maata ja asukkaita on noin 13 000. Viljeltävä maa-alue on nolla. Luonnonvettä ei ole. Useimmilla vastaavilla saarilla kerätään sadevettä säiliöihin, mutta Naurun täydellisen paljas kasviton pinta-ala karkottaa sadepilvet. Saarella on yksi lonksuttava vesitehdas, joka valmistaa juomavettä merivedestä, mutta muu vesi ja kaikki ruoka (paitsi pientä määrää banaaneja) tuodaan laivoilla Australiasta.

Nauru oli aikoinaan vehreä Tyynen meren saari itään Uudesta Guineasta. Se oli muuttolintujen levähdyspaikka ja merilinnut peisvät siellä. Niinpä saaren rikkaudeksi muodostui guano, suuresti lannoitteeksi haluttu linnunlanta. Saarta hallitsivat vuorotellen Saksa, Britannia, Japani ja Australia. 1998 Australia ehdotti, että kaikki naurulaiset siirrettäisiin jollekin toiselle saarelle pois guanokaivosten tieltä. Saarelaiset raivostuivat ja julistautuivat sen sijaan itsenäisiksi. Vuonna 1999 saaresta tuli YK:n jäsen.

Vähän aikaa Nauru oli tyrmäävän rikas valtio. Guanoa kaivettiin laillisesti ja laittomasti. Sitten se loppui. Naurulaiset julistivat saarensa veroparatiisiksi, mutta muutavan vuoden jälkeen Yhdysvallat teki siitäkin lopun. Vuonna 2004 Australia otti haltuunsa saaren koko talouden eli käytännössä lopetti saaren tosiasiallisen itsenäisyyden.

Eräs tapa ausseilla käyttää Naurua hyväkseen oli sijoittaa vuonna 2001 Tampa-laivan pakolaiset saarelle. Australiahan sai suurta kielteistä julkisuutta estämästä Tampa-nimistä laivaa rantautumasta Australiaan, vaikka alus oli merikelvoton. Lopulta Australia maksoi joillekin pikkuvaltioille, kuten juuri Naurulle, pakolaisten sijoittamista leireille.

Nauru-saarelle sijoitettiin pääasiassa Talibaneja paossa olevia afgaaneja ja Saddam Husseinia pakenevia irakilaisia. Monien mutkien ja yhden kapinan ja nälkälakon jälkeen useimmat päätyivät muualle, mutta Naurulla elää yhä 30-50 afgaania.

Jää nähtäväksi, mitä Naurun asukkaat seuraavaksi keksivät elantonsa saadakseen. Ruoan ja veden puutteen lisäksi Naurua uhkaa myös valtameren pinnan nousu. Saaren korkein kohta on vain 61 metriä meren pinnasta, ja ainoata asuttavaa vyöhykettä on rannikko, joka kapenee vuosi vuodelta, kun Tyyni meri syö sitä.

Sisukasta joukkoa, nuo naurulaiset, eivät mikään naurun aihe. Ehkä he keksivät vielä jotakin. Ainakin he osaavat käyttää politiikkaa notkeasti hyväkseen. Kun Yhdysvallat keräsi liittolaisia Irakin sotaan, urhea pieni Nauru astui mukaan rintamaan ja sai taas vähän lisää pennosia korvaukseksi.

Saturnuksen renkaat

Saturnuksen renkaat varjossa ja niiden varjo Saturnuksen pinnalla

Cassini-Huygens-satelliitti lähettää jatkuvasti uusia tietoja ja kuvia Saturnuksen ja sen kuiden kiehtovasta maailmasta. Tähän mennessä tiedämme jo, että Saturnuksen kuista ainakin Europalla ja Ganymedeellä on kaasukehä. Uudet tiedot paljastavat, että Saturnuksen renkaillakin on kaasukehänsä, joka muodostuu happimolekyyleistä.

Kaasukehä on luonnollisesti mahdottoman harva. Sen synty on vielä arvailujen varassa. Koko rengasjärjestelmä on vielä arvoitus. Aikaisemmin uskottiin, että renkaat muodostuivat samaan aikaan kuin planeetatkin, ne olivat ylijäänyttä materiaalia. Tätä ajtusta tukee se, että kaikilla kaasuplaneetoilla on jonkinlaiset renkaat, vaikkakaan ne eivät ole erityisen näyttävät. Saturnuksen upea rengaskehä on poikkeus aurinkokunnassa ja mahdollisesti varsin nuori.

Tähtitieteesstä puhuttaessa "nuori" on väljä käsite. Planeettojen otaksutaan tällä hetkellä syntyneen 4000 miljoonaa vuotta sitten. Saturnuksen renkaat ovat ehkä vain muutamia satoja miljoonia vuosia vanhat. Ne koostuvat pääasiassa jäästä, joukossa jonkin verran pölyä ja kiviä. Arvellaan, että komeetta tai asteroidi on joutunut törmäyskurssille jonkin Saturnuksen kuun kanssa ja hajonnut. Renkaat eivät missään tapauksessa ole vakaita.

Auringon ultravioletti säteily hajoittaa veden vedyksi ja hapeksi. Vety karkaa avaruuteen, happi kerääntyy happimolekyyleiksi. Tämä on ainakin eräs epävarma teoria selittämään renkaiden happikehän. Renkaat ovat itsekin äärimmäisen ohuet - niiden läpimitta on 250 000 km, mutta paksuus noin 1,5 kilometriä. Renkaiden joukossa kiertää pieniä kuita, jotka "paimentavat" renkaiden säikeitä vetovoimallaan ja lisäävät maahankin näkyvää raitaisuutta.

Saturnus on kiehtonut eniten science fiction -kirjailija John Varleytä, jonka kirjoja suomennettiin 1990-luvulla, mutta jonka kustantajat ovat nykyään unohtaneet, vaikka hän on edelleen pirteästi hengissä ja potkii. Varleyn ideoita olivat mm. uskonlahko, jonka jäsenet ovat ottaneet elämäntehtäväkseen maalata Saturnuksen renkaat punaisiksi kivi kiveltä, ja ihmis-kasvi-symbioottien siirtokunnat, jotka kiertävät Saturnusta ja levittäytyvät valtaviksi kukiksi kerätäkseen auringon säteilyä fotosynteesiään varten. Varleyn symbioottiset olennot kannattaa muistaa, koska useimmat avaruusmatkailusta kirjoittavat keskittyvät kovaan tekniikkaan eikä pehmeään biologiaan.

Saturnus kaikkine arvoituksineen on muistutus siitä, ettei avaruus tarjoa vain matemaattisia ongelmia ja teknikkojen leikkikentän, vaan puhdasta estetiikkaa. Tuo kaunis, suuri, monimutkainen maailmankaikkeus - tässähän käy aivan nöyräksi.

Oikeus olla laiska

Paul Lafargue

Juha Siltalan "Työelämän huonontumisen lyhyt historia" puhutti suomalaisia. Siltala ei (luonnollisestikaan) ole ensimmäinen, joka kiinnittää huomiota kapitalismin vaikutukseen elämänlaatuun. Toivottavasti hänelle ei käy yhtä huonosti, kuin Paul Lafarguelle, jonka kirjaa "Oikeus olla laiska" Leif Salmén sanoo luetun kilvan Marxin ja Engelsin kanssa.

Paul Lafargue syntyi 1842 Karibialla, jossa hänen sukujuuristaan löytyi niin ranskalaista, mustaa, juutalaista kuin Karibian intiaaniakin. Eksoottinen tausta ei mitenkään huonontanut hänen mahdollisuuksiaan 1800-luvun loppupuolen Ranskassa ja Englannissa, mutta hänen innostuksensa työväenliikkeeseen kyllä huononsivat. Hän kirjoitti runsaasti monista aiheista, mutta pamflettinsa "Oikeus olla laiska" hän kirjoitti Saint Pélagien vankilassa, johon hän joutui yhteyksistään vasemmistolaisiin, Proudhoniin, Engelsiin ja Marxiin, jonka tyttären Lauran hän nai. (Leif Salménin mukaan kyseessä oli Paula, mutta muut lähteet ovat eri mieltä).

Lafarguet eivät olleet koskaan kovin onnekkaita elantonsa ansaitsemisessa, ja vuonna 1911 aviopari teki yhteisen itsemurhan. Heidät löydettiin istumassa arvokkaasti nojatuoleissa takan molemmin puolin ja haudattiin Pére-Lachaisen hautausmaalle.

Egon Friedell kirjoitti "Uuden ajan kulttuurihistoriassaan", että keskiajalla "vallitsi se terve näkemys, että työ ei ole siunaus, vaan kuorma ja kirous ". Koskahan työtä säästävät koneet todella alkavat säästää työtä?

Karoshi

Japanilainen termi, joka tuli käyttöön vuoden 1969 jälkeen, on karoshi, "kuolema ylityöstä". Ensimmäiset tapaukset todettiin juuri vuonna 1969, jolloin siihen asti terve, perheellinen, 29-vuotias mies yhtäkkiä kuoli. Vuonna 1990 karoshi-kuolemia todetaan jo yli 10 000 vuodessa

Kun ylityötä tehdään yli 100 tuntia viikossa, elimistö pettää. Uupunut uhri kuolee yhtäkkiä sydänkohtaukseen tai aivohalvaukseen. Vaikka tilanne tiedetään, japanilaiset "salarymen", liikemiehet, jatkavat silti elämäntapaansa (ja kuolemantapaansa).

Japanilainen valokuvasivusto on täynnä kuvia kesken kaiken uupuneista liikemiehistä. Osa heistä ei enää herää. Ei olisi haitaksi Suomen tarmokkaiden, nuorten IT-alan ja vastaavien yrittäjien tutkiskella näitä kuvia ja miettiä asiaa sydämessään. AY-liike ei piruuksissaan ole taistellut työaika- ja ylityörajoituksista koko olemassaolonsa ajan. Kysymys on kirjaimellisesti elämän ja kuoleman asia.

Spinalonga

Spinalongan viimeinen spitaalinen

Kreetan viihtyisällä lomasaarella, lähellä Agios Nicolaoksen kaupunkia, on saari nimeltä Spinalonga. Sinne tehdään retkiä Agios Nicolaoksesta. Satamassa on mukavia ulkoilmaravintoloita, retkialusten henkilökunta huutelee ja kaikilla on viihtyisää. Matka Spinalongaan ja vierailu saarella on mukavaa vaihtelua rantalomaan.

Vuosina 1913-1957 matka Spinalongaan merkitsi samaa kuin matka helvettiin. Saarella sijaitsi Kreikan spitaalisiirtokunta. Saari on niin pieni, että sen ympäri kävelee hyvissä voimissa puolessa tunnissa, ja sieltä näkee hyvin Kreetan rannikolle. Jopa kukon kiekuminen kuuluu. Monelle se oli viimeinen matka.

Onnettomille asukkaille saarella oli kirkko, hautausmaa - jossa vainajat haudattiin sementtilokeroihin, joissa oli paksu kansi - ja kylä. Vihanneksia ja kotieläimiä kasvatettiin. Viimeiset kymmenen spitaalista siirrettiin Ateenan sairaalaan vuonna 1957.

Saarella vierailevista turisteista jotkut ovat herkkiä, tai sitten saarella on voimakas psyykkinen ilmapiiri. Monet ovat raportoineet oudoista surun tuntemuksista, toiset ovat katsoneet raunioituneista oviaukoista ja nähneet ihmisiä kokoontuneina pöydän ympärille. Toiset ovat raportoineet kreikkalaisittain pukeutuneista henkilöistä, jotka ovat seisseet katselemassa heitä, vaikka saarella ei ole yhtään vakituista asukasta.

En ole itse kahdella käynnilläni vaistonnut aaveita. Jos haamut tarvitsevat fyysisen kiinnekohdan, niitäkään ei ole jäljellä. Ensimmäisellä käynnilläni hautausmaalla oli vain yksi pääkallo, jonka joku oli nostanut muurille. Toisella käynnillä 15 vuotta myöhemmin sekin oli kadonnut. Väitetään, että turistit ovat varastaneet kaikki luut matkamuistoiksi - pääkalloista saa upeita lampunvarjostimia.

Jos Spinalongassa todella liikkuu rauhattomia henkiä, niiden ei tarvitse olla spitaalisten. Saari on ollut asuttu lähes tuhat vuotta. Onnettomat, omaisistaan erotetut sairaat ovat silti kylliksi tuomaan herkille ihmisille outoja tuntemuksia.

Tässä sitä poseerataan aavekirkon vieressä, eikä hengistä tietoakaan.

Ambroise Paré

Lakimiehen löytö - Ambroise Parén tekstikirja

Skotlannin "Royal College of Surgeons" on hyvin iloinen. He ovat saaneet museoonsa kirjan, joita tunnetaan vain 22 kappaletta. Lakimies Michael Stuart löysi lattialankkujen alta ullakoltaan Ambroise Parén "The Workes of that Famous Chirurgion Ambrose Paré", runsaasti kuvitetun käännöksen Parén ranskalaisesta kirurgian oppikirjasta. Kuten kelpo tarinaan kuuluu, Stuartin vaimo oli jo aikeissa heittää kirjan roskiin, mutta Stuart päätti antaa sen arvioitavaksi.

Paré syntyi 1510 (toisten tietojen mukaan 1509). Hän työskenteli parturi-kirurgina. On muistettava, että 1500-luvulla lääkärit eivät kajonneet haavoihin ja muuhun sen kaltaiseen sotkuun, vaan jättivät verisen homman partureille, jotka olivat tottuneet vereen; parturit hoitivat myös suoneniskun, tavallisen hoitokeinon moneen vaivaan. 1500-luku oli myös perin sotaista, ja ampuma-aseet olivat tulleet käyttöön. Niiden aiheuttamat haavat olivat vielä vieraita, ja kirurgit kohtelivat ruutia myrkyllisenä aineena. Niinpä ampumahaavoja käsiteltiin kaatamalla haavaan kiehuvaa öljyä. Parantumismahdollisuudet eivät olleet hyvät.

Nuori Paré päätyi ensimmäiselle taistelukentälleen 1537. Häntä kauhistutti kiehuvan öljyn käyttö, ja kun öljy loppui, hän peitti haavat seoksella, jossa oli munankeltuaista, ruusuöljyä ja tärpättiä. Parén potilaat voivat paljon paremmin ja parantuivat useammin kuin kiehuvaan öljyyn kastetut. Paré alkoi tutkia alaa ja hänestä tuli tunnustettu mestari taisteluhaavojen alalla. Hän oli ainoa aikakaudellaan, joka ajatteli potilaan tuskia ja yritti helpottaa niitä. Hän kirjoitti myös anatomian oppikirjoja, kuten Skotlannista löytyneen. Hän kuoli 1590.

Paré toimi myös normaalina lääkärinä ja kohosi kuninkaan henkilääkäriksi. Hän paransi amputointimenetelmiä Hippokrateen tapaan (antiikin lääkärit osasivat kirurgiansa, mutta tieto oli välillä unohtunut). Paré suunnitteli tekojäseniä, jopa tekoneniä ja valmisti tekosilmiä kalliista materiaaleista. Nenä oli ilmeisesti elin, joka helposti silpaistiin taistelukentällä pois.

Ambroise Paré kirjoitti myös selkeitä päiväkirjoja sotaretkiltään ja kuvaili niissä häntä erityisesti kiinnostaneita potilastapauksia. Päiväkirjakatkelmat ovat yleensäkin kiinnostava silmäys ajan maailmaan.

I saw one very strange thing, which was this: a soldier in my presence gave one of his fellows a blow on the head with a halbard, penetrating to the left ventricle of the brain; yet the man did not fall to the ground. He that struck him said he heard that he had cheated at dice, and he had drawn a large sum of money from him, and was accustomed to cheat. They called me to dress him; which I did, as it were for the last time, knowing that he would die soon. When I had dressed him, he returned all alone to his quarters, which were at the least two hundred paces away. I bade one of his companions send for a priest to dispose the affairs of his soul; he got one for him, who stayed with him to his last breath. The next day, the patient sent for me by his girl, dressed in boy’s apparel, to come and dress him; which I would not, fearing he would die under my hands; and to be rid of the matter I told her the dressing must not be removed before the third day. But in truth he was sure to die, though he were never touched again. The third day, he came staggering to find me in my tent, and the girl with him, and prayed me most affectionately to dress him, and showed me a purse wherein might be an hundred or sixscore pieces of gold, and said he would give me my heart’s desire; nevertheless, for all that, I put off the removal of the dressing, fearing lest he should die then and there. Certain gentlemen desired me to go and dress him; which I did at their request; but in dressing him he died under my hands in a convulsion. The priest stayed with him till death, and seized his purse, for fear another man should take it, saying he could say masses for his poor soul. Also he took his clothes, and everything else.

I have told this case for the wonder of it, that the soldier, having received this great blow, did not fall down, and kept his reason to the end.

Kuva Parén oppikirjasta. Kuva koskee ensiapua taistelukentällä ja osoittaa tavallisimmat kohdat, joihin sotilas saattoi haavoittua. Ampumahaavoja ei kuvata. Paré inhosi koko ikänsä ampumavammoja ja kirjoitti:

Wherefore we all of us rightfully curse the author of so pernicious an engine; On the contrary praise those to the skies, who endeavor by words and pious exhortations to [dissuade] kings from their use.

Kuka on Sorcha Faal?

Internetiin on ilmestynyt varsin huikea profeetta, joka käyttää nimeä Sorcha Faal. Hän väittää olevansa kansainvälinen tutkija ja kirjailija Pietarista ja hänen tietonsa ovat peräisin Venäjän Tiedeakatemiasta. Tosin sanottu akatemia ei tunne ketään sen nimistä. Jotkut hämmentyneet ovat kyselleet: "Kuka on Sorcha Faal?" Häntä on jäljitetty parillekin Internet-sivulle, jotka sijaitsevat Amerikassa ja ovat innostuneet salaliittoteorioihin.

Minun huomioni "Sorcha Faal" sai tarjotessaan teorian Tallinnan edustalla pudonneesta helikopterista:

Even more troubling are these reports detailing the murders of two Members of the American Presidents Secret Task Force to identify the true perpetrators of the September 11, 2001 Massacre, Dr. Mary E. Hamburgen who was one of the Pentagons top Research Scientists, and former head of the Secret Service protecting President Ronald Reagan, Dick Suekawa.
Dr. Hamburgen was murdered yesterday when the Finnish Helicopter she was riding on was shot down...

Tässä sopassa oli myös juttu massiivisesta pommista, joka piti räjäyttää Chicagossa, mutta Yhdysvaltain ilmavoimat tuhosivat pommin.

Hauskempiakin tarinoita löytyy: "Venäjän armeija valmistautuu masiivisiin maanjäristyksiin, kun Meksikon lahdesta tulee kuoleman vyöhyke." "Afrikkalaisia eläimiä viedään Amerikan erämaihin, kun Yhdysvaltojen sisäinen tuho lähestyy täyttymystään." (Tämä perustuu siihen, että amerikkalaiset ajetaan kaupunkeihin ja koko Yhdysvaltojen sisäosa jää rikkaiden leikkikentäksi, jossa he ilmeisesti järjestävät safareita.) Selittämättömät energiapurkaukset sekoittavat sään, tuhoavat yhteiskuntajärjestyksen ja tuhoavat sukellusveneitä:

Western media sources are presently reporting the dire circumstances surrounding the United States Los Angeles Class Nuclear Submarine San Francisco and the latest reports are saying that one crewman has died and 23 other crew members are being treated aboard for injuries including broken bones, bruises and lacerations’.

Hupaisia juttuja riittää monen illan lukemiseksi. Sorcha Faal on myös tulossa pitämään yhden harvinaisen luennon New Yorkissa; liput on tilattava ja maksettava ennakkoon. Hänen kirjojaan on myös saatavissa englanniksi, maksu postissa myös ennakkona. Joku asiaa tutkinut tosin kummasteli, että näistä kirjoista ei ole mitään fyysisiä todisteita, mutta mitäs pienistä.

Kiinalainen avioliitto

Missään maailmassa tai minään aikakautena ei avioliittoinstituutio ole kokenut sellaisia mullistuksia kuin Kiinassa puolen vuosisadan aikana. Ennen vuotta 1950 kiinalainen avioliitto oli sitä, mitä esitetään elokuvissa - sellaisissa kuin "Punainen lyhty" tai "Jalkavaimon jäähyväiset". Järjestetyt avioliitot, moniavioisuus, lapsiavioliitot. Kun Maon joukot voittivat, järjestettiin tilaisuuksia, joissa järjestettyjä avioliittoja purettiin. Erään tarinan mukaan paikalle saapui nuori nainen sylissään noin kaksivuotias poikalapsi ja halusi saada aviolittonsa puretuksi. Häneltä kysyttiin, missä aviomies on. Hän nosti sylissään olevaa lasta ja sanoi: "Tässä."

Vuoden 1949 jälkeen avioliitoista vähitellen tuli nuorten itsensä asia. Tosin Kiina on laaja, ja tavat vaihtelevat; vieläkin avioliittoja järjestellään, ja koska yksilapsisysteemi aiheuttaa maaseudulla naispulaa, vaimoja jopa ryöstetään tai varastetaan.

Nuoren Kiinan tasavallan miehet halusivat ahkeria vaimoja. Tytöt taas halusivat naida hyvissä ammateissa olevia miehiä. Suosittuja olivat myös vanhemmat miehet, jotka olivat olleet armeijassa ja saaneet hyvän siviiliviran. Asuntokysymys oli myös tärkeä, pelkkä oma huone avasi jo näköaloja ahtaasti asuvassa Kiinassa.

Kultturivallankumous rikkoi monia näistä avioliitoista. Puolisot voitiin lähettää eri puolille Kiinaa, koska puolue oli tärkeämpi kuin avioliitto. Kymmenen miljoonaa nuorta kaupunkilaista siirrettiin maaseudulle "oppimaan kansalta". Monet solmivat avioliiton maalla ja kun kaupunkiin paluu oli taas luvallista, jättivät puolisonsa. Toiset naivat kaupunkilaisia vain päästäkseen maalta pois. Maon Kiinan alkuaikoina solmitut avioliitot tuomittiin usein "porvarillisiksi" ja aiheuttivat aviopuolisoille pitkiä tuomioita vankilassa. Näitä tarinoita voi lukea esimerkiksi kirjasta "Villihanhet

1970-luvun lopulla Kiina alkoi "avautua ulkopuoliselle maailmalle". Avioliittoja alettiin taas ajatella yksilön eikä puolueen näkökulmasta. Avioliittoilmoitukset kävivät tavallisiksi lehdissä. Yhdeksi avioliittokriteeriksi tuli puolison pituus; alle 170 cm miehet älkööt vaivautuko. Tässä on se järki, että aliravitsemus estää pituuskasvua, joten pitempi mies on todennäköisesti paremmista oloista.

There is a saying that girls seek to marry military officers in 1950s, workers in 1960s, military officers again in 1970s, bosses in 1980s, and public servants in 1990s.

Nykykiinassa avioero on tullut tavalliseksi asiaksi. Avioliitolla voidaan jopa leikitellä. Internet-avioliitot ovat yleinen nuorten huvi. Niitä harrastavat naimattomat nuoret, jotka usein eivät edes kohtaa "puolisoitaan" tosimaailmassa, mutta jos naimisissa oleva solmii nettiavioliiton, siitä voi tulla surua ja murhetta.

Minusta tuntuu, että juuri järjestettyjen avioliittojen perinne ja sitten puolueen puuttuminen yksityisasioihin on altistanut kiinalaiset pitämään avioliittoa jonakin, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisen oman elämän kanssa, leikin tai rahan asiana. Loppujen lopuksi, idea rakkausavioliitosta on outo länsimainen tapa, jota on harrastettu hyvin lyhyen ajan.

Lena Bakerin armahdus

Georgian "Old Sparky" ja Lena Baker

Eilen Georgian valtio armahti Lena Bakerin 60 vuotta sen jälkeen, kun hänet teloitettiin sähkötuolissa. Georgian osavaltiossa on teloitettu 20 naista, mutta Lena oli ainoa, joka on joutunut sähkötuoliin.

Lenaa syytettiin valkoisen miehen murhasta. Vuoden 1944 Georgiassa se oli jo sensaatio. Sen sijaan kukaan ei pitänyt sensaationa oikeudenkäynnin kulkua. Lena tuomittiin kaikkiaan neljä tuntia kestäneessä oikeudenkäynnissä, jossa puolustusasianajajaksi määrätty lakimies ei kutsunut yhtään todistajaa puhumaan Lenan puolesta ja erosi heti esitettyään muodollisen vastalauseen. Juryssä oli 12 valkoista miestä, jotka kaikki tunsivat toisensa ja lähtivät yhdessä päivällsielle. Tuomari tunnettiin nimellä Charles William "Two Gun" Worrill. Hän kerskui olleensa Villissä Lännessä ja ampuneensa kahdessatoista asetaistelussa seitsemän vastustajaa. Hän kulki aina kaksi pistoolia mukanaan ja oikeussalissa laski ne eteensä pöydälle. Tämä oikeusistuin tuomitsi Lenan ja lähetti hänet osavaltion pahimpaan vankilaan miestenosastolle odottamaan tuomion täytäntöönpanoa. Muutamaa päivää ennen sähkötuolia Lena sai yksinäissellin. Lääkäri totesi, että kesti kuusi minuuttia ja useita sähköiskuja, ennen kuin Lena kuoli. Hänet haudattiin ilman seremonioita kotikaupunkinsa mustien hautausmaalle.

Lena Baker oli sadonkorjaajaperheen tytär. Nuorena hän päätyi köyhyyden vuoksi myymään itseään. Huhuttiin, että porttola, jossa hän työskenteli, otti vastaan myös valkoisia asiakkaita. Sen vuoksi se suljettiin. Rotujen välinen seksi oli häpeäksi myös mustalle väestönosalle, ja Lenaa kaihdettiin hänen loppuelämänsä ajan. Hän alkoi juoda. Kun hän ryhtyi pyykkäämään ja siivoamaan kaksikymmentä vuotta itseään vanhemmalle valkoiselle myllärille, hän oli yli nelikymmenvuotias, kolmen lapsen äiti ja vakiintunut alkoholisti.

Ernest B. Knight oli kaupungin valkoisen osan häpeä. Hän oli kerskuri, pahoinpitelijä ja juoppo. Hän kuljetti aina mukanaan pistoolia ja juovuksissa uhkaili sillä. Lenan ja hänen välisestä suhteesta tuli klassinen pahoinpidellyn naisen ja päällepäsmärin seksisuhde, jota mutkisti se, että 40-luvulla rotujen väliset seksisuhteet olivat laittomia. Sheriffi kävi usein tarkistamassa, löytyikö pari samasta vuoteesta, ja kerran Knightin poika hakkasi Lenan omien sanojensa mukaan "vain hengenmenoa vaille" (mielenkiintoista on, että hän esitti todistuksensa oikeudessa, joka ei sanallakaan puuttunut tunnustettuun vakavaan pahoinpitelyyn).

Tappopäivänä Knight tuli etsimään Lenaa hänen kodistaan, jossa hän asui äitinsä ja kolmen lapsensa kanssa. Mies oli humalassa ja häijy, joten Lena yritti karttaa häntä kaikin tavoin, pakeni lopulta pimeässä ja vietti yön metsässä. Knight oli antanut hänelle rahaa, ja Lena osti viskipullon. Aamulla hänellä oli huono olo, joten hän lopulta hakeutui myllylle saadakseen lisää viinaa. Knight lukitsi hänet myllyyn ja lähti poikineen jumalanpalvelukseen. Kun hän palasi, Lena oli saanut tarpeekseen ja halusi kotiin. Knight ei halunnut päästää häntä, he tappelivat, ja tavalla tai toisella Knightin pistooli laukesi. Mies oli kuollut.

Lena meni itse ilmoittautumaan piirikunnan syyttäjälle. Hän oli niin juovuksissa, ettei ollut pysyä jaloillaan. Sheriffi kuulusteli häntä vasta kahden vuorokauden kuluttua, kun hän oli selvinnyt. Kukaan ei ollut kiinnostunut olosuhteista. Riitti, että musta nainen oli tappanut valkoisen miehen.

Vuonna 1998 Lena sai hautajaismenot, joita hän ei saanut kuollessaan. Nyt hänet on armahdettu tekemästään taposta. Tarinassa on kummallisinta, että tämä kaikki tapahtui vuonna 1944 ja teloitus vuonna 1945. Jos tapahtuma-aika olisi ollut sata vuotta aikaisempi, ei Lena Bakerin tarinaa ehkä olisi kannattanut kertoa - tai ehkä olisi sittenkin. Se on yhtä vanha kuin aika itse.

Lehmäparaati

Lehmäparaati saapuu Moskovaan. Elokuun ja lokakuun välillä 500 lasikuitulehmää levittäytyy Moskovaan. Kuuluisuudet ja taiteilijat saavat tilaisuuden koristaa lehmän. Mosnews tarjoaa jokaiselle tilaisuuden yrittää luovaa lehmän maalausta.

Mistä kaikki nämä lehmät? Taiteilija Pascal Knapp teki ensimmäiset lasikuitulehmät Zürichiin vuonna 1998. Sen jälkeen lehmäparaati on kiertänyt eri puolilla maailmaa ja on nyt Moskovassa. Useat tuhannet taiteilijat ovat osallistuneet täysin uuteen taidemuotoon.

Maalattava eläin voisi olla mikä tahansa, mutta lehmä tuntuu kiehtovan eniten. Pascal Knapp pitää sitä täysin ymmärrettävänä.

Equally important, the cow is an animal we all love. Cows are nurturing, whimsical, quirky, and never threatening. Cows provide the milk that fosters our development, and milk is the basis of beloved childhood treats like ice cream. In short, everyone loves cows!

Lehmäparaatin etenemistä voi seurata virallisilta lehmäsivuilta. Suomi ei näytä olevan mukana. Minusta se on vahinko. Lehmiä olisi paljon hauskempi katsella kuin märkiä urheilijoita.

Lattea Maa

Mieluisasti kerrottu kansanuskomus on, että ennen Kolumbuksen matkaa ihmiset uskoivat Maan olevan litteä. Kaskunomaisesti kerrotaan, kuinka Kolumbukelta kysyttiin ilkeilevästi, miten pyöreä pallo pysyisi pystyssä, ja iski munan pöytään ja osoitti, että kaikki toimii, kun ottaa tarpeeksi ison vasaran.

Jo sangen varhaisessa vaiheessa useimmat ihmiset, jotka yleensä vaivautuivat ajattelemaan koko asiaa (tavalliset ihmiset hoitavat yleensä omia, tavallisia asioitaan eivätkä pohdi iltakaudet syvällisiä, filosofisia kysymyksiä), tiesivät maan olevan pyöreä. Kolumbuksen kiista koski Maan kokoa, ja siinä Kolumbus oli väärässä. Hän piti Maata pienempänä kuin se oli, mutta hänen onnekseen Amerikat tulivat vastaan.

Uskomus lattean maan uskosta liittyy kiistaan darwinismista. Taistelun kuumuudessa jotkut evoluutio-opin kannattajat ottivat lattean maan teorian esiin osoittaakseen, että Raamattuun uskovat ihmiset olivat yleisesti typeriä.

Jotkut ihmiset todella uskoivat latteaan maahan ja uskovat yhä. Charles K. Johnson, "Flat Earth Societyn" presidentti kuolemaansa vuonna 2001 asti, oli oikeastaan aika murheellinen hahmo. Hän asui keskellä autiomaata Australian aboriginaali-vaimonsa kanssa ja julisti uskoaan profeetan sinnikkyydellä.

"Wherever you find people with a great reservoir of common sense," he says, "they don't believe idiotic things such as the earth spinning around the sun. Reasonable, intelligent people have always recognized that the earth is flat."

Jos Maa kerran on litteä, sitten seuraa itsestään selvänä asiana, että avaruuslennot ovat huijausta. Tässä seisovat UFO-uskovat ja litteän maan kannattajat samassa rintamassa olka olkaa vasten. Aika erikoinen liitto.

Johnsonin näkemyksen mukaan Maa näyttää juuri siltä kuin YK:n tunnus. Pohjoisnapa on keskipiste ja eteläreunalla on korkea jäämuuri, jonka taakse ei kukaan ole nähnyt.

Presidentti Johnsonille kävi onnettomasti. Hänen erämaatalonsa paloi ja sen mukana hänen kirjastonsa ja paperinsa. Hänen vaimonsa loukkaantui palossa pahasti ja joitakin vuosia myöhemmin kuoli. Charles K. Johnson puolusti uskoaan viimeiseen asti, huutavan ääni erämaassa.

"Flat Earth Society" ei kuollut Johnsonin mukana. Sillä on kannattajia ja keskustelupalsta. Tämä yhteisö liittyy voimakkaasti kreationismiin "nuoren universumin" kannattajiin ja Raamattuun.

Tehdäkseni asian mutkikkaammaksi, liikkeellä on toinenkin "Flat Earth Society". Tämän yhteisön sävy käy selvemmäksi, jos huomaa lukea kirjaimellisesti pienellä painetun:

The Flat Earth Society is not in any way responsible for the failure of the French to repel the Germans at the Maginot Line during WWII. Nor is the Flat Earth Society responsible for the recent yeti sightings outside the Vatican, or for the unfortunate enslavement of the Nabisco Inc. factory employees by a rogue hamster insurrectionist group. Furthermore, we are not responsible for the loss of one or more of the following, which may possibly occur as the result of exposing one's self to the dogmatic and dangerously subversive statements made within: life, limb, vision, Francois Mitterand, hearing, taste, smell, touch, thumb, Aunt Mildred, citizenship, spleen, bedrock, cloves, I Love Lucy reruns, toaster, pine derby racer, toy duck, antelope, horseradish, prosthetic ankle, double-cheeseburger, tin foil, limestone, watermelon-scented air freshner, sanity, paprika, German to Pig Latin dictionary, dish towel, pet Chihuahua, pogo stick, Golf Digest subscription, floor tile, upper torso or halibut.

Yhteisö tarjoaa myös kunniapalkintoa sille julkisuuden hahmolle, joka parhaiten torjuu kasvihuoneilmiön olemassaolon. Ja tässä on se kuoppa, johon kettu on kätketty. Varmemmaksi vakuudeksi "Flat Earth Society" vaatii, että Amerikan kouluissa opetetaan myös heidän oppiaan. Jos kerran kreationistit ovat saaneet oppinsa kouluihin, myös lattean maan teorialla on sama oikeus.

Mustat heprealaiset

Andressohnit

Mustat heprealaiset israeliitit ovat lahko, joka ei ole tervetullut oikein mihinkään. He uskovat olevansa peräisin Israelin kadonneista heimoista, jotka joutuivat Länsi-Afrikkaan ja sitten orjiksi Amerikkaan. Sieltä lahkon jäseniä on päätynyt Israeliin.

Joukon johtaja oli työläinen Chicagossa, jonka nimi oli Ben Carter. Hänelle ilmestyi arkkienkeli. Ben Carter otti uudeksi nimekseen Ben Ammi Ben Israel ja alkoi johtaa laumaansa Pyhään Maahan. Koska heidän uskonsa mukaan valkoiset juutalaiset ovat varastaneet mustilta uskon, tavat ja Jumalan perinnön, kertoo hyvää Israelista, että heille on annettu asuttavaksi Dimonan erämaakaupunki.

He ovat joutumassa uuteen kofliktiin Israelin kanssa. Useat Dimonan nuoret ovat armeijaiässä, ja heidän uskonsa vaatii mm. elävää vegaaniravintoa, puuvillavaatteita ja nahan käytöstä kieltäytymistä. Israelin armeija on antanut heille luvan käyttää kangaskenkiä.

Yhdysvalloissa Mustat Heprealaiset - tai yksi perhe - ovat joutuneet vastakkain Yhdysvaltojen oikeuslaitoksen kanssa. Joseph ja Lamoy Andressohnilla oli viisi lasta. He ruokkivat näitä raa'alla vegaaniravinnolla. Perheen vauva sai vakavia oireita ja perhe kutsui ambulanssin.

Tästä alkoivat ongelmat. Ambulanssimiehet kieltäytyivät päästämästä vanhempia mukaan sairaalaan, vaan ottivat yhteyttä sosiaalivirkailijoihin. Nämä totesivat vakavan aliravitsemuksen kaikilla lapsilla. Vauva kuoli. Vanhemmat joutuivat vankilaan, heitä ei edes pääsetty kuolevan vauvan luo. Tämä kaikki tapahtui vuonna 2003.

Sen jälkeen asiasta on käyty kahakkaa. Andressohnien hyväksi on perustettu säätiöitä ja järjestetty rahankeruuta. Vanhemmat lapset on sijoitettu sijaiskoteihin. Puolustusasianajaja esittää, että vauvalla ei ollut aliravitsemusta, vaan synnynnäinen epämuodostuma. Jos puolustus ei mene läpi, vanhemmat saavat 30 vuoden vankeusrangaistuksen. Asiaa mutkistaa se, että Lamoy Andrehsson odottaa vielä yhtä vauvaa - tai on jo saanut sen.

Amerikkalaiseen tapaan huhut sinkoilevat. Olen tavannut Internetissä väaitteen, etä vanhemmat kyllä itse söivät pihvejä, ja että perheen isä tupakoi. Toisaalta puolustajat ovat kiihkeitä. Oikeudessa asia on vielä auki.

Angelina Jolien lapset

Angelina Jolien kahdet kasvot - tähti ja lasten lohduttaja

Angelina Jolie on heinäkuun 31. päivänä saanut Kambodzan kansalaisuuden kuninkaan itsensä allekirjoittamalla todistuksella. Angelina sai kansalaisuuden kunnianosoituksena anteliaisuudestaan. Hän on adoptoinut kambodzalaisen orvon ja lahjoittanut 1,5 miljoonaa dollaria Kambodzan ympäristönsuojeluun.

Angelina on esimerkki siitä, mitä seuraa, kun äidillinen nainen saa varoja ja tilaisuuden toteuttaa itseään. Hän on YK:n hyvän tahdon lähettiläs ja on ehtinyt filmaustyönsä ja rakkausseikkailujensa häiritsemättä kiertää useissa pakolaisleireissä. Lasten hätä on erityisesti koskettanut häntä, ja hän on haastatteluissa sanonut mieluummin adoptoivansa lapsia pelastaakseen heidät orpoudesta kuin synnyttävänsä omia.

Kambodzalaispoika Maddox pääsi hädin tuskin Angelinan hellään syliin. USA:n hallitus kielsi lasten adoptoinnin maasta. Onneksi Angelina ja hänen silloinen miehensä Billy Bob Thornton olivat jo ehtineet tehdä paperit. Kun Angelina yritti adoptoida Venäjältä pikku Glebin, viranomaiset kehittivät niin monta byrokraattista vastavetoa, että Gleb jäi ja Angelina adoptoi tilalle etiopilalaisen Zahara-tytön.

Angelina on myös tänä keväänä auttanut perustamaan Washingtoniin keskuksen pakolaislapsille ja rahoittanut sitäkin runsaskätisesti. Tsunamin aikaan hän ilmaisi halunsa adoptoida tsunamiorpo.

Toivottavasti Angelina ei lankea hyvän asian liioitteluun. Kun on rahaa ja tilaisuus, lapsia voi alkaa keräillä kuin tauluja. Niin teki ainakin Mia Farrow, jonka tarina päättyi huonosti. Hän keräsi yhdeksän adoptiolasta, kuusi omaa ja pahan skandaalin sotkettuaan lapset perheriitaansa Woody Allenin kanssa. Josephine Baker adoptoi kaksitoista lasta, joista yksi oli suomalainen. Hän oli ilmeisen hyvä äiti kaikille monikansallisille lapsilleen.

Punainen tsaari

Josef Stalin

Stalinin oudosta persoonallisuudesta on kirjoitettu useita kirjoja. Paras tähänastisista on Venäjään erikoistuneen historiantutkijan Simon Sebag Montefioren syksyllä suomennettu Stalin - Punaisen tsaarin hovissa.

Montefiore on kuvannut Stalinia ja hänen lähipiiriään sisältä päin ja onnistunut luomaan karmivalla tavalla kiintoisan kuvan, jossa murhaavat ihmishirviöt kasvattavat persikoita, liekuttavat lapsia polvellaan ja laulavat yhdessä venäläisiä kansanlauluja. Kirja on paitsi pikkutarkka tutkimus, myös täynnä eloisia anekdootteja, niin että sitä lukee kuin romaania.

Hitlerin hovista ei ikinä saisi tällaista kuvausta, koska Hitler ja hänen piirinsä olivat täysin huumorintajuttomia ja ottivat itsensä vakavasti. Stalin otti myös itsensä vakavasti, mutta hän viljeli venäläistä laveaa huumoria. Korjaan itseäni, on virhe kutsua häntä venäläiseksi. Montefioren mukaan Stalin oli viime päiviinsä asti georgialainen, asui mieluiten huviloillaan Georgiassa ja ympäröi itsensä maanmiehillään.

On vaikeaa yhdistää näihin rakastaviin aviomiehiin ja isiin heidän uraansa miljoonien ihmisten murhaajana. Erityisen salamyhkäiseltä tuntuu Stalin tapa murhauttaa ja teloituttaa omia lähimpiä ystäviään ja sukulaisiaan ja sitten surra heitä julkisesti. Silti hän on kirjassa ihminen, ei mekaaninen hirviö. Kohta, jossa Japanin lähettiläs tuli solmimaan hyökkäämättömyyssopimusta neuvostoliiton kanssa ja Stalin kerrankin joi itsensäkin humalaan, on suorastaan viehättävä. Stalin, Molotov ja japanilainen lauloivat yhdessä kansanlaulua "Tumma on yö" ja lopulta Stalin henkilökohtaisesti saattoi japanilaisen junaan, suuteli tätä ja nosti junanvaunuun. Pikkuinen japanilainen seisoi vaunun penkillä ja huuteli haikeita hyvästejä.

Moniin historian hetkiin saa uuden näkökulman. Historia kertoo, miten saksalaiset pääsivät lähes Moskovaan asti, mutta talven tulo ja venäläisten raivokas vastarinta pysäyttivät heidät "Moskovan porteilla". Montefiore kuvaa tapahtumat venäläisten näkökannalta; miten puoliksi tyhjentynyttä Moskovaa ryösteltiin, evakuointijunat odottivat asemalla veturit höyryten ja Stalin nukkui maanalaisen asemilla "kuin kaikkivaltias kulkuri". Miten hän epäröi, jäädäkö vai lähteä ja jättää Moskova, kunnes hän kysyi taloudenhoitajattareltaan, ja tämä vastasi: "Toveri Stalin, Moskova on meidän äitimme, meidän kotimme. Sitä täytyy puolustaa." Kuvaus jatkuu:

Voitettuaan epävarmuutensa Stalin piristyi. Kun joku komissaari soitti hänelle rintamalta keskustellakseen evakuoinnista itään, Stalin keskeytti:

"Ottakaa selvää, onko tovereillanne lapioita."

"Mitä, toveri Stalin?"

"Onko heillä lapioita?" Komissaari kysyi takanaan olevilta, oliko näillä lapioita.

"Millaisia lapioita, toveri Stalin? Tavallisia vai kaivamista varten?"

"Ei sillä ole väliä."

"Kyllä meillä on lapioita! Mitä meidän pitäisi tehdä niillä?"

"Kertokaa tovereillenne, että ottavat lapion ja kaivavat itselleen haudan", Stalin vastasi. "Me emme lähde Moskovasta. Eivätkä hekään lähde..."

Kirjassa on myös ulkopuolisen näkemys Suomen talvisotaan. Montefiorin mukaan venäläiset eivät saaneet kukistettua suomalaisia, koska Stalin ei ottanut meitä vakavasti, vaan antoi rintaman johdon Kulikille, jota kuvataan sanoilla "viinassalikoava pelle". Kulik sai jäädä armoihin, ja Stalinin lähipiiri, Molotov, Berija ja Zdanov, tapasivat työntää hänet kalalammikkoon Stalinin datsan puutarhassa. Kun Berijakin joutui samaan lammikkoon, henkivartijat lopulta pelkäsivät jonkun hukkuvan ja kuivasivat lammikon. Lopulta Kulik erehtyi sanomaan salakuunnellussa puhelimessa, että poliitikot syrjäyttävät upseerit, ja hänet teloitettiin hiljaisuudessa vuonna 1950. Tällaisia ihmiskuvia kirja on täynnä.

Niin laajan tutkimustyön kuin Montefiore on tehnytkin, hänellekin on selvästi jäänyt salaisuudeksi stalinismin voima. Jälkikirjoituksessa hän kertoo haastattelemistaan ihmisistä, jotka vielä puolen vuosisadankin jälkeen olivat Stalinin persoonallisuuden lumoissa, vaikka useat heistä olivat kärsineet raskaasti ja henkilökohtaisesti; olleet itse kidutettavina tai menettäneet läheisiään. Stalinilla on täytynyt olla uskomaton, läpitunkeva persoonallisuus.

"Little Boy" ja "Fat Man"

USS Indianapolis

Hiroshiman ja Nagasakin pommit 60 vuotta sitten aloittivat ydinkauden. Nykyään, kun maailma pullistelee pommeista, unohtuu helposti, että kaksi pommia olivat uhkayritys Yhdysvalloille. Ne olivat ainoat kappaleet, mitä USA:lla oli, ja uusien saaminen olisi vienyt kuukausia. Alamogordossa tehtiin yksi koeräjäytys. Sen jälkeen "Little boy"-nimellä ristitty pommi oli ainoa uraanipommi. "Fat man" oli plutoniumpommi. Plutoniumia oli helpompi saada tarvittava määrä, mutta sen laukaiseminen oli vaikeampaa ja epävarmempaa. Vieläkin kiistellään, oliko USA:lla valmiina toinen plutoniumpommi vai ei.

Nämä kaksi pommia olivat ymmärrettävästi Yhdysvaltojen tarkimmin varjeltu salaisuus. On olemassa pikku tarina, joka kertoo FBI:n J.Edgar Hooverin vainoharhaisuudesta ja miten hän itse paljasti kansainvälisille vakoojille atomipommien olemassaolon.

"Astounding Science Fiction" oli uraauurtava science fiction -lehti. Siinä julkaistiin Cleve Cartmillin pikku tarina "Deadline". Tarinassa kerrottiin, miten uranium-235:stä voitiin valmistaa pommi. Idea oli ollut ilmassa jo jonkin aikaa, joten ei ollut ihme, että science fiction -kirjailija sepitti siitä tarinan. Hooverin mielestä kyseessä oli ilmiselvä vakoilu. Lehden toimistoon tehtiin isku, päätoimittaja Campbell ja Cleve Cartmill pidätettiin ja kaikkialla Yhdysvalloissa FBI:n agentit yrittivät ostaa jokaisen "Astounding Science Fiction" -lehden numeron. Tämä oli tietysti tuhoon tuomittu yritys ja lisäksi äärettömän silmiinpitävää. Ainakin Neuvostoliiton lähetystöön ostettiin tämä kiinnostava lehti ja luettiin se tarkkaan. Amerikkalaisten onneksi Stalin ei uskonut tarinaa, joka hänelle lähetystöstä kerrottiin. Huhu väittää, että lähetystö olisi vuotanut jutun japanilaisille, jotka eivät uskoneet atomipommiin myöskään, mutta ryhtyivät varmistustoimiin - tarkkailemaan erityisesti Yhdysvalloista lähtevää laivaliikennettä. Tämä olisi sitten koitunut USS Indianapolisin tuhoksi.

"Little Boy", Hiroshimaan pudotettu pommi, piti toimittaa mahdollisimman salaisesti Tinianiin, josta pommikone sen sitten lennättäisi Japaniin. Pommi keksittiin lähettää raskaalla risteilijällä USS Indianapolisilla, joka oli San Franciscossa telakalla. Indy oli osallistunut Okinawan taisteluun ja joutunut kamikaze-iskun kohteeksi. Nyt sen piti palata rintamalle.

Indy tukittiin tietysti täyteen salaisen palvelun miehiä. Näiden kerrotaan herättäneen jossakin määrin huomiota laivalla: heidän piti olla kokeneita täydennysjoukkoja, mutta he vaelsivat pitkin laivaa ja tekivät typeriä kysymyksiä kuin maakravut ainakin. Kaikesta viitta ja tikari -toiminnasta huolimatta Indy vei pommin turvallisesti Tinianiin. Sieltä alus ohjattiin Filippiineille laivsto-osastoon, joka valmistautui Leyten lahden taisteluun japanilaisten viimeisiä suuria aluksia vastaan.

Kohtalo ja byrokratia puuttuivat peliin. Indyn liittämisestä vasta koottavaan laivasto-osastoon meni kyllä tieto sen aikaisemmalle osastolle, mutta uusi laivasto-osasto ei tietoa saanut. Indy oli kadonnut laivaston kirjoista. Sitten sen tielle osui japanilainen sukellusvene.

Indy sai kaksi torpedo-osumaa ja upposi muutamassa minuutissa. Aluksen lähes 1200 miehestä 900 päätyi veden varaan. Myöhemmässä tutkimuksessa aluksen pelastunut radisti vannoi lähettäneensä hätäsanoman. Indyn tapausta tarkoin tutkinut kirjailija Jack Chalker uskoi, että joku "Little Boyn" mukana kulkenut, vainoharhainen FBI:n mies oli katkaissut kaapelin estääkseen ketään paljastamasta aluksen tehtävää radiolla. Se on yhtä uskottava selitys kuin virallinen, jonka mukaan hätäkutsu otettiin vastaan, mutta sitä pidettiin japanilaisten hämäyksenä.

Lopputulos oli, että kukaan ei kaivannut Indyä. Kolme vuorokautta haaksirikkoiset uivat meressä ja hait harvensivat heitä. Lopulta partioiva lentovene näki haaksirikkoiset ja hälytti ällityneenä: "Näen miehiä vedessä!" Aluksen miehistöstä pelastui hiukan yli 300. Indy oli viimeinen suuri alus, jonka amerikkalaiset menettivät. Japanilainen sukellusveneen kapteeni on antanut ymmärtää, että hänet lähetettiin harkitusti partioimaan reitille, jolla Indy oli kuljettanut "Little Boyn". Pommi päätyi "Enola Gayn" lastiruumaan ja Hiroshimaan, mutta japanilaiset saivat Indyn paluumatkalla.

"Fat Man", Nagasakin plutoniumpommi, koki omat seikkailunsa. Se oli huomattavasti isompi ja kömpelömpi kuin "Little Boy" (siitä sen lempinimi). Kun pommia oltiin lastaamassa "Bockscar"-nimiseen pommikoneeseen, tarkastava insinööri huomasi kauhukseen, että yksi johdoista oli kiinnitetty väärin. Pommi oli suutari. Täysin vastoin määräyksiä hän teki korjauksen itse. Pommin käyttäytymistä ei osattu täysin ennakoida, ja sen pelättiin koko ajan räjähtävän käsiin.

Sitten todettiin, että lentokoneessakin oli tekninen vika, joka esti sen käyttämästä kaikkea polttoainettaan. Sillä ei ollut mahdollisuutta kierrellä maalin päällä. Kone lähti silti matkaan. Sen päämaali oli Kokuran laivastoarsenaali, mutta maalin päällä oli paksu savuverho tuloksena hiukan aikaisemmin tapahtuneesta "normaalista" pommituksesta. Lentäjä suuntasi Nagasakiin. Huolimatta päinvastaisista sääennusteista Nagasaki oli pilvien peitossa. Koneen polttoaine oli vähissä, pudotuksella alkoi olla kiire. Silloin pilvien välistä pilkahti yksi kaupungin korkeista rakennuksista - kristillinen katedraali. Nagasaki oli Japanin kristittyjen keskus. Kone pudotti pommin napakymppiin.

Kolmas pommi oli tarkoitus pudottaa Tokioon. Muutamia plutoniumpommeja oli valmisteilla, mutta todennäköisesti yhtään ei ollut valmiina. Joka tapauksessa presidentti Truman kielsi käyttämästä useampia atomipommeja. Paradoksi on, että Tokiota pommitettiin useaan otteeseen palopommeilla ja seuranneissa tulimyrskyissä kuoli useampia ihmisiä kuin Hiroshimassa ja Nagasakissa. Tuhoon ei todellakaan tarvittu atomipommia.

Piri Reisin kartta

Antarktis?

Monet teoriat von Dänikenistä Hapgoodiin ovat perustaneet kummallisia teorioita Piri Reisin karttaan. Useimmat selostukset alkavat siitä, että Piri Reis oli ihan oikeasti olemassa, ikään kuin miehen ja kartan autenttisuus riittäisi todistamaan kierosilmäisten teorioiden totuuden. Piri Reisin niskoille on useimmiten pantu muinaisten sivilisaatioiden olemassaolo, mutta myös Atlantis ja avaruuden oliot ovat pohjanneet olemassaolonsa Piri Reisin karttaan

Aloitan siitä, että Piri Reis oli ihan oikeasti olemassa. Hän oli turkkilainen amiraali, joka erinomaisen tiedustelutoiminnan ja loistavan kartanpiirtämistyön tuloksena sai aikaan kuuluisan karttansa vuonna 1513. Kartta löydettiin vuonna 1929 turkkilaisesta arkistosta.

Kartta löytyy useilta nettisivuilta isokokoisena. Yllä oleva kuva osoittaa kartan ja siitä vedettyjen johtopäätösten - sanoisinko - yhteensovittamattomuuden asteen. Useat teoriat väittävät, että kartassa esitetään Antarktis, erityisesti Kuningatar Maudin Maa, jäättömänä. Alue on ollut ilman jääpeitettä viimeksi 4000 vuotte ennen ajanlaskumme alkua.

The way the Piri Reis map shows the Queen Maud land, its coastlines, its rivers, mountain ranges, plateaus, deserts, bays, has been confirmed by a British-Swedish expedition to Antarctic ( as said by Olhmeyer in his letter to Hapggod); the researchers, using sonar and seismic soundings, indicated that those bays and rivers etc, were underneath the ice-cap, which was about one mile thick.

Ainakin minun on hieman vaikea yhdistää yllä oleva hehkuva kuvaus karttaan. Lisäksi hehkuttajilta on jäänyt kummallisesti huomaamatta pääpiirre kartassa: eteläreunan manner on suoraa jatkoa Etelä-Amerikkaan, joskin 90 asteen kulmassa. Näinhän ei asia ole.

Andit?

Muut hehkutukset koskevat esimerkiksi Andeja, joiden olemassaolon kartta todistaa. Karttaan on todellakin piirretty vuoristo, mutta se on keskellä Amazonin viidakkoa. Samaten väitteet siitä, että Piri Reis tiesi Grönlannin muodostuvan kolmesta osasta, ei saa tukea itse kartasta.

Grönlanti vasemmalla, kiinni Pohjois-Amerikan rannikossa?

Olen samaa mieltä yhden asiantuntijan kanssa: Piri Reisin kartta ei osoita todeksi mitään muinaisia kuningaskuntia tai avaruusolentoja, mutta se näyttää selvästi, että Piri Reis oli tiedustelu-upseerina nero ja kartanpiirtäjänä verraton. Kartalla ovat viimeisimmät sen ajan maantieteelliset löydöt esitettyinä tavalla, jolla merenkulkija voi niitä parhaiten hyödyntää, ja tämän on tehnyt mies, jonka laivasto ei osallistunut yhteenkään tutkimusretkeen.

Kartan Antarktis on muuten parhaiten selitetty tutkijan ehdotuksella: Piri Reisiltä yksinkertaisesti "loppui paperi" ja hän jatkoi Etelä-Amerikan rantaviivaa suorassa kulmassa. Kartta on ns. portolaani, se esittää rantaviivoja ja satamia, ei maapalloa avaruudesta katsottuna. Näkökulman vaihdos ei olisi lainkaan haitannut rannikkoa pitkin kulkevaa purjehtijaa.

Ferdinand-härkä

Civilón-härkä

Vielä härkätaisteluista. Taisteluhärät on jalostettu sukupolvesta toiseen agressiivisiksi. Ne kasvatetaan suurilla maatiloilla, joilla ne elävät vapaudessa. Kun ne ovat vasikoita, ratsastavat miehet työntävät ne seipäillä nurin. Jos vasikka nousee heti ylös ja hyökkää, siinä on taisteluhärän ainesta. Jos se epäröi, siitä tulee vasinkankyljys. Ne eivät koskaan tapaa muita kuin ratsastajia. Aikanaan ne erotetaan laumasta ja johdatetaan kuljetettavaksi areenalle erityisesti koulutettujen, kesyjen härkien lauman avulla samoin kuin Aasiassa koulutetaan norsuja.

30-luvulla Espanjassa nousi kuuluisuuteen Civilón-niminen härkä. Kuten Disneyn Ferdinand-härkä Civilón käyttäytyi lempeästi ja ystävällisesti. Sen huomasi ensimmäisenä eräs häristä huolehtiva entinen härkätaistelija. Civilón otti hänen kädestään ruohoa, sitten se antoi rapsuttaa itseään. Lopulta sitä voi lähestyä jalkaisin.

Koska Civilón oli taisteluhärkäsukua, sitä ei pidetty pelkurina. Sen käytöksen katsottiin pikemminkin edustavan mitä suurinta bravuraa; se ei tuhlannut voimiaan turhiin vastustajiin. Civilónia kokeiltiin jopa tuomalla sen läheisyyteen kouluokallinen lapsia. Se suhtautui heihin täysin välinpitämättömästi.

Civilónin corridasta Barcelonassa tuli yleisötapaus. Kun matadori astui areenalle harhauttamaan viitalla, Civilón hyökkäsi urheasti ja suoraan. Sitten tulivat picadorit ratsuineen. Civilón haavoittui pahoin, mutta puski rohkeasti ja suoraan kumpaakin hevosta vuorollaan. Yleisö alkoi vaatia sen henkeä, ja se myönnettiin. Tätä tapahtuu toisinaan erityisen urhean härän kohdalla.

Ongelma oli, miten saada haavoittunut härkä areenalta. Tilanhoitaja, Civilónin tuttu, istui katsomossa. Hän keräsi kourallisen heinää ja asteli areenalle. Yleisö hiljeni. Härkä hyökkäsi kohti. Mies ojensi ruohotukkua ja kutsui eläintä nimeltä. Civilón pysähtyi ja hieroi veristä turpaansa miehen rintaan. Kansa räjähti riemusta. Civilónin kasvattaja osti sen siitä paikasta takaisin.

Blasco Ibanezin härkätaisteluromaanissa "Verta ja hiekkaa" on liikuttava kohtaus, jonka innoittaja voi olla Civilón. Romaanin härkätilan omistaja ryntää kasvatttamansa, kuolevan härän luo areenalle, hieroo otsaansa sen turpaan ja kutsuu veristä eläintä hellittelynimillä. Ei ole tietoa, oliko Civilónin ja sen omistajan kohtaaminen yhtä tunnepitoinen. Tilanomistajan tarkoitus oli viedä Civilón tilalle ja käyttää sitä siitokseen. Härkätaisteluareenan johtaja ehdotti kuitenkin, että härkä saisi toipua haavoistaan ennen kuljetusta. Niin sovittiin.

Elettiin heinäkuuta 1936 ja Francon joukot aloittivat kapinansa, josta kehittyi Espanjan sisällissota. Kapinoivia sotilaita kerääntyi Barcelonaan. Maaliskuun 17. päivän yönä he löysivät Civilónin, ampuivat ja söivät sen. Aamun sarastaessa 18. heinäkuuta 1936 alkoi Espanjan sisällissota.

Härkätaistelijan kuolema

Loppupistoon valmistautuminen

Ernest Hemingway suhtautui kiihkeän hartaasti härkätaisteluun ja kirjoitti siitä parhaan aiheesta tehdyn kirjan "Kuolema iltapäivällä". Hemingway kuvasi taistelun kulkua ja tekniikkaa ja toi esiin sen filosofian; härkätaistelu on kuoleman tekemistä julkiseksi, seremonialliseksi ja pyhäksi. Hemingway oli sitä mieltä, että taiselulle oli tehty vahinkoa, kun hevosten kyljet oli peitetty suojuksin niin, että härkä ei päässyt tappamaan niitä taistelun aikana.

Peter Englund esseessään muistuttaa härkätaistelun toisesta tekijästä; se on alusta asti tehty viihdenumeroksi. Härkätaistelun perinteet ovat perin lyhyitä, vasta 1800-luvulla taistelu vähitellen kehittyi nykyiseen muotoonsa.

Härkätaistelun molemmat puolet, kuoleman rituaali ja yleisön kosiskelu, tapasivat toisensa täydellisimmin, kun kuuluisa härkätaistelija Manolete ja härkä Islero kohtasivat kuolemansa Linaresin pikkukaupungissa vuonna 1947.

Manolete oli kolmenkymmenen. Hän oli 40-luvun kuuluisin härkätaistelija, jonka klassisen puhdas tyyli oli ihailtu, mutta taistelijalle vaarallinen. Manolete "otti härän" vartalo suorana, jalat yhdessä, hyvin läheltä keskivartaloaan. Hän oli haavoittunut kaksitoista kertaa härän sarvissa. Vuonna 1947 hän oli väsynyt jatkuvaan matkustamiseen, alituiseen kuolemanvaaraan ja oikukkaaseen yleisöön, joka oli kyllästynyt hänen puhtaaseen tyyliinsä. Uusi tähti oli Dominguin, joka teki näyttäviä, keikaroivia temppuja; polvistui selin härkään, nojasi sen niskaan härän syöksyessä ohi ja kehitti näyttäviä viittaliikeitä.

Manolete suostui vielä yhteen corridaan yhdessä Dominguinin kanssa. Hän tappoi puhtaasti ensimmäisen härkänsä, mutta Linaresin yleisö ei suostunut osoittamaan suosiotaan. Sen sijaan kansa hurrasi Dominguinin ensimmäiselle härälle. Manoleten toinen härkä oli Islero, Miuran härkä. Härät ovat yhtä tärkeä osa härkätaistelua kuin härkätaistelijatkin, ja yleisö tuntee ne nimeltä. Hemingway oli närkästynyt siihen, että härkiä jalostettiin pienemmiksi ja helpommiksi, mutta hänkin myönsi, että Miuran härät olivat kuolemanvaarallisia.

Islero hyökkäsi hyvin, mutta siltä puuttui nobleza, se koukkasi sivusuunnassa oikealle sen sijaan, että olisi hyökännyt sarvet tanassa suoraan. Puhtaassa loppupistossa matadori asettuu suoraan härän eteen ja houkuttelee viitalla härän vetämään etujalat yhteen ja pään alas. Pisto on tehtävä härän pään yli lapaluiden väliin. Vain tässä asennossa lapaluiden väliin aukeaa rako, josta miekan voi työntää härän sydämeen. Hankalia härkiä tapetaan usein viillolla kaulavaltimoon, ja Manoleten ystävä ja opettaja Camará suositteli tätä nähdessään Isleron tavan heittää päätään. Manolete ei suostunut myönnytyksiin. Hän teki täydellisen piston ja miekka upposi kahvaan saakka Isleron niskaan. Härkä kaatui maahan sydän puhkaistuna, mutta kuolemansa hetkellä se heitti päänsä ylös ja oikealle ja puhkaisi Manoleten reisivaltimon. Manolete kuoli muutamaa tuntia myöhemmin verenhukkaan.

Federico Garcia Lorca kirjoitti runonsa "Valituslaulu härkätaistelijan kuoleman johdosta" (Kirsi Kunnaksen käännös) ihailemalleen härkätaistelija Ignaziolle, mutta runo olisi sopinut Manoletelle yhtä hyvin.

Arkku pyörillä on nyt vuode

kello viisi iltapäivällä.

Huilut ja luut kaikuvat korvissa

kello viisi iltapäivällä

ja otsassa härkä mylvii

kello viisi iltapäivällä.

Tuskasta huone kipunoi

kello viisi iltapäivällä,

etäältä kuolio lähenee

kello viisi iltapäivällä,

liljatorvi vihreiden nivusten läpi

kello viisi iltapäivällä.

Haavat liekehtivät kuin auringot

kello viisi iltapäivällä

ja tungos mursi ikkunat

kello viisi iltapäivällä.

Manoleten kuolema

Maailman vihatuin mies

Maailman vihatuin mies tällä vuosituhannella ei ollut George Bush eikä Saddam Hussein. Hän oli Vardan Vardanovich Kushnir, joka nuijittiin asunnossaan hengiltä heinäkuun 24. päivänä. Harvan kuolemaa on juhlittu mediassa niin riemukkaasti, vaikka useat eivät tainneet tuntea miestä nimeltä.

Vardan Kushnir oli Venäjän spammauskeisari. Hänen johtamansa American Language Center spammasi niin tehokkaasti ei vain Venäjän Internetiä, vaan yli maailman, muun muassa Ukrainan, Yhdysvallat ja Israelin, että useat palvelimet ohjelmoitiin torjumaan kaikki .ru-päätteiset viestit suureksi vahingoksi rehellisille postittajille.

Kushniria koetettiin vastustaa kaikin keinoin - syöttämällä hänen kielikoulunsa sähköposti täyteen vihapostia, julistamalla julkisia pilapiirroskilpailuja, vetämällä hänet oikeuteen, syöttämällä hänen puhelimeensa Venäjän tiedotusministerin nauhoitettua moitepuhetta. Mikään ei toiminut. Oikeuteen hänn saapui vain ilmoittaakseen, ettei ole ikänsä aikana lähettänyt sähköpostia ja ilmaisi epäilevänsä, että koko kampanja oli jonkun kilpailijan manipuloima.

Kun Kushnir löydettiin ryöstetystä asunnostaan hengiltä nuijittuna, Moskovan poliisi ei vaivautunut suurestikaan asian tiimoilta (joskaan he eivät kovasti näe vaivaa murhista muutenkaan - niitä tapahtuu Moskovassa 10-20 päivässä). Venäläisten teoriat murhaajasta kulkevat läpi koko skaalan alkaen Kaikkivaltiaasta Jumalasta ja päättyen tiloiltaan suivaantuneeseen toimistotyöntekijään.

Kushnir oli megalomaanikko, joka ei spammannut saadakseen asiakkaita kielikoululleen, vaan saadakseen huomiota. Hän ilmeisesti nautti kaikesta kielteisestä mainonnasta, jota sai - mikä olikaan imartelevampaa kuin tiedotusministerin huomio tai pilapiirroskilpailu. Hän oli maanikko monella tapaa, myös seksin suhteen, ja seksi, eikä spammaus, oli ilmeisesti hänen tuhonsa syy. Hän harrasti scientologiaa ja valitsi kieliopettajansa itse keksimänsä scientologisen kysymyskaavakkeen perusteella. Palkkaa häneltä ei saanut kuin kieroudella ja viekkaudella - hän upotti kaikki rahansa maksettuihin naisiin, joita hän kuljetti asuntoon, jossa hän asui äitinsä kanssa (äiti poistui kotoa siksi aikaa kun poika huvitteli).

Viimeisenä iltanaan hän meni "Nälkäinen ankka" -nimiseen yökerhoon ja toi sieltä kotiin kolme huoraa. Tytöt ilmeisesti lipsauttivat hänen drinkkiinsä tyrmäystippoja ja alkoivat puhdistaa asuntoa arvoesineistä. Kushnir heräsi kesken kaiken, jolloin tytöt nuijivat hänet hengiltä ja lähtivät saaliinsa kanssa.

Varsinaista opetusta tarinasta ei löydä, jos sellaista haluaa. Hän halusi mainetta, ja kuolemallaan hän pääsi maailmanlehdistöön, jopa blogilandiaan. Spammaus ei maailmasta lopu, yrittäjät vain vaihtuvat. Ehkä venäläisten on helpompi myydä käytettyjä autojaan, kun heidän sähköpostejaan ei niin helposti sensuroida.

Alamut

Alamutin rauniot

Vuonna 1090 persialainen ismaeliittien lahkoon kuulunut mies nimeltä Hassan-i-Sabbah(nimestä on ueita kirjoitusmuotoja) rakensi vuorenhuipulle linnoituksen nimeltä Alamut. Tämä teko on antanut nykymaailmalle kaksi tärkeää termiä: hashish ja "assassin", salamurhaaja. Ismaeliitit ovat edelleen vaikuttava lahko, nykyään varsin rauhanomainen, ja heidän johtajansa on Aga Khan. Hassan-iSabbah ei ollut rauhanomainen; hän halusi hallita silloista maailmaansa, mutta ei normaalisti, valloittamalla maa-alueita, vaan kehittämällä salamyhkäisen poliittisen vallan. Siinä hän ja hänen seuraajansa onnistuivat lähes kahdensadan vuoden ajan.

Hassan, "vuoren vanha mies", keräsi ympärilleen fanaattisia nuoria miehiä ja kasvatti heidät salamurhaajiksi. Tarut ja todellisuus kietoutuvat toisiinsa. Hassassiinien koulutuksesta kertoo mm. Marco Polo, joka joka sai tarinansa kansanperinteestä. Hänen aikanaan Alamut oli raunioina eikä hassassiineja enää ollut. Tarina väittää, että nuorukaisille annettiin hashista. Kun he vaipuivat uneen, heidät vietiin Alamutin kätköissä sijaitsevaan kauniiseen puutarhaan ja heitä palvelivat kauniit neidot. Sitten heidät nukutettiin uudelleen ja he heräsivät selleissään. Sitten heille kerrottiin, että he olivat vierailleet paratiisissa, jonne he pääsisivät, jos noudattaisivat vuoren vanhuksen käskyjä. Nykyään epäillään, että puutarhatarinat ovat tarua ja nuorukaisia innoitti samanlainen fanaattisuus kuin tämän päivän itsemurhapommittajia.

Joka tapauksessa Hassan ja hänen seuraajansa pitivät kauhun vallassa muslimivaltioita. Siihen aikaan turkkilaiset olivat perustamassa valtakuntaansa ja Alamutin voimat taistelivat erityisesti heitä vastaan. Kerrotaan tapauksesta, jossa salamurhaaja tappoi yhden seldjukkiturkkilaisten korkeista virkamiehistä. Sitten sulttaanin makuuhuoneeseen ilemstyi mystisesti kirje, jossa paljastettiin kahdentoista virkailijan salaliitto. Kaikki teloitettiin. Koko joukko oli viattomia; yhdellä veitseniskulla ja kirjeellä Alamut vapautui kolmestatoista voimakkaasta vastustajasta.

Kun ristiretket alkoivat, heillä oli vastassaan erityisesti Syyrian haara Alamutin lahkosta - ismaeliiteilla oli silloin jo useita linnakkeita. Sinan johti Syyrian hassassiineja. Useat korkea-arvoiset paronit ja ritarit saivat surmansa valkopukuisten miesten tikareista. Ristiretkien ajan tunnetuin islamin sankareista, Saladin, päätti kukistaa Sinanin ja hänen joukkonsa. Hän kokosi joukkonsa ja marssi Sinanin linnoitusta vastaan. Illallisilla Saladinin henkivartija, hänen lapsesta asti kasvattamansa nuorukainen, veti veitsensä esiin ja yritti surmata Saladinin. Saladin veti joukkonsa takaisin ja teki rauhansopimuksen Sinanin kanssa.

Lopulta, vuonna 1276, löytyi voima, joka kukisti Alamutin vallan. Mongolit vyöryivät Aasiasta ja tuhosivat tieltään kaupungit ja linnoitukset. Silloinen hassassiinien johtaja luovutti voittamattoman Alamutin uskoen pelastavansa itsensä ja lahkonsa. Hulagu Khan mestautti tyynesti koko joukon. Joitakin vuosia myöhemmin maanjäristys tuhosi loput. Alamutin voimasta jäi jäljelle vain mystinen maine, hashish ja ajatus itsemurhatappajien käytöstä politiikan välikappaleina.

Alamut on kiinnostanut ainakin kahta romaanikirjailijaa, slovenialaista Vladimir Bartolia ja amerikkalaista Judith Tarria.

Kiinan koirien lyhyt historia

Fu-koirat vartiossa

Sika ja koira olivat Kiinan esihistoriassa ihmisen tärkeimmät seuralaiset. Molempia syötiin ja on syöty tähän päivän asti. Koirilla oli monia muitakin tehtäviä. Fu-koirat vartioivat temppeleitä. Ne olivat jumalallisia olentoja. Uuden vuoden leijonatansseissa miesjonon kantama olento on koiran ja leijonan risteytys. Näistä koirista kehitettiin niin pieniä versioita, että keisarin hovin naiset kantoivat niitä laajoissa hihoissaan. Hovikoirien jälkeläiset tunnemme pekingeeseinä, Pekingin koirina. Kun Kielletty kaupunki ryöstettiin oopiumisotien aikaan, koiria tuotiin länsimaihin.

Shar-pei ja karvaton harjakoira ovat tulleet länsimaihin Hongkongin kautta. Kumpikin rotu on näyte kiinalaisten kiinnostuksesta koirien kasvatukseen. Etelä-Kiinassa kasvatettiin jykevää koirarotua, jota käytettiin myös ruoaksi.

Tästä kaikesta tuli loppu Maon aikana. Mao katsoi, että koirat olivat tuomittava näyte porvarillisesta ajattelusta ja määräsi kaikki koirat tapettaviksi, myös ravintona käytetyt koirat. Vain maan rajojen yli salakuljetetut koirat säilyivät.

Maon aika on ohi. Kiinan koirat ovat taas porvarillistuneet, mutta nykyään varakkaat kuljettelevat länsimaisia koiria - puudeleita, kääpiösnautsereita, jopa bernhardilaisia, vaikka sellaisen kantaminen taitaa olla vaikeaa. Vaikka koiranpitolupa esimerkiksi Shanghaissa maksaa työläisen usean kuukauden palkan, kaupungissa on 100 000 koiraa. Useita kannetaan laukuissa, jotta niiden manikyroidut kynnet eivät joutuisi kosketukseen maaperän kanssa ja myös siksi, että viimeisenä muistona maolaisuudelle koirien kävelyttäminen kaupungeissa päiväsaikaan on kielletty. Kantamisesta ei puhuta mitään.

Koiria värjätään esimerkiksi oranssin tai aniliininpunaisen sävyihin. Joillakin on henkilökohtainen palvelija. Koirankopeissa - jos näitä asumuksia voi kopeiksi kutsua - otetaan tarkkaan huomioon fengshuin säännöt. Koirille on myös omat tuhkaus- ja temppelipalvelut, kunhan niiden aika on lopussa.

Ei ihme, että niin sanotusta rosvopäälliköiden ajasta kertovat elokuvat ovat suosittuja. Kun kiinalaiset uusrikkaat nousevat kiiltävistä autoistaan silkeissään ja jalokivissään, perässään koiraa kantava palvelija, koiralla emännän pukuun värjätty turkki ja kaulassaan samanlainen jalokivipanta, voisi luulla elävänsä 30-luvulla.



Jumalista leluiksi. Koillis-Kiinassa, Changchunin kaupungissa Wang Wang ja Xu Xu on juuri vihitty ja poseeraavat avioliittotodistuksen kanssa heinäkuun 27. päivänä. Kaupungin lemmikkikaupassa vihitään koiria nelisen paria kuussa - maksua vastaan tietysti.

Urin lyyra

Ur ja Urin lyyra

Olipa kerran, 5000 vuotta sitten Kaksoisvirranmaassa Ur-niminen valtio. Tämän valtion alueelta löysi vuonna 1929 arkeologi, sir Leonard Woolley joukkoitsemurhahaudan. Hauta kuului kuningatar Puabille, ja sieltä löytyi 74 ruumista ja kolme musiikki-instrumenttia, joista yksi oli Urin kultainen lyyra.

Lyyra oli kultaa, setripuuta, lapis lazulia, kalkkikiveä ja Punaisen meren simpukoiden helmiäistä. Sitä säilytettiin Bagdadin museossa, kunnes se tuhoutui Irakin sodan aikana.

Kuultuaan, että lyyra oli tuhottu, brittiläiset harppuharrastajat (harpistit?) päättivät rakentaa sen uudelleen. Lyyran kopio tehtiin alkuperäisistä aineista. Helmiäinen kaiverrettiin laserilla menetelmällä, jota yleensä käytetään muoviin ja puuhun.

Musiikki-instrumenttina lyyra oli ainutlaatuinen. Kaksi muuta löydettyä kappaletta olivat epätäydellisiä, niitä ei voinut soittaa. Nyt valmistettua kopiota on soitettu ympäri maailmaa erityistilaisuuksissa, kuten "Live 8 Eden Project" -konserteissa ja Edinburgin harppufestivaaleilla. Sitä ennen harppua soitettiin lähes viisituhatta vuotta sitten, kuningatar Puabi kuoli n. 2600 eKr.

Turkin naisten ääni

Turkkilaisia naisia

Turkkilaisten naisten ääni tukahtuu vieläkin laukauksiin. Televisiossa näytettiin tapaa, jolla poliisi tukahdutti naisten mielenosoituksen. Nyt kaksi turkkilaista television keskusteluohjelmaa, joissa naisille annettiin ääni, kuoli laukauksiin.

Hyvin suositussa ohjelmassa "Women's Voice" Birkul Izik kertoi, että hänen aviomiehensä pahoinpiteli häntä. Kun Birkul Izik palasi kotiin, hänen poikansa ampui äitiään viisi kertaa. Äiti kuoli. Pojan mukaan äiti "häpäisi perheen" puhumalla yksityisistä asioista julkisesti. Ohjelman esittäminen lopetettiin heti.

Yasemin Blozkurt, ohjelman vetäjä, ei tunne olevansa syyllinen Birkulin kuolemaan. Hän sanoo, että hänen ohjelmansa on auttanut tuhansia Turkin naisia keskustelemalla julkisesti asioista, joista he ovat kärsineet kotiensa yksinäisyydessä.

Aysenur Yacizi oli juontajana toisessa "Women's Voicen" kaltaisessa ohjelmassa, "You are not alone". Hänen ohjelmansa lopetettiin samana päivänä kuin Yasemin Blozkurtin ohjelma. Aysenur sanoo, että hänelle tultiin mainostauolla ilmoittamaan, että ohjelman esittäminen loppui nyt. Ohjelma esitettiin suorana, joten mainostauon jälkeen kyynelehtivä juontaja ilmestyi ilmoittamaan uutisensa katsojille.

Niin kauan kuin Turkki pyrkii pysymään väleissä Euroopan kanssa, tällaiset takaiskut jäävät väliaikaisiksi. Yasemin Blozkurt aikoo aloittaa uuden samantyyppisen ohjelman syksyllä. Itse kunniamurhien kitkeminen tulee viemään huomattavasti kauemmin.

Harry Potter and Leopard-Walk-Up-To-Dragon

Yleisön pyynnöstä tieto Harry Potter -faneille: tämä blogi sisältää yksityiskohdan, joka saattaa aiheuttaa hämminkiä ja tuskaa. Katsokaa tulleenne varoitetuksi.

Kiinalainen Harry Potter

Harry Potter -kirjat ovat poikineet miljoonia piraattikopioita. Se ei tietenkään tule kenellekään yllätyksenä. Kopioiden laatu voi joskus saada aikaan melkoiset keräilijämarkkinat: keräile kaikki eri versiot Harry Potter -kirjoista ikään kuin kokoilisit postimerkkien virhepainatuksia.

Uusimmasta kiinalaisesta piraattikopiosta puuttuu useita sivuja tärkeistä toimintakohdista ja sana "kuolematon" on käännetty sanaksi "kuolevainen", joka voi aiheuttaa - no, väärinymmärryksiä. Tsinghuan yliopistossa joku pani niin pahakseen "Harry Potter ja puoliverinen prinssi" -kirjan lopun, että hän kirjoitti oman lopun tarinaan.

"Watley Review" on julkaissut tarinan toisesta närkästyneestä harrastajasta, joka kirjoitti "puoliverisen prinssin" uusiksi, joska hän mielestään tiesi Rowlingsia paremmin, miten henkilöt käyttäytyvät. Varoitus: "Watley Review" on tunnettu parodioistaan.

Vuonna 2002 tuntematon kiinalainen kirjoitti aivan oman Harry Potter -kirjan, jonka nimi kääntyisi englanniksi (en edes yritä kääntää sitä suomeksi): "Harry Potter and Leopard-Walk-Up-To-Dragon." Siitäkin tuli Kiinassa menestys. Kirjoittaja ei ole tavoittanut täysin alkuperäisten kirjojen tyyliä ja henkeä. Teos alkaa:

"Harry doesn't know how long it will take to wash the sticky cream cake off his face. For a civilised young man it is disgusting to have dirt on any part of his body. He lies in the high-quality bathtub, keeps wiping his face, and thinks about Dudley's face, which is as fat as the bottom of Aunt Petunia."

Toinen kääntäjä, joka ei halua ottaa riskejä, on "Harry Potter and the Order of the Phoenix" -kirjan piraattikirjoittaja Venezuelassa. Hän pyytelee kirjassa pitkin matkaa puutteitaan:"Here comes something that I'm unable to translate, sorry."

Oma lukunsa ovat sitten ne, jotka eivät pidä Harry Potterista, paavista alkaen. Kristillinen yleisönosastokirje kertoo kaiken aiheesta.

Lopuksi, Guardian on julistanut kilpailun parhaasta Albus Dumbledoren kuolemasta kertovasta katkelmasta jonkin toisen kirjailijan tyyliin. Tyylinäytteet ovat luettavissa tältä sivulta.