Pyhän Sebastianin kaunis vartalo

Pyhä Sebastian Sodoman, Mantegnan ja Carianin kuvaamana

Pyhä Sebastian on todennäköisesti "maalaustaidetta eniten inspiroinut pyhimys", kuten kirjoittaa kuubalainen Abilio Estévez. Hän jatkaa, että kiehtovinta on se, miten kidutus liittyy kauneuteen, ja että renessanssista asti lähimmäisen tuska on lumonnut ihmiset.

Pyhimyksenä Sebastianissa ei olekaan mitään erityisen inspiroivaa. Hänen kerrotaan olleen keisari Diocletianuksen suosikki ja henkivartiokaartin kapteeni. Kun Sebastian kääntyi kristinuskoon, Diocletianuksen kerrotaan määränneen hänet jousimiesten maalitauluksi. Sebastian kuitenkin selvisi hengissä, ja lopulta hänet hakattiin kuoliaaksi.

Useimmissa maalauksissa Pyhä Sebastian on kuvattu kauniiksi nuorukaiseksi, joskus tuskin teini-ikäiseksi. Yllä olevassa kuvassa oikealla Carianin Sebastian on suorastaan keimaileva, kuin mannekiininäytöksen päätähti. Henkivartiokaartin kapteeni tuskin olisi ollut näin sorja nuorukainen. Vaikuttaa siltä, että hänen hahmossaan taiteilijat pääsivät kuvaamaan alastonta miesvartaloa, jopa poikavartaloa.

Katolisen kirkon mukaan Pyhä Sebastian on hyvin monen asian suojeluspyhimys, muun muassa paavin sveitsiläiskaartin. Kun otetaan huomioon, että hänet rei'itettiin nuolilla (vaikka hän ei siihen kuollutkaan), minusta on rehellisen huvittavaa, että hän on pitsintekijöiden suojeluspyhimys. Katolinen kirkko ei mainitse homoseksuaaleja, mutta hahmon homoeroottinen kiinnostavuus on niin ilmeistä, että se huutaa. Abilio Estévez viittaa vain ohimennen Sebastianin lihaan tunkeutuvien nuolenkärkien fallossymboliikkaan, mutta jotkut kommentoijat ovat viitanneet juuri tähän puoleen.

Kiinnostus Pyhää Sebastiania kohtaan ei loppunut renessanssin jälkeenkään. Tammikuussa 2003 King's University Londonissa, Länsi-Ontariossa järjesti näyttelyn "The Feast of St Sebastian"; Pyhä Sebastian taiteessa antiikista nykypäiviin.

Villa Urpo

Villa Urpon olohuone

Eräs häiritsevimmistä nähtävyyksistä, jossa olen käynyt, on Villa Urpo Ylöjärvellä. Talon rakennutti Urpo Lahtinen, erään ajan lehtikeisari Tampereelta, mutta hän ei koskaan kyennyt asumaan siellä. Hänen taidekokoelmansa majailee rakennuksessa, mutta tällä hetkellä ei yksikään perheenjäsen. Urpo Lahtisen perinnöstä kiistellään edelleen, vaimo Maija Lahtinen on ulkomailla paossa vankeustuomiota, ja taloa pitää yllä säätiö. Urpo Lahtisen tuhkauurna on kylläkin talon pihalla.

Urpo Lahtinen keräsi taidetta kahdenkymmenen vuoden ajan. Hänen periaatteensa oli ostaa sellaista, mistä hän piti. Tuloksena on yhdistetty koti ja museo, jossa en voi kuvitella kenenkään asuvan ja säilyttävän mielenterveyttään. Urpo Lahtisen pitkäaikaiseksi ystäväksi kuvailtu Jyrki Hämäläinen on kirjoittanut:

"Urpo Lahtisen elämän loppuvuodet olivat piinallisia. Hän halusi aina olla joukkojensa sankari, edelläkävijä ja halusi ihmisten pitävän häntä miehenä, joka kaatuu saappaat jalassa. Pitkällinen, ankara rasitus, kärsimys, ahdistus, vitutus ja pelkotilat ottivat hänestä voimien vähetessä yliotteen. Alkoholi teki hirvittäviä ryöstöretkiä hänen terveyteensä. Hän ei ymmärtänyt lopettaa ajoissa."

Villa Urpon kokoelma osoittaa, etteivät vain hänen loppuvuotensa olleet kuvatun kaltaisia. Kokoelma on piinatun mielen tuote. Tässä talossa on vaikea kuvitella asuvansa. Kuitenkin lesken, Maija Lahtisen, ainakin oletetaan asuneen siellä toistakymmentä vuotta

Kuva on olohuoneesta. Mittasuhteista saa käsityksen, kun muistaa, että kuvassa näkyvä puuveistos on kolme metriä korkea. Lasipöydän alahylly, jonka esineet eivät kuvassa erotu, on täyttynyt Urpo Lahtisen matkoiltaan tuomalta voodoo-aineistolla, jonka joukossa on muun muassa aidon näköinen pääkallo samettimyssy päässään. Haluatteko katsella televisiota syysiltana, kun pääkallo hymyilee teille ja talon täyttävät, piinatut maalaukset ja veistokset alkavat liikahdella? Kun erään repivän maalauksen lihakoukussa riippuva, kidutettu mies alkaa valittaa? Kun pääoven haukkamies kiertää talon ja koputtaa nokallaan ikkunaan?

Nähtävyytenä talo kyllä on käynnin arvoinen. Sinne pääsee ilmoittautumalla ennakkoon, koska isot ryhmät eivät ole suotavia. Kauniina kesäpäivänä aaveet pysyvät aisoissa.

New Yorkin suuri orjakapina

Salemin kuuluisia noitia ei poltettu, vaikka kansanperinne Amerikassa niin on väittänyt. Sen sijaan New Yorkissa vuonna 1741 kolmetoista ihmistä poltettiin paalussa. He olivat kaikki mustia.

New Yorkissa oli vuonna 1712 ollut orjakapina, joka muistettiin vielä. Joukko orjia, joiden johtaja oli nimeltään Coffee, vannoi tappavansa niin monta kuin pystyisi kostona kovasta kohtelustaan. Orjat kukistettiin ja hirtettiin.

Vuonna 1741 kaupungissa oli mustia orjia ja vapaita mustia, jotka liikkuivat valkoisen väestön joukossa. Orjia rangaistiin kuitenkin paljon ankarammin. Vähäinen varkaus tuotti kuolemanrangaistuksen. Kun tulipalot alkoivat, kaksi mustaa, Cesar ja Prince, oli vankilassa syytettynä "täplikkään liinakankaan" varastamisesta. Kaupungissa piti kapakkaa mies nimeltä John Hughson, jota epäiltiin varastetun tavaran kätkemisestä.

Vuonna 1741 kuvernöörin talo syttyi tuleen. Palossa tuhoutui myös rakennuksen vieressä seissyt kirkko. Kun viikkoa myöhemmin syttyi erään miehen savupiippu ja sitten pitkin syksyä pieniä tulipaloja, ihmiset alkoivat puhua tuhopoltoista. New Jerseyssä paloi seitsemän navettaa, ja kaksi lähistöltä löydettyä mustaa sidottiin paaluun ja poltettiin.

New Yorkissa kuvernööri lupasi 100£ sille, joka paljastaisi tuhopolttajat. Esiin astui Hughsonin 16-vuotias palvelustyttö Mary Burton. Hän kertoi melkoisen tarinan. Hänen isäntänsä, tämän vaimo ja tytär sekä irlantilainen prostituoitu Peggy, joka oli asunut yhdessä vankilassa hirttämistä odottavan Cesarin kanssa, olivat tulipalojen sytyttäjiä. Tekeillä oli orjakapina, jossa oli tarkoitus tappaa kaikki New Yorkin valkoiset miehet ja "ottaa heidän naisensa".

Kuten Salemissakin, Maryn tarina otettiin täydestä. Vankilaan päätyi 160 mustaa ja 21 valkoista. Jossakin vaiheessa syytettyinä oli puolet kaupungin yli 16-vuotiaista miespuolisista asukkaista. Ilmiantajiin liittyi Peggy, joka toivoi tuomionsa alentamista - hänet ja Hughsonin pariskunta oli tuomittu hirtettäväksi virallisesti varastamisesta, mutta epävirallissti salaliiton pelosta. Peggyn nimien luettelu ei auttanut. Hänet hirtettiin, samoin Hughsonit. Tytär säästyi "nuoren ikänsä vuoksi". Hirteen päätyi myös opettaja nimeltään John Ury, jonka epäiltiin olevan valepukuinen jesuiittapappi. Kun Uryä alettiin epäillä, Mary Burton muisti kiireesti, että hän oli tuhopolttajien johtaja, vaikka tyttö ei aikaisemmin maininnut hänen nimeään. Tämäkään ei herättänyt epäilyksiä, katolisten pelko oli suuri.

Ury oli ainoa, joka sai asianajajan tuekseen oikeudessa; kaikki muut kaupungin lakimiehet olivat syyttäjän puolella. Ury kiisti olevansa katolinen, mutta hirteen hän joutui.

Kaupungin mustista 17 hirtettiin ja kolmetoista poltettiin paalussa. 72 mustaa ja kahdeksan valkoista karkotettiin - käytännössä vietiin orjuuteen Karibialle. Sitten Mary Burtonille sattui lipsahdus: hän alkoi syyttää varakkaita newyorkilaisia, joista yksi istui juryssä. Juttu lopetettiin kiireesti. Ainoat todisteet, joita koskaan löydettiin, koskivat kahden miehen suorittamaa murtovarkautta. Mary Burton pyysi ja sai 100£ palkkionsa.

Tämä on ainoa kerta, kun oikeus on Amerikassa tuominnut ihmisiä poltettavaksi ja tuomio on pantu täytäntöön.

Terveellinen suklaa

Suklaan terveellisyydestä keskustellaan taas uutisissa. Makeisvalmistaja Mars on julkistanut tutkimustulokset, joiden mukaan kaakaon sisältämät flavanolit auttavat diabeteksen, halvausten ja verisuonitautien hoidossa. Flavanolit ovatkin hyödyllisiä monen tutkimuksen mukaan, niitä on myös vihreässä teessä ja esimerkiksi punaviinissä. Pieni pulma on se, että kaakaon ne tekevät kitkeräksi, joten suklaan valmistuksessa ne suurin piirtein poistetaan.

Erityisesti tumman suklaan terveellisyydestä on keskusteltu jo ennen Mars-yhtymän paljastusta. "British Medical Journal" -lehti suositteli (sopivasti joulun alla) seitsemän aineen ihanneateriaa, johon pitäisi kuulua kalaa, viiniä, hedelmiä, vihanneksia, valkosipulia, manteleita ja tummaa suklaata.

Kuopion yliopiston kansanterveyden tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan tumma suklaa nostaa hyvän kolesterolin määrää. Naiset ovat jo kauan tienneet, että suklaa auttaa myös serotoniinin puutteeseen, joka taas aiheuttaa masennusta. Toisaalta Suomen Lääkärilehti pistää lujasti hanttiin, koska suklaassa on runsaasti rasvaa. Ollakseen terveellistä kaakaopuun hedelmää pitäisi nauttia kuten atsteekit tekivät.

Atsteekkien mielestä kaakaopavut olivat jumalien herkku. Quetzalcoatl-jumala toi kaakaopuun mukanaan paratiisista. Kaakaopapuja käytettiin rahayksikköinä, koska kaakaopuu ei kasva Meksikon ylängöllä, vaan Orinocon viidakoissa. Atsteekit saivat sitä veroina alistetuilta kansoilta.

Atsteekit nauttivat kaakaonsa kylmänä juomana. Se vatkattiin veden ja joidenkin mausteiden kanssa vaahdoksi ja maistui jotakuinkin kitkerältä, vaikka siihen lisättiinkin esimerkiksi vaniljaa ja hunajaa, joskus myös chilipippuria. Kaakaon uskottiin lisäävän viisautta, pidentävän ikää ja lisäävän lemmenkykyjä.

Kun Cortez toi kaakaon Espanjan hoviin, siitä tuli muoti. Siihen opittiin lisäämään sokeria, niin että kitkeryys väheni. Ranskan Ludwig XIV nai Espanjan Maria Teresian, joka opetti Ranskan hovin juomaan kaakaota. Hovi arvosti erityisesti sen oletettuja vaikutuksia lemmenlääkkeenä. Kun hovin juorujen mukaan Maria Teresia sai tumman tytön, joka kätkettiin luostariin ja sai lempinimen "pikku mauri", siitä syytettiin tumman kaakaon yletöntä juomista. (Kuningasperhe kävi usein katsomassa "pikku mauria", mutta koskaan ei ole todistettu, että hän olisi ollut hallitsijaparin jälkeläinen.)

Maitosuklaa kehítettiin vasta 1800-luvun lopulla Sveitsissä. Samoihin aikoihin suklaasta tuli makeinen juoman sijasta. Jos terveyssuklaan kehittelyyn kiinnitetään vakavaa huomiota, voimme taas palata atsteekkien kitkerään juomaan. Lemmenlääkeidea voisi edistää mainontaa, ellei muuta.

Jeff Long

Jeff Long piileksii tässä kuvassa, joka liittyy kirjaan "Tilinteon hetki"

Jeff Long on uusi nimi suomalaisessa scifi-kirjallisuudessa, vaikka hän on Amerikassa tuttu kirjoistaan, jotka koskevat Himalajan kiipeilyä (hän on kokenut kiipeilijä) ja Alamoa ja Teksasin tasavaltaa käsittelevistä romaaneistaan.

Hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa, "Helvetin piirit", oli, kuten on tapana sanoa, huikea visio. Ehkä hiukan liiankin huikea, se jätti lopussa niin paljon vastaamatta. Mahtava näky tämä kuvitelma maan sisuksissa sijaitsevasta luolamaailmasta, sen asukkaista ja heitä johtavasta Saatanasta on. Kirjaa ymmärtää vielä paremmin, kun lukee Jeffin omia mielipiteitä kirjan alkuideasta ja sen lähteistä, joihin kuuluvat niin Danten "Inferno" kuin Jules Vernen "Matka maan keskipisteeseen". Jeff sanoo saaneensa ajatuksen toisista, ihmistä muistuttavista olennoista tutkiessaan Amerikan valloituksen historiaa ja miettiessään, olisiko nykyaikana mikään muuttunut, jos ihmiskunnalle osoitettaisiin laaja, uusi, valloitettava alue, jossa pahaksi onneksi jo on asukkaat. Tältä näkökannalta katsoen "Helvetin piirit" on erinomainen kirja.

Toinen käännetty kirja, "Vuosi nolla", on kuvaus maapallon asukkaat tuhoavasta taudista ja yrityksestä kloonata menneisyyden ihmisiä, joilla ehkä on ollut tautia vastustava geeni. Tässä touhussa satutaan kloonaamaan joukko miehiä entisen Palestiinan alueelta noin 2000 vuotta sitten. Ja kuka astuukaan kuvaan...

Tästä kirjasta en suoraan sanoen pitänyt. Päähenkilö on nössö, homma hajoaa käsiin, suurin osa ajasta menee haahuiluksi. Jos jollakulla on positiivisempi asenne, toivon kommentteja.

Jeffin uusin kirja, "Tilinteon hetki", ei haukkaa enempää kuin pystyy nielemään. Niinpä se onkin jäntevä, kauhutunnelmainen seikkailuromaani, jonka luokittelisin erittäin hyvien kummitustarinoiden joukkoon. Tällä en paljasta enempää kuin järkevä lukija jo aivan alussa tajuaa: tässä kirjassa on väkisinkin oltava aave.

Tapahtumapaikka, mystinen kaupunkiraunio Kambodzan viidakoissa, on lainannut paljon Angkor Vatista. Parhaisiin jaksoihin kuuluvatkin kuvaukset, joissa monsuunin tullen kaupunki herää eloon. Viime vuosina on paljastettu Angkor Vatin loistava veden hallinta, jonka avulla khmerien kuningaskunta kasvoi sellaiseen mahtiin kuin kasvoi. Jeff Longin mielikuvitus on herättänyt henkiin myös sen kauneuden, jonka on täytynyt sisältyä tähän vesien mahtiin. Kun muinaisen kaupungin lumoukseen lisätään amerikkalaisten sotaseikkailujen jälkitrauma, saadaan kirja, joka maistuu suussa. Sen tunnelma tulee uniin. Kirjoilla on, kuten viinilläkin, jälkimaku; tämän kirjan jälkimaku on kypsä ja viipyilevä.

Macleodin klaanin haltialippu

Dunveganin linna ja haltialipun jäännökset

Klaani Macleod on laajalle levinnyt ja menestyvä klaani. Sen perintölinna on Skyen saarella sijaitseva Dunvegan. Linnassa säilytetään klaanin aarretta, kulunutta kirjaillun silkkikankaan palaa, jonka uskotaan pelastaneen klaanin kahdesti

Näin tarina kuuluu: nuori Macleodin klaanin päällikkö kohtasi kauniin neidon, he rakastuivat ja halusivat mennä naimisiin. Neito oli haltiaprinsessa eikä voinut jäädä kuolevaisten asuinmaille. Niinpä he sopivat, että pari asustaisi haltiamaassa vuoden ja päivän ja eroaisi sitten. Eron hetkellä vaimo antoi miehensä huostaan heidän poikansa ja vannotti, ettei poika koskaan joutuisi itkemään. Kyyneleinen isä vannoi.

Kun päällikkö palasi lapsi käsivarsillaan, hän suri ja murehti menetettyä rakastettuaan. Klaani huolestui ja järjesti suuret juhlat, jotta hänen sydämensä ilahtuisi. Juhlat olivat niin loistavat, että pikku pojan hoitajakin jätti holhottinsa ja hiipi katselemaan. Poika heräsi ja alkoi itkeä.

Kun hoitaja kauhuissaan ryntäsi vauvan luo, itku oli vaiennut. Kaunis nainen tuuditteli lasta ja kietoi hänet shaaliinsa. Hoitajan astuessa huoneeseen nainen katosi. Kertaakaan enää pojan ei tarvinnut itkeä. Kun hän oppi puhumaan, hän kertoi, että shaali oli hänen äitinsä lahja. Kolmasti se pelastaisi klaanin, jos se levitettäisiin lipuksi. Neljännellä kerralla se katoaisi.

Päällikkö, pojan isä, kätki lipun arkkuun. Toisiaan seuraavat klaanipäälliköt kunnioittivat lippua. Satoja vuosia myöhemmin Macdonaldin klaani alkoi sotia Macleodia vastaan. He hyökkäsivät saarelle, kun kansa oli kirkossa, telkesivät ihmiset sisään ja sytyttivät kirkon tuleen. Henkiin jääneet Macleodit kerääntyivät saaren rantaan ja avasivat haltialipun tuuleen. Samassa heidän joukkonsa kymmenkertaistui ja he löivät vaivatta Macdonaldit.

Toisen kerran lippu pelasti klaanin, kun rutto iski karjaan. Kaikki eläimet tekivät kuolemaa, klaanin jäsenet olisivat menehtyneet nälkään. He levittivät lipun eläinten ylle. Haltiajoukko ilmestyi kuin tyhjästä, kosketti karjaa ja eläimet olivat taas terveitä.

Kolmatta kertaa lippua ei ole vielä käytetty. Toisen maailmansodan aikana klaanin silloinen päällikkö lupasi, että jos saksalaiset yrittävät nousta maihin, hän levittää lipun Doverin kallioille. Maihinnoususta ei tullut mitään, joten lipun voimaa ei kokeiltu. Klaanin miehet kantavat kuitenkin lipun kuvaa taskussaan joutuessaan sotatilanteisiin. Nykyinen klaanipäällikkö, John Macleod, kantoi lipun kuvaa Keniassa taistellessaan Maumauta vastaan vuonna 1950. Hän uskoo sen auttaneen.

Saipa klaani lipun millä tavalla tahansa, aarteen nähneiden mukaan se näyttää kirjaillulta silkiltä. Ainakin se on tullut, kuten klaanin jäsenet sanovat, "kaukaisesta maasta" kauan kauan sitten. Dunveganin historia ulottuu ainakin 1200-luvulle ja lippu on aina ollut linnassa.

Vettä Marsissa?

Härmää Marsissa

Marsin mahdollisesta elämästä on kiistelty siitä asti, kun Schiaparelli luuli nähneensä siellä kanavia. Elämää ei voi olla ilman vettä, joten kiista on kiteytynyt veden mahdolliseen esiintymiseen planeetalla. Tällä hetkellä Mars ei anna mitään merkkejä vedestä (kuvan härmä on hiilihappojäätä, niin kodikkaan pakkasaamuiselta kuin se näyttääkin), mutta jotkut sen pinnanmuodot näyttävät vapaana virtaavan veden aiheuttamilta.

Maasta on löydetty meteoriitteja, jotka ovat tulleet Marsista. Sikäli kuin ymmärrän, idean mukaan Marsiin osunut pommitus on irroittanut sen pinnasta kiviä, jotka taas ovat taivaallisen biljardipelin ajamina poukkoilleet Maan kiertoradalle ja päätyneet meidän tutkittaviksemme. Näitä Mars-meteoritteja kutsutaan nakhliiteiksi. Niiden tutkiminen aiheutti kymmenisen vuotta sitten sensaation, koska niistä julistettiin löydetyn bakteerien jälkiä. Tämä löytö on sittemmin kumottu. Nyt nakhliittien sisältämä argon-kaasu on johtanut teoriaan, jonka perusteella Mars on ollut kylmä ainakin 3,5 miljardia vuotta. Kun kivi lämpenee, sen sisältämät kaasut, myös argon, vuotavat ulos. Nakhliiteilla on kaikki argoninsa jäljellä. Se näyttäisi todistavan, että Mars on ollut sulana elämänsä ensimmäiset 100 miljoonaa vuotta, mutta seuraavat 3,5 miljardia syväjäätyneessä tilassa.

Edelleen ovat selitystä vailla pinnanmuodot, jotka vaikuttavat veden luomilta. Tällaisten kehittymiseksi Marsin olisi pitänyt omistaa virtaavaa vettä pitkiä aikoja, vaikka vesi nyt olisikin painunut jäisenä pinnan alle tai haihtunut. Vesi on tärkeää, koska useat tahot suunnittelevat miehitettyä lentoa Marsiin. Veden löytyminen,vaikka vaikeistakin paikoista, helpottaisi suuresti paluumatkaa.

Mars-kuvista on luettu monenlaisia asioita. Hyvä esimerkki on niin sanottu "Marsin kasvot". Kun villi mielikuvitus pääsee laukkaamaan, kuvasta saa irti melkoisesti.

Vaikka Marsissa ei olisikaan ollut elämää 3,5 miljardiin vuoteen, siellä voi olla tulevaisuudessa. Marsin miehitystä, siirtokuntien perustamista ja maankaltaistamista suunnitellaan paitsi useissa scifi-kirjoissa, myös aivan vakavasti esimerkiksi NASAssa. Hurjimmat ideat esittävät, että ihminen laskeutuisi Marsiin jo 20 vuoden päästä. Kun otetaan huomioon, ettei ihminen tunnu millään pääsevän edes omalle avaruusasemalleen, tämä on optimistista. Jokaisella on silti mahdollisuus käydä vilkaisemassa Mars-retkikunnan tulevia oloja Mars Base -sivulta.

Ja Tampereella on mies, joka kävelee parhaillaan kohti Olympus Mons-vuorta Akateemisen Kirjakaupan ja Stockmannin välissä. Valkopukuinen vaeltajamme alkaa olla puolimatkassa.

Aleksandra Marinina

Alexandra Marinina ja vaaleita slaavittaria

Marina Anatoljevna Alexejeva kirjoittaa nimellä Alexandra Marinina. Suomeksi on saatu nyt neljä kirjaa Anastasia Kamenskajasta (Nastjasta), rikostutkijasta, jonka ura muistuttaa suuresti Marininan omaa uraa. Marininan isä oli miliisiupseri, äiti oikeustieteen professori. Marinina itse aloitti sisäministeriön laboratorioapulaisena, kohosi miliisiluutnantin arvoon ja siirtyi tieteelliselle uralle aiheenaan rikostilastot ja kriminologia. Hän jäi 1998 eläkkeelle miliisin everstiluutnanttina ja alkoi kirjoittaa

Jokainen kirja-arvostelija on ottanut asiakseen huomauttaa, miten samankaltainen Nastja on kuin kirjailija itse. Minä tunnen velvollisuudekseni osoittaa erot. Nastja on huomaamaton hiirulainen, "valkopäinen rotta", kuten vihamielinen todistaja häntä luonnehtii. Sen vuoksi hän voi esiintyä valepuvussa, vaikka hän harvoin käyttää tätä taitoaan. Hän on ilmeisesti vaalean slaavittaren tyyppiä, hiukan vedellä jatketun maidon kaltainen. Marinina itse on, kuten kuvasta näkyy, tumma, käskevä ja erottuu mistä joukosta tahansa. Kuvittelen, että hänestä on ollut hauskaa luoda hahmo, joka voi sivustakatsojana tarkkailla ihmisiä. Marinina on itse sanonut:

"Rikoksessa itsessään ei ole mitään kiinnostavaa eikä voi ollakaan. Sen vuoksi kirjani eivät koske rikoksia. Ne koskevat ihmisiä, heidän elämäänsä, sielujaan, ajatuksiaan, kaikkea, mikä on heidän tekojensa takana, vaikka nämä teot olisivatkin rikollisia."

Kuvittelen, että pitkä ura rikostilastojen parissa on herättänyt hänessä nälän tietää, mikä tämän kaiken takana on. Millaiset motiivit ovat johtaneet tekoihin, jotka hänen taulukkojaan täyttävät. Miten kuivat numerotiedot ovat vaikuttaneet ihmisiin. Koska hän ei ole päässyt siitä selville tosielämässä, hän istunut kirjoittamaan sen kaiken romaaneihinsa.

Marinina ei ole pyrkinyt luomaan Moskovasta paikan, jossa voi haistella syysilman tuoksua ja kuulla, miten ihmisten askeleet kaikuvat, kun he kiiruhtavat metroon. Hän ei maalaile. Sen sijaan hän näyttää Moskovan, jossa rikos, petos, piittaamattomuus ja mädännäisyys tunkeutuu kaiken läpi kuin myrkyllinen höyry. Kukaan ei edes kummastele. Yliopiston opettajat sietävät äärettömän epäpätevää naista, koska tämän miehellä on virka sotilasinstituuissa ja sotilasinstituutin oppilaiden ei tarvitse mennä armeijaan; niinpä opettajat ottavat vastaan lahjuksena 10 000$, antavat naiselle 5000$ ja simsalabim, pojan ei tarvitse mennä armeijaan. Duuman jäsenen murhasta nousee hankalia kysymyksiä, niinpä murhaaja soittaa naapurilleen ja tämä antaa auliisti alibin yheisestä matkasta datshalle. Paha vain, että naapuri on todistajana raiskausjutussa; vähän lisää rahaa, ja miliisi poistaa hänet todistajalistaltaan. Nastja itse on hyvissä väleissä mafiapomon kanssa, he auttavat toisiaan eri jutuissa, mutta tiettyjen sääntöjen mukaan; Nastja ei ota eikä anna rahaa, mutta kyllä työapua, kuten varjostajia, asemiehiä ja tietoja. Rahan vastaanottamisesta voisi mennä virka.

Nastja tarvitsee tiedon toisen piirin miliisiltä, mutta tämän ovi on lukossa ja sisällä on votkajuhlat keskellä työpäivää. Nastja menee viereiseen huoneeseen ja soittaa: "Mitä tämä oikein on?" "Juhlimme Solohovin syntymäpäivää." "No, sehän on selvä, sitten minä ymmärrän." Kyseessä on kulmakunnan pikkurikollinen, joka täyttää neljätoista vuotta, niin että hänet saa lopultakin vastuuseen teoistaan. Toinen miliisi huolestuu: "Entä, jos osuu hellämielinen tuomari, pojalla juopot vanhemmat, antaa vain ehdollista." "No, lahjomme tuomarin

Nastja itse on oudon väritön hahmo, viileä sivustakatsoja, mutta useat muut naistyypit Marinina maalaa vahvoin vedoin, realistisiksi, mitään kaihtelemattomiksi, täysin vailla idealismia oleviksi selviytyjiksi. Silti heidän käy usein huonosti. Tässä maailmassa ei puhuta oikeudenmukaisuudesta, sitä ei ole. Puhutaan vain ruplista, tai vielä mieluummin dollareista. Parhaat isähahmot ovat Nastjan esimies, lempinimeltään "Limppu", ja mafiapomo Denisov. Parhaiten häntä ymmärtää rikollisjärjestön johtaja Arsen, joka on entinen KGP:n upseeri ja ryhtynyt rikolliseksi, koska hän nauttii ihmisten johdattelemisesta ja pitämisestä otteessaan. Tässä maailmassa Nastja joutuukin olemaan viileä, jopa kova.

Kaikesta huolimatta kirjoissa on lämpöä, joka tulee venäjän kielen rikkaudesta. Olli Kuukasjärven käännös on säilyttänyt kielen pehmeyden ja värikkyyden.

Mustalaisvankkurit

Vardo

Mustalaiset (käytän sanaa tässä, koska se liittyy romanttisiin mielleyhtymiin suomalaisessa kansanperinteessä, vaikka se ei enää ole poliittisesti korrekti sana) yhdistetään varsinkin romanttisissa tarinoissa vankkureihin. Lotianun filmissä "Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen" venäläinen mustalaisheimo kavalsi osan joukostaan, kun poliisit alkoivat polttaa vankkurien pyöriä. Suomen romanit ovat tietääkseni ajaneet kärryillä, mutta erityisesti Englannissa "vardo", mustalaisvankkurit, koki kulta-aikansa noin 1850 - 1920. Eräs viktoriaanisen ajan vaeltajaelämän kuvaaja kertoi markkinoista, joilla alkoi tappelu kahden heimon välillä. Kun poliisit tulivat, kaikki vankkurit ajettiin liikkeelle ja kylästä lähtevällä teillä kiiti puolentoista mailin mittainen yhtämittainen jono koristeellisia vankkureita.

Evankelista "Gipsy" Smith kirjoitti omaelämäkerrassaan, että nuori aviopari aloitti liittonsa ostamalla vankkurit "gorgiolta", valkolaiselta. Englannin mustalaiset eivät koskaan rakentaneet omia vankkureitaan. Vankkurit maksoivat 40-150£. Ne saattoivat olla hyvinkin ylellisiä malliltaan ja koristelultaan. 1920-luvulla gypsies alkoivat siirtyä autoihin ja asuntovaunuihin. Nykyään Englannin mustalaiset käyttävät yksinomaan asuntovaunuja, perinteiset vardot ovat kadonneet.

Samanaikaisesti "new age" -väki on kiinnostunut vankkureista, joiden kauppa käy vilkkaana. Muotia ovat vauhdittaneet fantasiakirjailijat, jotka ovat perin mielistyneet vaeltavaan vankkurikansaan. Esimerkiksi Mercedes Lackeyn kirjoissa voi perehtyä vaunuissa asumisen riemuihin ja harmeihin.

Jopa hotellit tarjoavat vankkurimajoitusta. Muistelenpa, että 80-luvulla suomalainen matkatoimisto tarjosi vankkurilomaa Irlannissa, johon tietysti sisältyivät hevoset. Olisi saattanut olla mielenkiintoinen kokemus varomattomalle.

Levottomat lehmät

Lehmä se kuun yli loikki

Liechtenstein onnistui ylittämään uutiskynnyksen kieltämältä lehmiltä huumeen käytön. Maanviljelijöillä on ollut tapana syöttää lehmilleen hamppua. Onnelliset ja rauhalliset lehmät tuottavat enemmän maitoa. "Lehmät ovat stressaantuneita nykyisin", sanoo hampunkasvattaja Jean-Pierre Egger. Nyt Liechtensteinin hallitus on kieltänyt tämän tavan. Heitä huolettaa, että maitoon jäisi cannabisjäämiä. Maanviljelijät puolestaan sanovat, että eurooppalainen hamppu on eri juttu kuin aasialainen - lehmät ottavat rennosti, mutta ne eivät lennä korkealla.

Kansantapa on syksyisin panna kukkia lehmien sarviin ja sitoa lypsyjakkara parhaan lehmän niskaan - kuulostaa hiukan epämukavalta lehmälle. Mieleeni tulee pakostakin näky jodlaavista lehmistä kukka tukassaan ja silmät pyörien päässä. Hippiajatukset on paras jättää - ei enää hamppua naudoille.

Liechtenstein on niin pieni maa, että sinne mahtuu vain 250 km teitä ja muutama hiihtokeskus. Ja Liechtensteinin prinssihallitsija - maa on monarkia. Liechtensteinin ensimmäinen monarkki mainitaan 1100-luvulla, joten kun Saksa yhdistyi, Liechtenstein pysyi itsenäisenä. Asukkaita on hiukan yli 33 000. Päätuotteisiin kuuluvat - tietysti - postimerkit, kuten kaikissa postimerkkimaissa. Rahanpesusta maata on epäilty, mutta juuri pari päivää sitten Liechtenstein otti käyttöön sitä torjuvan lain. Voi, ei hamppua, ei mafian pyykkäreitä - kuulostaa tylsältä paikalta.

Venäläiset turnajaiset

Venäläiset Tolkien-fanit taistelussa

Venäjällä harrastetaan innokkaasti taisteluja ja turnajaisia. Puistot ja metsät kaikuvat miekkojen kalskeesta. Venäläiset larppaajat eivät ota aiheitaan ja roolimallejaan vanhoista bylinoista, vaikka niistä saisi upeita aiheita. He esittävät Tolkienin kohtauksia paikoissa, joille on annettu haltiakieliset nimet. Myös Harry Potterin ihailijoilla on roolipelinsä.

Harrastajilta vaaditaan Venäjällä vielä enemmän kuin länsimaissa. Täällä ovat markkinavoimat keksineet alan - tietääkseni Lahden tienoilla työskentelee ainakin yksi miekkamestari, ja luonnollisesti Internetin kautta toimii postimyynti. Venäjällä asiat ovat hankalammat. Lähes kaikki on tehtävä itse.

Ehkä juuri siksi Venäjällä on tapahtunut ensimmäinen kuolemaan johtanut kaksintaistelu miekoin kaiketi satoihin vuosiin. Ekaterinburgissa Siperiassa 31-vuotias Aleksei Zhivaev löi kypärätöntä vastustajaansa päähän miekalla, joka oli puolitoista kertaa niin pitkä kuin vastustajan miekka. Tätä ei olisi todellisessa kaksintaistelussa sallittu. 16-vuotias Oleg kuoli päävammoihinsa. Aleksei osallistuu edelleen Uralin Historiallisen Miekkailuseuran otteluihin. Hän on maksanut 1 400$ "moraalisista vahingoista" Olegin vanhemmille, jotka eivät vaadi mitään raskasta rangaistusta Alekseille. Olegin isä on myös innokas roolipelaaja.

Etsintäkuulutus

Tunteeko joku näitä heppuja, erityisesti sitä, jolla on punainen pelipaita päällään? Kyseinen kaveri syyllistyi väkivallantekoon Tampereella Olavi Virran puistossa noin klo 15: 30 20/7. Vasemmanpuoleisen miekkosen nimi on luultavasti Jani Pulkkinen tai Pullinen. Punapaitainen ei esitellyt itseään, mutta hyökkäsi 60-vuotiaan sydänsairaan miehen kimppuun.
Minulla sattuu olemaan oma lehmä ojassa, koska kyseinen mies on aviomieheni ja kuva on ottamani. Mieheni ei syyllistynyt mihinkään sen pahempaan kuin kysymykseen "aiotteko kusta julkisella paikalla?"
Urheilupaitainen kävi kimppuun, sylki päälle, löi rintaan ( mikä sydänleikkauksen huomioon ottaen olisi voinut johtaa tapposyytteeseen) ja poltti tupakalla vaatteet pilalle. Vasemmanpuoleinen kävi minun kanssani nokkapokkaa, mutta ei ollut väkivaltainen. Poliisi on pannut haun päälle, mutta jos joku tuntee, niin olisi kiva tietää. Vaatteet on syytä korvata puhumattakaan siitä, että haluaisin henkilökohtaisesti vedellä jätkää korville.

Roslinin kissat

Englannissa on vuosia huhuttu isoista kissapedoista, useimmiten mustista, joita on nähty nummilla ja vuorilla, jopa esikaupungeissa ja puutarhoissa. Olin taipuvainen panemaan nämä tarinat Ruokolahden leijonan sarjaan, mutta vakavasti otettavat sanomalehdet kertovat näitä tarinoita erityisesti Skotlannissa. Isoja kissoja tarkkailemaan on perustettu yhdistyksiä (onhan sitä tietysti UFO-seurojakin). Kuvia ei ole, mutta kuvauksia sitä enemmän. Edinburgh News -lehti antaa täysin uskottavan selityksen. Englannissa on ollut useita yksityisiä eläintarhoja ja joillakin ihmisillä on ollut isoja kissoja lemmikkeinä. Kun laki 1976 kielsi pitämästä vaarallisia eläimiä lemmikkeinä, jotkut päästivät eläimensä vapaaksi. "British Big Cat Society" arvelee, että 50-100 kissapetoa voi olla irrallaan.

Tietyllä tavalla Englannin havaintoja vahvistaa helmikuinen tarina Los Angelesista. Siellä poliisit ampuivat tiikerin 40 mailin päässä kaupungista.

Palatakseni Englantiin, Sydenhamissa, Lontoon esikaupungissa, mies joutui painimaan ison kissapedon kanssa.

Mr Holder, a DJ, said that the animal lunged at him, knocking him to the ground.
He said: "I could see these huge teeth and the whites of its eyes just inches from my face. It was snarling and growling, and I really believed it was trying to do some serious damage. I tried to get it off but I couldn’t move it, it was heavier than me. I was scared. I really thought my life was in danger but all I was worried about was my family. It was an absolute nightmare."

Pieni epäilys on mielessäni. Jos näille pedoille - tai ainakin joillekin niistä - on näin maallinen selitys, karanneet lemmikit tai eläintarhan eläimet, miksi niitä kutsutaan "Roslinin pedoiksi"? Roslinissa on keskus, jossa kloonattiin mm. Dolly-lammas, ja ainakin yksi uskonnollinen järjestö on paiskonut keskusta raamatunlauseilla. Roslinin peto voi olla kotoisin Raamatusta eikä eläintarhasta. Eihän Tampereeltakaan ole löydetty kengurua.

Bismarckin tuho

Taistelulaiva Bismarck

Sotaa käsittelevät kirjat ovat usein kuin sota itse; sotkuisia, massiivisia, vaikeita käsittää. Merisotaa koskevat tarinat ovat toista. Niiden päähenkilöitä ovat laivat, ja ne kulkevat kauniin kaaren kuin antiikin tragediat ja päättyvät kirkkaaseen tuhoon. Niin on ainakin taistelulaiva Bismarckin sodasta kertovan tarinan laita.

Bismarck oli maailman toiseksi suurin alus. Suurin oli brittien ylpeys, taistelulaiva Hood. Bismarckin ainoa purjehdus kesti yhdeksän päivää, ja niiden päivien aikana se tuhosi Hoodin ja tuhoutui itse.

Tarinan kertovat erittäin hyvin Michael Tamelander ja Niklas Zetterling kirjassa "Bismarck". Siinä on koko draama; miten "Bismarck" ja raskas risteilijä "Prinz Eugen" livahtivat 19. toukokuuta 1941 Skagerrakin ja Kattegatin kautta Atlantille tuhoamaan brittien saattuekuljetuksia. Miten ne paljastuivat, kun "Prinz Eugen" otti lisää polttoainetta Bergenin satamassa. Miten brittien "Home Fleet" ei ensin uskonut lentokoneen ottamia kuvia, mutta onnistui sitten tavoittamaan suuret saksalaiset laivat.

"Hood" oli isompi kuin "Bismarck", mutta iäkkäämpi, ja sen panssarointi ei ollut yhtä vahvaa. Kun laivat ryhtyivät taisteluun, pelkkä huono onni johdatti "Bismarckin" kranaatin "Hoodin" kordiittivarastoon ja "Hood" räjähti. Laiva tuhoutui valtavana tulipallona. Sen yli 1400 miehen miehistöstä pelastui kolme.

Kun Churchill kuuli "Hoodin" tuhosta, hän käski: "En välitä, kuinka hoidatte asian, mutta upottakaa "Bismarck"!" Briteillä ei ollut mitään modernia eikä riittävän suurta, mutta "Home Fleet" alkoi koota laivojaan. Seurasi jännittäviä tunteja. "Bismarck" lähetti "Prinz Eugenin" jatkamaan saattuejahtia yksin (se ei saanut mitään aikaan ja palasi Ranskaan). Britit kadottivat sumussa "Bismarckin", joka oli kääntynyt kohti Ranskaa sekin. Sitten lentokonetiedustelu tavoitti "Bismarckin" uudelleen. "Bismarck" olisi päässyt silti pakenemaan, mutta taistelussa oli mukana lentotukialus "Royal Ark", jonka syöksypommittajat yrittivät parastaan. Itse asiassa ne löysivät aluksen, jonka suhteen hyökkäyssuunta, pilvipeite, hyökkäyskorkeus olivat kaikki täydellisiä; laiva vain oli väärä. Se oli brittien "Sheffield". Onneksi yksikään torpedo ei osunut, ja peräytyvät pommittajat sähköttivät lammasmaisesti: "Anteeksi möhläys"

Kun "Bismarckin" viimeinen taistelu alkoi, näytti siltä, että mikään ei pystyisi nujertamaan sitä. Yksi sattumanvarainen torpedo osui kuienkin sen peräsimeen ja "Bismarck" alkoi kiertää ympyrää. Brittien susilauma sai sen kiinni. "Hood" oli tuhoutunut yhdessä loistokkaassa räjähdyksessä; "Bismarck" hakattiin hitaasti liekehtiväksi romuläjäksi. Kuoliniskun sille antoivat omat miehet, jotka näkivät taistelun toivottomaksi ja räjäyttivät konehuoneen. "Bismarckin" yli 2000 miehestä pelastui 144.

Kun "Bismarck" yritti saada peräsintään toimimaan ja brittien risteilijät olivat saamassa sitä kiinni, eräs upseeri meni messiin ja näki varsin masentuneen näköisen miehen. Hän kysyi, mitä mies ajatteli. Tämä vastasi: "Mietin vain juuri, ettei vaimoni tiedä, että hänestä tulee tänään leski."

Traagisinta tässä tuhon tarinassa on, että se oli täysin turha. Suurten pinta-alusten aika oli jo ohi - jos sitä oli koskaan ollutkaan. Sukellusveneet olivat äärettömästi tehokkaampia kauppamerenkulun tuhoamisessa, ja lentotukialukset olivat meritaistelun uusi ase, kuten "Bismarck" sai huomata ja Tyynellä merellä japanilaiset. "Hoodin" ja "Bismarckin" kaltaiset alukset olivat ylväitä mammutteja.

"Bismarck" lepää meren pohjassa, mutta sen tarina ei ole ohi. Hylylle tehdään sukellusretkiä, ja puhutaan sen nostamisesta.

Nanye-hi, rakastettu nainen

Nanye-hin kadonnut patsas

Nanye-hi syntyi 1738 isorokkoepidemian aikana, joka tappoi lähes puolet cherokeeheimosta. Hänen nimensä Nanye-hi, "Hän joka kulkee", muistuttaa cherokeemytologian henkikansaa, Nunne-hitä.

Nanye-hi meni naimisiin Kuningaskalastajan kanssa ja 17-vuotiaana hänellä oli kaksi lasta, Ka-ti ja Hiskitihi, "Viiden tappaja". Taliwan taistelussa creek-heimon kanssa vuonna 1775 Nanye-hi taisteli miehensä rinnalla ja pureskeli miehensä lyijyluoteja tehdäkseen niistä kuolettavampia. Nanye-hin aviomies kaatui. Nanye-hi otti miehensä kiväärin ja ryntäsi huutaen taisteluun. Nanye-hin johtama hyökkäys ajoi creekit pakoon.

Heimo kohotti Nanye-hin Ghighaun, "rakastetun naisen" asemaan. Ghighau johti naisten neuvostoa ja istui miesten sotaneuvostoissa. Cherokeet uskoivat henkien puhuvan "rakastettujen naisten" kautta, joten Nanye-hin sanalla oli runsaasti painoa. Hänellä oli yksinomainen päätösvalta sotavankien suhteen. Hän valmisti myös taikajuoman, jota soturit joivat ennen taistelua.

Englantilainen kauppias Bryant Ward asettui cherokee-heimon pariin 1750-luvun lopulla. Hän nai Nanye-hin, joka käytti sen jälkeen englantilaista nimeä Nancy Ward. He saivat tyttären, Elizabethin. Bryant Wardilla oli vaimo Etelä-Carolinassa, mutta cherokee-kulttuuriin ei kuulunut elämänikäinen avioliitto, joten tämä seikka ei haitannut cherokee-liittoa. Bryant Ward muutti kuitenkin joidenkin vuosien kuluttua takaisin valkoisen vaimonsa ja perheensä luo. Nancy Ward vieraili usein heidän luonaan ja sai aina osakseen ystävyyttä ja kunnioitusta.

Nancy Ward näki, että asuttajat olivat tulleet jäädäkseen. Hän teki parhaansa sovittaakseen nämä kaksi erilaista kansakuntaa yhteen. Hän osallistui voimakkaasti useisiin rauhansopimuksiin. Mm. vuoden 1781 sopimusta solmittaessa Nancy Ward piti vahvan puheen, jossa hän kannatti rauhaa ja ystävyyttä intiaanien ja valkoisten siirtolaisten kesken. Valkoiset sotilaat olivat erityisen hämmentyneitä naisen esiintymisestä kunnioitettuna puhujana näin vaikutusvaltaisessa tilaisuudessa. Historiaan on kirjattu, että vuoden 1781 sopimus oli ainoa, jossa intiaaneilta ei vaadittu lisää maata rauhan takuuksi.

Nancy varoitti usein hyökkäyksistä asuttajia vastaan ja pelasti kerran naisen polttopaalusta. Tältä naiselta, Lydia Beanilta, Nancy oppi voin ja juuston valmistuksen ja opetti nämä taidot myöhemmin cherokee-heimon naisille.

1790 Nancy tuli tunnetuksi nimellä "Granny Ward", koska hän otti luokseen orpolapsia. Samaan aikaan cherokee-heimon tavat olivat muuttuneet: he alkoivat asettua paikoilleen ja viljellä maata valkoisten siirtolaisten tavan mukaan. Naiset menettivät vaikutusvaltaisen asemansa; Nancy Ward oli viimeinen "rakastettu nainen" cherokee-heimon historiassa.

Maanluovutusten yhteydessä Nancy joutui muuttamaan syntymäkylästään Chotasta. Hän muutti etelään Ocoee-joen varrelle ja piti siellä majataloa kuolemaansa asti vuonna 1822. Hänet on haudattu läheiselle kukkulalle yhdessä poikansa Viiden tappajan ja veljensä Korpin kanssa. Amerikan Vallankumouksen Tyttäret pystyttivät haudalle muistomerkin vuonna 1923.


Nancy Wardin hauta

Muistomerkki ei ole se, jota haudalle ensin ajateltiin. 1900-luvun taitteessa kivenhakkaaja, jonka arvellaan olleen Nancy Wardin jälkeläinen, veisti monumentin, joka esitti Nancy Wardia sylissään karitsa ja jaloissaan muistokilpi, jossa lukee vuosiluku 1776 (sinä vuonna Nancy varoitti siirtolaisia serkkunsa "Laahaavan kanootin" hyökkäykseltä). Muistomerkki päätyi kuitenkin valkoisen naisen haudalle - miten, siitä on erilaisia tarinoita. Muutamia vuosia sitten patsas varastettiin eikä sitä vielä ole löydetty.

Newsweek-lehti on esitellyt Nancy Wardin sarjassaan "poliittisesti vaikutusvaltaisia naisia".

Macquarien villikissat

Näkymä Macquarien saarelta

Australian ympäristöministeri on kesäkuussa palkinnut mitalilla biologi Geoffrey Copsonin hänen ansioistaan kissantappajana.

Tämä vaikuttaa vähän julmalta, mutta tilanne kertoo paljon luonnonsuojelun ongelmista valtamerien saarilla. Macquarie on saari noin puolivälissä Etelämantereen ja Tasmanian välillä. Se on tunnettu hylkeistään ja lukuisista lintulajeistaan, albatrosseista, pingviineistä ja useista lajeista, joita ei tavata mistään muualta maailmasta. Kotoperäisiä lajeja on kuitenkin vähemmän kuin ennen ja syynä ovat hylkeenpyytäjien tahallaan tai vahingossa tuomat eläinlajit - kaniinit, kissat, rotat ja hiiret.

Macquarie löydettiin vuonna 1810 ja sai nimensä silloisen Uuden Etelä-Walesin, nykyisen Australian kuvernöörin Lachlan Macquarien mukaan. Paljon muuta miesparka ei aikaan saanutkaan, mutta se on toinen tarina, kuten Kipling sanoo. Hylkeenpyytäjille saari oli paratiisi. Ajat muuttuivat, ja vuonna 1997 saari julistettiin kuuluvaksi maailman luonnonperintöön.

Saaren eläimistöä alettiin vapauttaa vieraista hyökkääjistä. Kaniinit hoidettiin ensin. Ne söivät saaren alkuperäistä kasvistoa. Keino oli sama kuin Australiassakin, niihin tartutettiin myxomatosis. Koska saaren villiintyneet kissat menettivät kaniinien muodostaman ravintolähteen, ne siirtyivät saalistamaan lintuja. Kissoja ryhdyttiin metsästämään ansoilla, ampumalla ja myrkyillä. Geoffrey Copson ryhmineen työskenteli 30 vuotta. He hävittivät tuhansia kissoja vuodessa, ja nyt arvellaan, että jäljellä on kymmenkunta kissaa.

Seuraava ongelma ovat tietenkin rotat ja hiiret, joita kissat eivät enää saalista. Geoff Copsonilla voi hyvin olla toiset kolmekymmentä vuotta jäljellä rottien parissa. He tuntevat jo saaneensa palkkionsa - useat harvinaistuneet linnut ovat palanneet pesimään Macquarielle.

Saalistajat ja saalistettavat

Macquarie-saari nyt

Saba Douglas-Hamilton

Saba, Dudu ja äksyilevä elefantti

Toisilla perheillä on onni siirtää kiehtovia ammatteja vanhemmilta lapsille. Iain Douglas-Hamilton sai 23-vuotiaana tutkijanalkuna tehtäväkseen laskea elefantteja Lake Manyaran kansallispuistossa. Hänen kiehtovista kokemuksistaan krtoo kirja "Viisisataa elefanttia". Kirjassa kuvataan myös, miten hän tapasi Orian ja meni naimisiin tämän kanssa. Elefanteista tuli perheen elämäntyö. Iain kehitti radiokaulussysteemin, jota vieläkin käytetään. Hän tutustui läheisesti useisiin elefantteihin - kirjan hellyttävin kuva on se, missä Oria esittelee vastasyntyneensä nuoelle elefanttinaaraalle Virgolla, jolla itselläänkin oli poikanen.

Pari sai kaksi tytärtä, Saban ja Dudun, jotka viettivät villin lapsuuden Afrikan eläinten parissa. Kuva perhealbumissa esittää, miten Dudu saa potkun elefantilta sen vaikuttamatta mitenkään erityisesti -vähän kuin maalaislasta olisi potkaissut lammas. Iain ja Oria perustivat järjestön "Save the Elephants" - STE. STE sai taakseen merkittäviä henkilöitä prinssi Bernhardista tutkimusmatkailija Sir Wilfred Thesigeriin.

Saba luki itsensä sosiaaliantropologiksi - hänen äitinsä oma ala. Hän ajautui kuitenkin kuin pakon sanelemana eläintutkimukseen. Hänen tutkittaviaan ovat olleet simpanssit, elefantit (tietysti!) ja leijonat. Siinä sivussa hän on kiinnostunut useista laumaeläimistä Lapin poroista Arabian kameleihin. Hän ja Dudu toimivat yhdessä ja tekevät filmejä mm. BBC:lle. Sabaa näkee esimerkiksi kanavalla "Animal Planet". Hänen tutkimuskohteitaan on mm. leijona, joka on adoptoinut antiloopin.

Saba on syntynyt erämaahan; on kiinnostavaa nähdä, irroittaako se koskaan otettaan.

Pariisi, heinäkuun 14.

Heinäkuun 14. päivä on Bastiljin valtauksen muistopäivä, Ranskan kansallispäivä.



Sotilasparaati on kansallinen päivähuvi. Sekä ranskalaiset että turistit kerääntyvät niin lähelle Champs Elyseetä kuin pääsevät, puikkelehtivat tankkien ympärillä ja kuvaavat toisiaan niiden edessä. Kärsivälliset poliisit pitävät yleisöä aisoissa.

Pitkin päivää heitellään koiranpommeja ihmisten jalkojen juureen ja yleensä pidetään iloa. Iltaa kohti juhlat kiihtyvät. Entisessä Saint Antoinen kaupunginosassa, josta Bastiljin valtaajat aikoinaan lähtivät liikkeelle, tanssitaan kaduilla. Illalla pidetään suuri valonäytelmä kaupungin keskustan yllä. Seinellä liikkuvat jokialukset, joista kalleimmissa loistavat kyntteliköt, kun ihmiset nauttivat kalliista illallisesta musiikin soidessa. Halvemmat vesibussit kulkevat jokea edestakaisin täynnä turisteja.

Useimmat pariisilaiset viettävät iltaa tavalliseen tapaansa katukahviloissa. Kun meno käy liian villiksi, he lähtevät kotiin ja jättävät kentän turisteille ja nuorisolle.

Pariisin alla, katakombeissa, lepäävät kaikessa rauhassa Bastiljin valtaajien luut muiden nimettömien pariisilaisten kanssa. Notre Damen kappeleissa on myös hiljaista ja rauhallista. Yksinäinen rukoilija polvistuu kuoriaitauksen ääreen.

Poliisikoirat

Como työssä (kuva Risto Siimes)

Suomessa on ollut poliisikoiria jo vuodesta 1909. Ensimmäiset saksanpaimenkoirat esiteltiin vuonna 1907, ja poliisimestari Calonius innostui rodusta ja jätti 1908 kuvernöörille kirjallisen anomuksen saada tuottaa Suomeen poliisikoiriksi soveltuvia koiria. Anomukseen suostuttiin ja ensimmäiset kaksi koiraa tuotiin maahan.

Aluksi poliisikoirat koulutettiin vihaisiksi, koska niiden tehtävä oli puolustaa isäntäänsä ja ottaa konnia kiinni, kuten osoittaa taulukko vuodelta 1912:

Varkaus, murhapoltto, murhayritys, ryöstö jne.  163

Kulkureita ympäristössä                         175

Korttipelureja                                   40

Ilkeyden harjoittajia                            21

Viinatrokareita                                  26

Juopuneita                                      833

Eksyneitä lapsia                                  5

Yhteensä                                       1263 

----------------------------------------------------

Nykyään koirien tehtävästä vain osa on "ilkeyden harjoittajien" kiinniotto. Meillä on tunnistuskoiria, palokoiria, ruumiskoiria ja rauniokoiria. Koira jakaa työn ja perhe-elämän isäntänsä kanssa, kuten Como-koira, josta sen ohjaaja Jarmo Lehtinen kertoo. Koirat palvelevat noin kahdeksan vuotta ja oppivat koko ajan; niiden työ alkaa arviolta kaksivuotiaana ja eläkkeelle ne jäävät 10-vuotiaina. Valtio maksaa koirallekin virkamieseläkettä.

Tunnistuskoiria alettiin kouluttaa vuonna 2003. Koiraa harjoitetaan testiradalla, jossa on etsittävän hajun lisäksi viisi muuta hajua. Koirien ohjaajat käyttävät päivän viikosta hajujen keräämiseen. Hajuista voidaan tehdä myös rekisteri, Unkarissa on hajupankkeja, joissa säilytetään jopa 20-25 vuotta vanhoja hajuja.

Palokoirat ovat uusi palvelukoiramuoto. Koira on hyödyllinen erityisesti palopaikoilla, jotka ovat palaneet maan tasalle. Koiran herkkä nenä auttaa sellaisissakin oloissa paljastamaan esimerkiksi palavan nesteen. Suomen palokoirat opetetaan ilmaisemaan seitsemän erilaista palavaa ainetta. Palopaikalla vaihdellaan kahta koiraa, jotta koira ei väsy. Sillä tavoin koira voi työskennellä jopa viikon ikäisellä palopaikalla, eikä edes sade haittaa sen vainua. Pahin ongelma ovat tassut, jotka pitää erityisesti suojata, ja kemikaalit, joille koira voi altistua.

Vaikka useimmat poliisikoirat ovat saksanpaimenkoiria, belgianpaimenkoiria on yhä useammin ilmestynyt joukkoon. Olipa koiran rotu mikä tahansa, lujasti se kiintyy ohjaajaansa. Myös poliisille koiran menettäminen on paha paikka. Koiran menetyksiä työssä tapahtuu toisinaan. Tampereella muistetaan koira, joka tappajaa takaa-ajaessaan jäi auton alle ja kuoli. Koko Suomi järkyttyi, kun epäilty videokameran edessä ampui pidätystä tekevän poliisikoiran. (Tällaisia sanontoja voi hyvin käyttää, vaikka Poliisikoira Rex ei tosielämää olekaan.) Useimmat poliiisikoirat saavat kuitenkin viettää eläkepäiviä perheessä, jossa ne ovat kasvaneet.


Como vapaalla (kuva Risto Siimes)

Rasputinin murha

Grigori Rasputin

"Hullun munkin" Grigori Rasputinin murhasta kerrotaan demonista versiota, jonka murhaajat itse toivat julkisuuteen. Tarinan mukaan murha tapahtui ruhtinas Feliks Jusupovin asunnolla, jonne Rasputin oli kutsuttu tapaamaan Jusupovin vaimoa Irinaa. Läsnä olivat duuman jäsen Vladimir Puriskevits, suuriruhtinas Dmitri Pavlovits ja lääkäri Lazavert.

Lazavert oli toimittanut syankaliumia, jota pantiin etukäteen viiniin ja pieniin leivoksiin, joita oli tarjolla. Suklaaleivoksia ei myrkytetty; tarkoitus oli, että Feliks Jusupov ottaisi sellaisen poistaakseen Rasputinin epäluulot. Jusupov haki Rasputinin paikalle. Ruhtinaan vaimo oli kieltäytynyt tulemasta, joten paikka oli lavastettu kuin hänellä olisi vieraita; toisessa huoneessa oli ryhmä upseereita juttelemassa ja gramofoni, joka soitti kappaletta "Yankee Doodle".

Jusupovin kertoman mukaan Rasputin joi viiniä ja söi leivokset, mutta ei osoittanut mitään myrkytyksen merkkejä. Hermostunut Feliks odotti yli kaksi tuntia ja ryntäsi sitten käytävään, jossa muut piileskelivät, sai heiltä aseen, palasi huoneeseen ja ampui Rasputinin. Salaliittolaiset kerääntyivät huoneeseen ja totesivat Rasputinin makaavan kuolleena jääkarhunnahalla. "Nostakaa hänet sohvalle, nahka menee piloille", sanoi Jusupov.

Suuriruhtinas Dmitri otti Rasputinin turkin ja lähti autolla viemään sitä Puriskevitsin vaimolle tuhottavaksi. Vaimo kieltäytyi ja Dmitri toi turkin takaisin. Sillä välin salaliittolaiset alkoivat kääriä Rasputinia peitteeseen viedäkseen ruumiin jokeen. Silloin Rasputin nousi yhtäkkiä istumaan, sitten konttasi portaat ylös. Murhaajat juoksivat perään. Puriskevits ampui Rasputinia ensin kerran ovella ja sitten kahdesti pihassa. Rasputin kaatui uudelleen. Taloa vartioinut poliisi tuli kysymään, mistä oli kysymys. Miehet seisoivat niin, että poliisi ei nähnyt ruumista.

Tässä tarinat eroavat toisistaan. Feliks Jusupov väitti myöhemmin sanoneensa poliisille, että he olivat vapauttaneet Venäjän Rasputinista. Poliisi nauroi ja onnitteli heitä. Puriskevits puolestaan väitti sanoneensa, että hän oli ampunut kulkukoiran, ja tämä rauhoitti poliisin, joka poistui. Poliisi itse sanoi myöhemmin menneensä heti raportoimaan esimiehilleen oudosta tapauksesta.

Ruumis käärittiin peittoon ja sidottiin köysillä. Sitten se vietiin autolla Nevan syrjäiselle sillalle ja heitettiin avantoon. Suuriruhtinas Dmitri odotti auton luona. Tämä siis oli salaliittolaisten tarina

Venäjältä on kuitenkin löytynyt salaisen poliisin selonteko, joka eroaa tarinasta huomattavasti. Ensinnäkin paikalla oli ainakin kaksi naista, toinen heistä Puriskevitsin rakastajatar. Rasputinia ei olisi huiputettu "ruhtinatar Irinan kutsuilla", ellei naisääniä olisi kuulunut. Toiseksi Rasputin ei nauttinut myrkkyä. Kaikki todistajat olivat yksimielisiä siitä, että Rasputin ei koskaan eikä missään tilanteessa syönyt mitään makeaa. Hän piti ankaraa ruokavaliota. Viinissä ollut myrkky oli ilmeisesti liikaa laimennettua. Toiseksi aikaa ei kulunut kahta tuntia. Feliks Jusupov menetti heti kylmäverisyytensä, kun hän ei saanutkaan Rasputinia nauttimaan myrkytettyjä leivoksia. Hän ampui, mutta onnistui ilmeisesti vain vahingoittamaan Rasputinia pään sivuun. Tajuntansa tämä silti menetti. Kun salaliittolaiset onnittelivat toisiaan, Rasputin palasi tajuihinsa ja pakeni. Puriskevits ampui häntä kerran, mutta todennäköisesti ilman tulosta. Hänellä oli revolveri, joka ei ole mikään tarkkuusase, eikä hän ollut mikään tarkkuusampuja. Lopulliset, hyvin tähdätyt laukaukset ampui ilmeisesti suuriruhtinas Dmitri, mestariampuja, vaikka toiset yrittivät pitää hänen nimensä erossa jutusta. Outo tarina turkin kuljettelusta oli sepitetty, jotta voitaisiin väittää, että Dmitri ei ollut murhahetkellä paikalla.

Tarina poliisille kerrotusta koiran ampumisesta ilmeisesti piti myös paikkansa, koska Dmitrin kerrotaan myöhemmin maininneen: "Jouduin tappamaan yhden parhaista koiristani selittääkseni sen roiston veren hangessa."

Yksikään laukauksista ei ollut välittömästi kuolettava, koska kun Rasputinin ruumis löytyi joesta, hän oli saanut kätensä vapaiksi siteistä ja hänen keuhkoissaan oli vettä, joten hän oli kuollut hukkumalla. Kaikki mutkikkaat yksityiskohdat myrkystä alkaen on tarinaan lisätty, jotta Rasputin saataisiin mahdollisimman paljon muistuttamaan demonihahmoa, jota sankarit turhaan yrittävät surmata.

Yritys väittää, että "keisariperheen vesa ei tahrannut käsiään vereen", kuten Feliks Jusupov asian ilmaisi, oli turhaa. Koko Pietari tiesi jo seuraavana päivänä, että suuriruhtinas Dmitri oli murhaaja. Tsaari Nikolai karkotti hänet Kaukasukselle, mikä, ironista kyllä, pelasti hänen henkensä vallankumouksen aikana. Samoin Feliks Jusupov, joka myös karkotettiin, pelastui Pariisiin kirjoittamaan muistelmansa. Pariisiin päätyi myös lääkäri Lazavert, tuo huonosti menestynyt myrkyttäjä. Puriskevits kuoli lavantautiin vallankumouksen aikana. Sen sijaan useimmat Rasputinin ystävät menehtyivät vallankumouksessa, tärkeimpinä tietenkin tsaariperhe. Kuten Rasputin oli ennustanut: "Jos minut murhataan, tsaarin valta tuhoutuu myös."

Vessa on varattu

Avaruusasema ISS


Heinäkuun 13. päivänä NASAn avaruussukkula Discoveryn pitäisi taas viedä mukanaan seitsemän astronauttia avaruusasema ISS:lle kahdentoista päivän vierailulle. Asemalla on kahden miehen ylläpitomiehistö.

Ongelmia on riittänyt avaruussukkuloiden kanssa ja nytkin lähdöllä on säävaraus. Ympäri maailmaa odotetaan ahneesti, että avarauusasemalla päästään työskentelemään - Euroopan ESA-ohjelmalla on suuria suunnitelmia. Venäläisillä on varauksia. Heidän mukaansa kolme astronauttia pitäisi jättää lennolta pois, jotta asemalta voidaan hätätilassa evakuoida väki kahdella Sojuzilla, joissa kummassakin on kolme paikkaa.

Vesi, ruoka ja happi riittävät pitemmäksikin aikaa, mutta venäläiset eivät ole ollenkaan varmoja, toimiiko vessa.

NASA ei ota venäläisten huolta vakavasti. He esittelevät ylpeinä aseman toimintoja. Hygieniapuolelle kuuluu esimerkiksi jokaiselle oma hammastahna valinnan mukaan. Pesukonetta ISS:llä ei ole, joten siellä on pestävä nyrkkipyykkiä.

Toivottavasti vessaongelmat ratkeavat myönteisesti. Taas yhdelle avaruusturistille on myyty paikka lokakuun lennolle.

Pekingin ihminen

Kun esi-ihmisten löytyminen Aasiassa oli kiistan kohteena, 1920-luvulta eteenpäin tehtiin kaivauksia lähellä Pekingiä, Zhoukoudianissa. Sieltä löydettiin hampaita, kallojen osia, ja kaivausten jatkuessa 30-luvulla, yhteensä 30 ehjää kallokoppaa. Näistä otettiin valokset ja tehtiin mallit, jotka lähetettiin Eurooppaan. Ne aiheuttivat suurta kiihtymystä, koska ne tuntuivat sijoittuvan jonnekin apinan ja Homo Neanderthalin välimaastoon. Lopulta niille annettiin nimi Sinecanthropus pekinensis, niitä ei siis haluttu lukea Homo-ryhmään.

Pekingin ihminen osasi käyttää tulta (vaikkakaan ei todennäköisesti sytyttää sitä) ja lohkoi kivisiä työkaluja. Nykyään heidät luetaan ryhmään Homo erectus, kuten useat muutkin alkuihmiset. Pekingin ihmisen tilannetta mutkisti se, että alkuperäiset löydöt katosivat.

Japanilaisten valloitettua Pohjois-Kiinan kaivaus oli jouduttu jättämään oman onnensa nojaan(kaivaukselle jätettiin kolme kiinalaista vartijaa, jotka japanilaiset surmasivat). Kallisarvoiset löydöt pakattiin huolellisesti ja lähetettiin junalla amerikkalaisten merijalkaväen miesten huostassa satamaan, josta ne piti toimittaa Yhdysvaltain sotalaivalla Amerikkaan turvaan. Junan ollessa matkalla japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harboriin. Japanilaiset valloittivat junan ja arkeologisia aarteita sisältävät laatikot katosivat. Niitä ei ole tähän päivään mennessä löydetty. Kiinalaiset aikovat sisukkaasti jäljittää kadonneita luita, vaikka jälkien voidaan sanoa kylmenneen. Joka tapauksessa Pekingin ihminen hävisi joksikin aikaa myyttien hämärään ja sitä on voitu käyttää monenlaisten hämärien ideoiden tukena alkaen kreationistien väitteistä, että Pekingin ihminen oli tahallinen väärennös, ja päättyen tarinoihin, että he söivät toisiaan (tämä väite loukkaa kiinalaisia eniten).

Viiden kallon löytyminen olisi tietenkin hieno juttu, mutta Pekingin ihminen ei ole niiden varassa. Heti sodan loputtua kiinalaiset aloittivat kaivaukset uudelleen ja jatkavat niitä vielä tänä päivänäkin. Kuten Kiinan Tiedeakatemian asiantuntija Gao Xing sanoo:

"Mankind can give up many things, but there is one thing that we can never abandon -- that is our ancestors."

Zhoukoudianista on löydetty niin runsaasti Pekingin ihmisen jäännöksiä, että enää ei ole epäilystä tämän Homo erectuksen olemassaolosta. Lisäksi on löydetty nuorempia kerroksia, joista on löytynyt jatkuvat asutuksen jälkiä ja yhä kehittyneempiä jäännöksiä. Kiinan arkeologeilla on syytä ylpeyteen - he ovat todistaneet ilman epäilyksen häivää, että Homo erectus, eräs ihmisen esi-isistä, on asunut näillä vuorilla ainakin 250 000, ehkä jopa 400 000 vuotta sitten.

Pekingin ihmisen kallosta tehty malli.

Orangit - sanokaa edes hyvästi

Vapaa oranki ja oranginpoikasia myytävänä lintumarkkinoilla

Indonesiasta kuuluu hälyttäviä uutisia - yksi serkuistamme, oranki, saattaa kuolla sukupuuttoon kymmenessä vuodessa. ProFauna Indonesia varoittaa, että orankeja elää villeinä enää 14 000 yksilöä. Vielä muutama vuosi sitten määrä oli 34 000, joista yli puolet oli Borneon orankeja, loput Sumatran orankeja. Ei ole täyttä varmuutta, ovatko nämä lajit jo eriytyneet alalajeiksi.

Oranki on neljäs ihmisapinalaji ihmisen lisäksi (muut ovat gorilla, simpanssi ja bonobo). Se on niin älykäs, että malaijit ovat antaneet sille nimen "orang utan" eli metsän ihminen. Orangit käyttävät oksia ja lehtiä työkalujen tekoon, aukovat monimutkaisia solmuja ja ovat usein käyttäneet tätä taitoaan ottamalla käyttöön malaijien rantaan sidottuja veneitä, joilla ovat sitten meloneet vastarannalle.

Orankien kohtaloksi on muodostunut se, että ne ovat erittäin reviiritietoisia ja yksin eläviä eläimiä. Niinpä yksittäinen oranki tarvitsee laajan metsäalueen tullakseen toimeen. Lisäksi ne lisääntyvät hitaasti, orankinaaras saa poikasen noin 7-8 vuoden välein.

Metsäala vähenee uhkaavasti puunkaadon ja tahallisesti sytytettyjen metsäpalojen vuoksi. Pistipä suomalainenkin metsäyhtiö jossakin välinsä sorkkansa sekaan Borneon metsien kaatamiseksi. Metsäpaloja sytytetään, jotta maata saataisiin plantaasikäyttöön. Tuho on niin voimakasta, että metsäpalojen savu on joinakin vuosina levinnyt Singaporeen asti. Borneon sademetsäalue, Kalimantan, voi olla mennyttä vuoteen 2010 mennessä.

Sen lisäksi orankien salametsästys on lisääntynyt viime vuosina voimakkaasti. Joitakin vuosia sitten Taiwanissa esitettiin televisiofilmi lemmikkiorangista. Sen jälkeen ainakin 2000 pikkuorankia on salakuljetettu yksistään Taiwaniin. Se merkitsee 6000 surmattua emoa ja 4000 kuljetuksessa kuollutta poikasta. Kun orankilemmikit kasvavat aikuisiksi, ne eivät enää kelpaa tarkoitukseen, koska ne eivät ole laumaeläimiä eivätkä sopeudu ihmisten seuraan, mutta niitä ei voi palauttaa metsäänkään. Ne ovat alttiita ihmisten sairauksille eivätkä osaa tulla erämaassa toimeen. "Metsän ihmisten" taru alkaa olla väistämättömästi lopussa.

Ed McBain on kuollut

Ed McBain oli salanimi, jolla Evan Hunter kirjoitti 87. piirin poliiseista noin 50 suosittua kirjaa. Evan syntyi vuonna 1926 italialaisten siirtolaisten jälkeläisenä New Yorkissa nimellä Salvatore Lombino. Evan Hunterin nimen hän otti virallisesti vuonna 1952.

Enenn kuin hänestä tuli kirjailija, hänellä oli pitkä ja värikäs ura; voisin mainita esimerkiksi hummerikauppiaan työn. Poliisi hän ei ole koskaan ollut, mutta hän oli silti ensimmäinen, joka kirjoitti poliisiaseman toiminnasta ja kiihkeästä työstä, jossa ratkottiin useita juttuja yhtaikaa ja poliisien usein vähemmän miellyttävät luonteet kalahtelivat yhteen. Kotikulmilleen Evan teki kunniaa luomalla amerikanitalialaisen Steve Carellan, poliisisankarinsa.

Evan kirjoitti myös Hitchcockin filmin "Linnut" käsikirjoituksen. Hänen kirjoistaan on tehty monia elokuvia ja TV-sarojen käsikirjoituksia. Ed McBain on ainoa amerikkalainen kirjailija, joka on saanut "Timanttitikarin", korkeimman brittiläisen jännityskirjallisuuden palkinnon.

Muistan itse, millainen tömähdys oli englantilaisten suljetun huoneen mysteereiden jälkeen tavata sellainen kirja kuin "Käsi", jossa roskalaatikosta löytyy irti leikattu miehen käsi ja epäiltyjä on vain noin 8 miljoonaa. Vaikka Ed McBain -kirjoja tuli lopulta kuin liukuhihnalta eivätkä monetkaan yllä sellaiseen intensiivisyyteen, kirjailijasta on pakko sanoa: jännityskirjallisuus menetti paljon hänen kuollessaan, ja poliisikirjojen luojaa on kunnioitettava.

Eläinpäiset jumalat

Lascauxin luolamaalaus

Felipe Fernandez-Armasto on pohtinut kirjassaan "So You Think You're Human?" ihmisten suhdetta eläimiin. Hänen mukaansa alkuperäinen uskonto oli shamanismi. Shamaanit tunsivat syvästi sukulaisuutensa eläimiin. Cro-Magnon-ihmisten luolamaalauksissa esiintyy eläinpäisiä ihmisiä ja totemimerkkejä, kuten yllä olevassa kuvassa, joka luultavasti esittää shamaania transsissa, linnunpäisenä ja totemilintu vierellään. Kuva on mahdollisesti metsästystaika; biisoni on haavoittunut keihääniskusta.

Useat luonnonkansat ovat kehtitäneet ajatuksen totemieläimistä. Mahdollisesti jo Cro-Magnon -ihmisellä oli totemeja. Luolamaalauksissa esiintyy vain harvoja eläinlajeja. Lascauxissa hevoset ovat hallitseva laji, Altamirassa biisonit. Australian alkuasukkaat jakautuvat tiukasti totemien mukaan. Intiaaneilla on sama käytäntö.

Kun ihmiset kesyttivät luonnon ja aloittivat maanviljelyksen, uskomuksissa voitti ajatus ihmisen herruudesta eläinten yli. Vanhoista kulttuureista Egypti säilytti vielä suhteensa eläimiin. Egyptiläisten jumalat olivat eläinpäisiä; ne pitivät yllä ihmisten ja eläinten suhdetta. Synnytyksen jumala oli sammakko, koska sammakot saavat paljon jälkeläisiä helposti. Kuninkaan oma jumala oli haukkajumala Horus, joka näki kaiken. Kuoleman jumaluus oli shakaali Anubis, joka liikkuu yön ja päivän rajalla.


Leijonanpäinen Sekhmet elämän merkki ankh kädessään

Vieläkin on monen vaikea uskoa, että ihmiset ovat samaa maata kuin eläimet. Vanhemmat kulttuurit olivat viisaampia. Tosin "new age" -väki pyrkii palaamaan totemiuskoon.

Washoe viittoo

Olen kirjoittanut aikaisemmin gorilla Kokosta, joka käyttää viittomakieltä. Myös useita simpansseita on opetettu viittomaan. Lahjakkain on Washoe, joka syntyi Afrikassa vuonna 1965.

Washoeta kasvatettiin perheessä samoin kuin ihmisvauvoja. Sille opetettiin ensin viittomia samalla menetelmällä kuin Kokolle: osoitettiin esinettä, viitottiin sen nimi ja taivutettiin Washoen sormet viittomaan. Pian kasvattajat huomasivat, että Washoe oppi parhaiten samalla tavalla kuin ihmislapsi oppisi: viittomalla sen läsnäollessa. Washoe tarkkaili ja alkoi viittoa itse. Ensimmäinen viittoma, jota se käytti spontaanisti, oli "hammasharja", kun se meni yksin kylpyhuoneeseen.

Kun Washoe tuli liian isoksi ja voimakkaaksi tavalliseen asuntoon, se siirrettiin tutkimuslaitoksen tiloihin. Siellä on muitakin simpansseja, jotka myös viittovat. Niiden on todettu rupattelevan viittomilla keskenään silloinkin, kun ihmisiä ei ole läsnä. Washoe otti kasvatikseen Loulis-nimisen nuoren simpanssin ja opetti sille viittomia - usein taivuttamalla Loulisin sormet viittoma-asentoon.

Samoin kuin Koko, simpanssitkin muodostavat osaamistaan viittomista uusia yhdistelmiä tarkoittamaan aikaisemmin tuntemattomia asioita. Simpanssilla nimeltä Lucy oli kissanpentu, joka kuoli. Lucy suri sitä pitkään. Kun Lucy myöhemmin selasi lehteä, jossa oli kuva siitä ja kissasta, Lucy katseli kuvaa pitkään, silitti sitä ja viittoi: "Lucyn kissa".

Washoen oppiminen tukahtui, kun sen oma vauva sairastui keuhkotulehdukseen ja kuoli. Sen jälkeen Washoe viittoi ihmisille vain "tuo vauva". Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Washoe on toipumassa - viimeisimmät tiedot "Washoen ystävät" -sivulla eivät kerro masennuksesta.

Monet tutkijat kiistävät vieläkin, että kädelliset todella käyttävät kieltä - usein melko yhdentekevillä perusteilla, kuten lauseiden pituudella. Joka tapauksessa Washoe ja muut simpanssit kehittävät kieltä itse, viittovat toisilleen spontaanisti ja opettavat kieltä toisilleen.

Muita ihmisen kanssa yhteisiä piirteitä on muun muassa taiteen teko. Monet simpanssit nauttivat maalaamisesta. Niiden tuottamat kuvat eivät ihmisen silmiin esitä mitään havainnollista, mutta simpanssit katselevat omia kuviaan ja viittovat "omena", "lintu" ja niin edelleen.

Suomalaisten äänimaisemat

"100 suomalaista äänimaisemaa" -kilpailun aika loppui 30. kesäkuuta. Tarkoituksena oli kerätä "kuvauksia ja huomioita ääniympäristöistä Suomen maantieteellisten rajojen sisäpuolelta".

Yhtään äänitystä ei vielä ole valmiina, vaikka lupauksen mukaan niitä pitäisi pikkuhiljaa ilmestyä. Tutkiessani luetteloa ehdotetuista äänimaisemista olen yllättynyt. Suomenruotsalaisten voimakas edustus ei niinkään yllätä, koska keräystä on tukenut Svenska Kulturfonden. Yllättävä on sen sijaan luontoäänien aliedustus. Olisin odottanut listaa Suomen yleisimmistä linnuista ja lisäksi vaikuttavaa luetteloa luontoäänistä. Sen sijaan kaupunkiäänet ovat hyvin esillä. Suomi on kaupungistunut tai ainakin taajamistunut.

Lapsuusmuistoihin liittyviä äänimaisemia on ehdotettu runsaasti, kuten "Lentolehtisiä pienkoneesta", "Lapsuuden äänimuistelua" ja "50-70-luvun postikonttori". Luontoääniäkin on, on kuovia, kiurua ja jään rikkoutumishelinää. Hauskan nykyaikaisia ovat "Ruotsinlaivan rytmit" ja "Aamulehden putoaminen postiluukusta".

Herkistyn muistelemaan, kun ehdolla ovat "Ukko-Pekan pilli" ja "Konsertti alkamassa". Aivan huikea idea on "Taustamusiikkia klaustrofobialle", jossa äänimaisemaksi ehdotetaan potilaan magneettikuvauksen aikana kuulemia ääniä.

Hiljaisia alueita on jo kartoitettu. Äänimaisemat sopivat jatkoksi. Parasta projektissa on, että se herkistää kuuntelemaan ja muistelemaan omaa äänimaisemaansa. Äänestän parhaaksi ääneksi järven liplatusta. Siinä on aivan eri ääni kuin meressä.

Kuvan tarkoitus on esittää lokin huutoa

Salemin noidat

Maalaus on paljon myöhäisempi kuin itse oikeudenkäynti, mutta kuvaa hyvin hysteeristä, sekavaa tunnelmaa, joka oikeusistunnoissa vallitsi.

Massaschusettsissa, Salemin puritaanikaupungissa, talvi 1692 oli poikkeuksellisen kylmä. Pastori Parrisin 6-vuotias Betty-tytär sairastui. Lapsen oireet olivat epätavalliset. Hän valitti kuumetta, kouristeli, sukelteli huonekalujen alle ja riuhtoi. Sitten Bettyn leikkitoverit, ryhmä 11-17-vuotiaita tyttöjä, alkoi saada samoja oireita. Pastori Parris kutsui lääkärin, joka vakuutti noituuden olevan työssä.

Tästä alkoivat Salemin kuuluisat noitaoikeudenkäynnit. Tyttöjen vaivoja ja motiiveja on vuosisatojen mittaan pohdittu paljon. Pikku Bettyllä on veikattu olleen mitä tahansa stressistä epilepsiaan, mutta isompien tyttöjen motiiveina ovat olleet ikävystyminen, hysteria tai puhdas pahanilkisyys. Kun tilanne kehittyi, ilkeydestä ei ole epäilystä.

Ensin tytöt syyttivät pastorin intiaaniorjaa Titubaa ja kahta naapuriston vanhaa naista. Tituba tunnusti heti ja paljon, mutta ei koskaan mitään, mitä tuomarit eivät ensin olisi vaatineet. Hän kertoi värikkäitä tarinoita keltaisista linnuista, mustista koirisa ja tulisilmäisistä miehistä, mutta ei mitään käyttökelpoisa. Tituba selvisikin jutusta hengissä. Kun tytöt kehittivät tekniikkaansa ja saivat kouristuksia oikeussalissa, osoittelivat muille näkymättömiä hahmoja, jotka kiduttivat heitä, näyttivät käsiinsä ilmestyneitä neuloja ja kaulaansa sidottuja köysiä, koko yhteiskunnassa kehittyi hysteerinen mieliala, jonka vallassa ensin syytettyjen määrä lisääntyi, sitten oikeuteen joutuneet alkoivat luetella muita nimiä, useampia tyttöjä ja nuoria poikia liittyi "noitien uhrien" joukkoon ja syytösten uhreiksi joutui yhä yhteiskunnallisesti korkeampia miehiä ja naisia.

Ennen kuin oikeudenkäynnit loppuivat, vankilaan oli joutunut 150 miestä ja naista Salemista ja ympäröivistä kaupungeista ja kylistä. 17 kuoli vankilassa, 19 hirtettiin ja yksi vanha mies tukehdutettiin rintakehän päälle asetelluilla kivillä (yksi sen ajan Englannin barbaarisista mestaustavoista - kun vanhuksen kieli työntyi ulos suusta, sheriffi tunki sen takaisin suuhun sauvallaan). Viisi hirtetyistä oli miehiä, yksi heistä pastori George Burroughs.

Burroughsin tuomio herätti eniten huomiota. Hänen oikeudenkäyntinsä merkitsi muutosta myös syytteiden laadussa. Burroughsiin asti syytöksissä oli ollut kyse osaksi vanhoista, usein jopa yli kymmenen vuoden takaisista tarinoista lehmien sairauksista, pilaantuneesta voista ja (miestodistajilla) syytettyjen naisten selittämättömistä ilmestymisistä todistajan makuuhuoneeseen, jotka laadultaan muistuttivat märkiä unia. Enin osa syytteistä oli kuitenkin tyttökaartin kirkumista, että kulloinenkin syytetty kidutti heitä näkymättömänä oikeussalissa, kouristuksia ja pyörtymisiä. Burroughsin syytteet koskivat paholaisen suorittamaa kastetta, ja hänen jälkeensä kaikki tuomitut tunnustivat paholaiskasteen. Pastori Burroughs oli babtisti ja hyväksyi vain aikuiskasteen, ja Salemin puritaanipapit pitivät häntä malkana silmässään, siitä tämä kasteeseen keskittyminen ja pastorin hirttotuomio.

Syytteeseen joutuneiden tunnustukset ja uusien uhrien syyttäminen johtui siitä, että toisin kuin normaalisti oli laita, näissä oikeudenkäynneissä noidaksi tunnustautuminen johti vapautukseen, viattomuuden vakuuttaminen hirsipuuhun. Tämä johti syytösten laajenevaan kehään. Kun siirtokunnan uusi kuvernööri otti ohjakset käsiinsä ja oikeus sai ohjeet tuomita ne, jotka olivat itse tunnustaneet olevansa noitia, syytökset ja tunnustukset loppuivat äkillisesti ja oikeudenkäynnit päättyivät.

Syyt oikeuden polkemiseen (jopa aikalaiset kummastelivat, miten tarinat aaveista oikeussalissa ja täysin tervehipiäisten tyttöjen nipistelystä ja lyömisestä kävivät todisteista) olivat moninaiset, mutta yksi hyvin maallinen syy on ylitse muiden. Oikeuden puheenjohtaja, hänen kolme oikeudessa istuvaa sukulaistaan ja paikkakunnan sheriffi takavarikoivat ja myivät omaan laskuunsa tuomittujen omaisuuden niin, että jopa heidän lapsensat jäivät nälkiintymään. Monet kuolivat vankilassa, koska heillä ei ollut varaa maksaa itseään vapaiksi edes oikeudenkäyntien loppumisen jälkeen (tapana oli laskuttaa vangeilta heidän elatuskulunsa). Tämä oli täysin aikakauden oikeuskäytännön vastaista, mutta kun oikeudenkäynnit loppuivat, vain muutamat uhrit saivat pieniä korvauksia siirtokunnan varoista eikä varkaiden tarvinnut palauttaa saalistaan.

Salemin oikeudenkäynnit unohdettiin 1800-luvulle asti. Silloin paikkakunnan maine alkoi uudelleen kasvaa. Salemin noitiin alettiin uskoa. Salemin kaupunki esiintyy vieläkin Amerikan noitakaupunkina, vaikka noituustarinoita on taas viime vuosina tukahdutettu vähemmän jännittävän totuuden hyväksi. Tosin on melkoinen paradoksi, että 1600-luvulla kaupungissa ei ollut yhtään oikeaa noitaa. Nyt siellä julistetaan olevan Amerikan noitien keskus.

Muita myyttejä ovat noitien polttaminen - yhtään noidaksi tuomittua ei poltettu, heidät hirtettiin. Myytti on myös se, että noidat olisivat olleet yksinäisiä naisia. Tässä on paljon perää Euroopassa, mutta useimmat Salemin "noidat" olivat naimisissa olevia naisia, ja neljäsosa hirtetyistä oli miehiä. Seksuaalisuudella ei myöskään ollut paljonkaan tekemistä tuomioiden kanssa, ahneudella sitäkin enemmän. Tosin kaksi hirtetyistä miehistä oli yhteisön epäsuosiossa vaimonpieksämisen vuoksi.

Jotkut juttuun sekaantuneet syyttäjät pyysivät myöhemmin anteeksi. Jotkut syytetyt saivat korvausta, vaikkakin pieniä summia. Hirtettyjen mainetta on puhdistettu silloin tällöin 1900-luvulla, joskaan ei jostakin syystä kaikkien. Yleissyyte noituudesta on jäänyt leijumaan Salemin ylle.

Stolypinin murha

Piotr Stolypin oli vuosina 1906-1911 Nikolai II:n pääministeri. Hän pyrki taistelemaan kasvavaa vallankumouksellisuutta vastaan Venäjällä. Salamurhat olivat päivän sana. Stolypinin ensimmäinen ase oli äärimmäinen ankaruus. Epäillyt vallankumoukselliset tuomittiin sotilastuomioistuimissa ja hirttotuomiot toteutettiin vuorokauden kuluessa. Hirttosilmukkaa alettiin kutsua Stolypinin solmioksi.

Toinen keino oli maareformi. Stolypin hyväksytti lakeja, joilla maaorjista tehtiin pientilallisia. Hän toivoi, että maata omistava luokka muuttuisi luonnostaan konservatiiviseksi ja Venäjä asettuisi aloilleen. Maareformia vastustivat sekä suurtilalliset, joiden maita uudistus vähensi, että vallankumoukselliset, jotka pelkäsivät Stolypinin onnistuvan rauhoituspyrkimyksissään.

Kolmantena Stolypin yritti yhtenäistää Venäjän eri osat. Tämä vaihe muistetaan Suomessakin.

Syyskuun 14. vuonna 1911 Stolypin murhattiin Kiovan Oopperateatterissa, Nikolai II:n kunniaksi pidetyssä juhlanäytännössä. Tsaari ja hänen perheensä olivat läsnä. Ampuja oli Dmitri Bogrov, vallankumouksellisiin kuuluva entinen ylioppilas, joka samalla oli Venäjän salaisen poliisin, Ohranan, vakooja.

Tämä tekee murhasta salamyhkäisen jutun. Silminnäkijäkuvauksen on antanut kirjailija Konstantin Paustovski, joka oli läsnä.

Äkkiä kuului kimakka paukahdus. Orkesterin jäsenet hyppäsivät paikoiltaan pystyyn. Paukahdus uusiutui. Minä en tajunnut, että ne olivat laukauksia.
VIerelläni seisova tyttö huudahti:
- Katsokaa. Hän istui suoraan lattialle.
- Kuka?
- Stolypin. Tuolla. Lähellä orkesterin kaidetta.
Katsoin sinne. Teatterissa vallitsi nyt hiiskumaton hiljaisuus. Kaiteen vieressä lattialla istui pitkä mies, jolla oli musta pyöreä parta ja silkkinauha yli olkapään. Hän haroi kaidetta molemmin käsin aivan kuin olisi tahtonut tarttua kiinni ja nousta.
Stolypinin ympärillä ei sillä hetkellä ollut ketään.
Käytävällä Stolypinistä poispäin eteni kohti ovea nuori frakkipukuinen mies. Pitkän välimatkan vuoksi en erottanut hänen kasvojaan. Panin ainoastaan merkille, että hän käveli täysin rauhallisesti hoppuilematta lainkaan.
Joku huusi pitkäveteisesti. Kuului kolahdus. Permantoaitiosta hyppäsi upseeri ja tarttui nuoren miehen käteen. Heidän ympärilleen syntyi heti tungosta.
- Pois piippuhyllyltä, santarmiupseeri sanoi selkäni takana.
Konstantin Paustovski: Lapsuus ja kouluvuodet, suom. Juhani Konkka

Bogrov teloitettiin 10 päivää myöhemmin. Tsaarin käskystä murhatutkimukset lopetettiin heti.

Edvard Radzinski vihjailee Stolypinin murhan yhteyksistä tsaariperheeseen kirjassaan "Rasputin". Hänen mukaansa Bogrov oli jo katkaissut suheensa ohranaan, mutta muutamaa päivää ennen murhaa oli ilmestynyt Kiovan poliisin puheille ja ilmoittanut, että Stolypiniä vastaan tehdään murhayritys Oopperateatterissa. Santarmijoukkojen päällikkö Kurlov, palatsin vartioston päällikkö Spiridovits ja Kiovan ohranan päällikkö Kuljabko olivat päästäneet Bogrovin menemään mitään kyselemättä ja murhailtana vartijat laskivat hänen teatteriin revolverin kanssa. Radzinskin yksityiskohdat itse murhasta eroavat Paustovskin kertomuksesta; Radzinskin mukaan Stolypin kääntyi tyhjää tsaarin aitiota kohti, teki ristinmerkin ja kaatui. Joka tapauksessa hän mainitsee painokkaasti, että duuma vaati murhan tutkimista, mutta kun mainittiin Kurlov, tsaari käski lopettaa tutkimukset.

Radzinski kertoo myös, että Stolypin oli yrittänyt vapauttaa tsaariperheen Rasputinista. Hän oli antanut vakoilla staretsia ja toimittanut hyvin epäedulliset raportit tsaariparille. Tämä oli aiheuttanut hänen vallasta putoamisensa - ennen Kiovan matkaa tsaaritar oli antanut Rasputinille tehtäväksi etsiä uuden sisäministerin (Stolypinillä oli hallussaan sekä pääministerin että sisäministerin virat). Piispa Iliodor, joka oli Rasputinin suuri vihamies, väittää hänen sanoneen: "Minä ennustin Stolypinin murhan viikkoa ennen kuin se tapahtui." Radzinskillä on useissa kohdissa vääriä tietoja. Hän mm. siteeraa jonkun päiväkirjaa, jossa 3. syyskuuta päivätyssä otteessa puhutaan Stolypinin murhasta. Ainakin Rasputin on sanonut eräälle todistajalle Stolypinistä: "hän lähtee joka tapauksessa". Tämä ei viittaa sen kummempaan kuin ministerin eroon.

Juttu jää avoimeksi. Tsaari on voinut pelätä skandaalia, jonka tärkeiden poliisiupseereiden sotkeutuminen ministerin murhaan olisi aiheuttanut. Hän on voinut haluta päästä eroon liian vaikutusvaltaisesta alaisesta. Murhan takana ovat voineet olla oikeistolaiset, vallankumoukselliset tai suurtilalliset. Pieni palanen siinä suuressa palapelissä, josta historia koostuu.

Vinetan kirkonkellot

Selma Lagerlöfin kirjassa "Peukaloisen retket villihanhien parissa" Nils Holgersson joutuu yöllä kaupunkiin, jossa asukkaat ovat äärettömän rikkaan, mutta myös äärettömän surullisen ja onnettoman näköisiä. He yrittävät tuskaisesti myydä Nilsille mitä tahansa kallista, koska pojalla on kädessään vääntynyt puolipenninen. Aamu koittaa, ja kaupunki vajoaa taas aaltoihin.

Selma Lagerlöf on lainannut parhaiten tunnettua legendaa Vinetan kaupungista. Kaupunki oli niin rikas, että sen asukkaat pukeutuivat silkkiin ja samettiin, ja sioillekin syötettiin kakkuja kultaisista kaukaloista. Lopulta kaupunkia rangaistiin ahneuden synnistään. Se hukutettiin aaltoihin ja asukkaat lähetettiin helvettiin. Kerran sadassa vuodessa kaupunki nousee yhdeksi yöksi merestä. Jos asukkaat silloin saavat edes yhden kaupan tehdyksi, rangaistus poistuu ja he voivat jatkaa elämäänsä kuten muutkin. Kaupungin kellot kaikuvat joka juhannus meren alta ja houkuttelevat merimiehiä haaksirikkoon.

Samaa legendaa on käytetty musikaalissa "Brigadoon", jossa skotlantilainen kylä on lumottu samalla tavalla. "Brigadoon" on jossakin määrin typerä tarina, siinä kylä on "pelastettu" noidilta nukkumistaialla ja sankari, amerikkalainen sotilas, päättää jäädä lumottuun kylään lemmittynsä kanssa. "Brigadoon" onkin amerikkalainen juttu ja unohtaa tärkeän osan tarinaa: kylän tai kaupungin pitää olla meren rannalla. Tarinat mereen uponneista kaupungeista kuuluvat Euroopan tarinaperinteeseen.

Ys on kelttiläinen uponnut kaupunki. Ysin hukutti synti kuten Vinetankin; Vinetan tapauksessa synti oli ahneus, Ysin hekuma. Prinsessa avasi Ysin portit päästäkseen tapaamaan rakastajaansa, ja meri tulvi sisään ja upotti Ysin. Prinsessa muutettiin merenneidoksi, joka ikuisesti valittaa syntisyyttään ja tuhoa, jonka se aiheutti.

Atlantis on vanhin näistä upotetuista kaupungeista. Atlantiksen synti oli ylpeys. Vinetaa kutsutaan usein "Pohjanmeren Atlantikseksi". Monet ihmiset eivät tajua tarujen - sanoisinko - moraalista opetusta, vaan he hakevat niitä tosimaailmasta. Atlantis on paikallistettu hiukan joka puolella maapalloa, myös Itämerellä.

Vineta saattaa perustua todelliseen kaupunkiin; matalilla rannikoilla myrsky voi huuhtoa mennessään asutuksia. Pohjois-Saksassa on matalassa merenpohjassa muinaisen asutuksen jälkiä. Ibrahim Ibn Jacub kirjoitti vuonna 970 tanskalaisesta Jomsborgin kaupungista, joka tunnettiin myös nimellä Jumne - se saattaa olla alkuperäinen Vineta. Jomsborgin kadottua (mahdollisesti juuri aaltojen alle) jomsviikingit tunnettiin laajalti sotaisena veljeskuntana.

Ysillä voi myös olla aivan proosallinen alkuperä. Irlannissa on useita taruja kadonneista kaupungeista ja meri on erityisen epäystävällinen Atlantin rannoilla. Tarujen kehtoa ei välttämättä tarvitse hakea arkeologisilla kaivauksilla. Ajatus syntisistä, jotka tuhoavat kaupunkinsa, on lähtöisin Raamatusta ja Sodoman ja Gomorran tuhosta. Irlantilaisilla hukutetuilla kaupungeilla on toinen perinne: pakanalliset kaupungit hukutetaan puhdistavaan veteen. Meren alta kaikuvat kirkonkellot antavat ristiriitaisen silauksen tarulle. Kellot muistuttavat kristinuskosta, mutta ne kutsuvat merimiehet tuhoon kuten seireenit. Edustavatko merimiehet syntisiä tai pakanoita, vai onko taruun päässyt vivahdus kristinuskon vaarallisuudesta?